sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Rasi-Koskisen Katariina

Tämä on kerta kaikkiaan ihana, taitava, upea romaani, joka jää jahtaamaan lukijaa pitkään. Marisha Rasi-Koskisen Katariina on yksi parhaista tämän vuoden kirjoista. Ja sanon sen silläkin uhalla, että joku ilkeämielisesti epäilee minun tässä vain mainostavan Avaimen kirjoja.

Sillä ei kuulkaas ole mitään väliä, mitä kautta kirja käsiini putkahti. Se vaan on niin hyvä, että en osaa sanoa siitä mitään kriittistä.

Katariinan tarina on kipeä. Se kertoo lapsista, jotka joutuvat aina lähtemään, muuttamaan. Kirjoittajalla on ihmeellisen kiperäntarkka silmä, kun hän kuvaa ihmisten haavoittuvia tunteita. Kirjan nimihenkilön Katariinan isä rakentaa taloja, joissa perhe koeasuu, kunnes muuttaa taas seuraavaan taloon, seuraavalle paikkakunnalle Lassin Kuljetus & Ajon kyydissä. Katariina ja hänen siskonsa haaveilevat kodista, joka pysyy. Neljännestä talosta, jonne uudet asukkaat eivät koskaan tunkeudu.

Uudet tulevat, kun he ovat menneet. Ehkä jo huomenna tai ylihuomenna tai viimeistään ensi viikolla ne tulevat. Ne ajavat pihaan suurilla kuorma-autoillaan, joiden kyljessä lukee jotain muuta kuin Lassin Kuljetus & Ajo. Ne kantavat sisälle huonekalunsa. Sohvansa. Kirjahyllynsä. Keittiönpöytänsä. Sänkynsä. Lelunsa. Ne asettelevat hyllyihin kirjansa. Astiansa. Ne avaavat heidän vähänkuluttavat kylmälaitteensa ja pinoavat sinne ruokansa. Uudet kasvavat varjoista, nurkkien hämäristä tiloista. Ne nousevat sängyn alta kuin iltarukouksen Sijaltainen, pitkä ja litteä mies, joka taittuu huonekalujen pinnoilla kuin varjo. Jos Sijaltainen nousisi, taivaaseen ota tykösi.
(Katariina, s. 86-87)

*****

Kannattaa lukea Marishan teksti kirjoittamisesta: tässä linkki Avaimen kuukauden juttuun.

Pidin myös siitä, miten Katariinasta kerrottiin  Kirjainten virrassa 













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti