torstai 8. marraskuuta 2012

Erotiikkarappuset!

Ne ovat leveät, laveat, synnilliset ja kiehtovat. Huomenna niitä pitkin laskeudutaan Keidastilaan leikkimään runoilijaa ja leikkelemään runoa. Heti sen jälkeen avataan musiikkisalissa korvat hunajalle, yrtille ja suolalle. Tai vaikka sahdinlaitolle.

Siis mitä, missä?

No, Hämeenlinnan pääkirjaston portaikossa! Perjantai-iltana 9.marraskuuta.

Kello 17:00 alkaa eroottisen uusiorunon työpaja. 
Kello 18:00 esiintyy monen monituista ihanaa kirjailijaa ja joukko intialaisia tanssijoita.

Tulkaa! Minä ainakin tulen.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Tapetinvärinen

Tällä kertaa Virpi Hämeen-Anttila on kirjoittanut jotain hiukan erilaista mutta kuitenkin vahvasti Virpiä. Autofiktiivinen Tapetinvärinen on tosiaankin hieno kirja - aikaisemmistakin Hämeen-Anttilan romaaneista olen kyllä pitänyt.

Kirjasta ja sen juonesta on kirjoittanut Mari A. blogiinsa. Lukiessani Marin arviota huomasin olevani täysin eri mieltä siitä, että Tapetinvärisen kyydistä tipahtaisi herkästi pois. Minusta se juuri on ihanaa, kun saa liidellä muissa maailmoissa ja kirjailija vihjailee, viittailee jonnekin mystiseen ja varsinkin muihin tarinoihin. Sellaisesta minä nautin. 

Luin Mari A:n blogia eteenpäin ja sitten rupesikin naurattamaan, kun törmäsin seuraavaan:
   "Lukiessa silti tuli välillä sellainen puolikylläinen olo, niin kuin Seija Vilénin Pohjan akkaa tai Katja Kaukosen Odelmaa lukiessani, kun en täysin tiennyt sitä kaikkea, mitä kirjailijan tutkimien taustojen ja tietojen takana on."
    Minä kun satuin nauttimaan kovasti myös Katjan Odelmasta. :D Näissä kirjoissa on jotain, joka koskettelee sisälläni väriseviä kieliä. Sielunsukulaisuutta, jonka tarkkaavainen bloggaaja heti huomasi.

Mari A. jatkaa: "Luulen, että kirjailijakin joutuu miettimään näitä asioita kirjoja kirjoittaessaan: kuinka helppo kirja pitäisi olla, kuinka vaikea se saa olla, ettei lukija luovuta kirjaa kesken. Mutta toisaalta, lukijakin voi päättää, mitä haluaa ymmärtää ja miten lukea kirjan: tällaista kirjaa lukiessa on hienoa se, että lukijat voivat lukea kirjansa hyvinkin eri tavalla."

Kyllä näitä joutuu miettimään. Mutta toisaalta on olemassa myös sellaisia lukijoita (kuten minä Tapetinväristä ja Odelmaa lukiessani, tai jotkut ehkä Pohjan akan äärellä), jotka nimenomaan pitävät assosiatiivisemmasta lentelystä, koska siten heidän omatkin ajatuksensa liitävät maailmasta toiseen. He haluavat sellaisia kirjoja ja olisivat pettyneitä, jos kukaan ei niitä kirjoittaisi. 

Itse en kokenut Tapetinväristä kaaokseksi - tai jos se joskus sellaisia piirteitä saikin, sekin oli sen tarkoitus. Miten muuten voi kuvata mielen häilymistä?

Lukiessani romaania poimin sen sivuilta kohtia, jotka halusin jakaa muiden kanssa. Mihin kirjan nimi viittaa? Siihen, ettei saa kirjoittaa suurilla kirjaimilla. Ei saa laittaa huutomerkkejä. Ei mitään OMAA. Seis. Häpeä, neuvottomuus, kyvyttömyys.

"Unohda taivas ja meri ja maa ja eläimet ja ihmiset ja värit ja valo ja varjo ja mitä ihmeellistä, kauheaa salaperäistä, kaunista ja tunteita ja ajatuksia herättävää maailmassa onkaan sille ei riitä aikaa eikä energiaa itsen tarkkailulta. Itsetarkkailu on välttämätöntä, koska mikään ilme, ele, teko tai sana ei saa provosoida hyökkäykseen. [...] Se on luontainen, ihmisen kehityksen alkuhämäristä periytyvä reaktio tilanteeseen, jossa hän on ylivoimaisen vihollisen armoilla, mutta siitä ei ole apua. Siitä ei ole apua koska mikä tahansa voi provosoida hyökkäykseen. [...]" (s. 124) 

Sitten voi vain lakata näkymästä ja kuulumasta, muuttua kerta kaikkiaan tapetinväriseksi.

Voisiko paremmin kuvata tilannetta, jossa joutuu toisen väkivallan - henkisen tai fyysisen - kroonisesti uhkaamaksi. Siksi onkin niin julmaa lyödä lyötyä ja kysyä, yrititkö jotenkin provosoida tilannetta. Mistä sen tietää, mikä milloinkin toista ärsyttää?

"Sanat ovat vaarallisia. Kun avaat suusi, kävelet miinoitetun maan halki.
Ei saan sanoa: ulkona sataa.
Koska se tarkoittaa: pilvet itkevät, ne itkevät niin kuin minä tahtoisin itkeä, tahtoisin itkeä koska olen surullinen, mitä aihetta minulla on olla surullinen, ei mitään, mikään suru ei ole niin suuri kuin hänen, minun mitätön pieni suruni loukkaa hänen suunnattoman suurta suruaan ja siksi hänellä on oikeus raivostua minulle." (s. 131)

Tämä romaani käsittelee muistoja ja sitä, miten ja missä muodossa ne säilyvät. Monet asiat vaikuttvat siihen, yhteiskunnalliset rakenteetkin, köyhyys ja toisaalta perityn vaurauden tuomat mahdollisuudet, jotka usein niin itsestäänselvinä otetaan:

"Jos olisi enemmän valokuvia ja esineitä, jotka auttavat muistamaan. Joillain niitä on paljon. Joillain on jopa suvussa kulkenut talo ja maisema. Ei meillä. me olemme olleet köyhiä. Me olemme olleet niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkejä. [...] Köyhän on vaikea hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkin tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme. Vanhat kodit on ollut pakko myydä verojen takia. Viimeistään niistä on pitänyt luopua, kun on tullut ero tai sairaus, joka on romuttanut talouden." (s. 223)

Onneksi on sentään kirjat ja kirjastot. Niistä monet muistot kumpuavat. 

Ja voisin tähän loppuun paasata paljonkin julkisten kirjastopalvelujen tasa-arvoa luovasta vaikutuksesta, lähikirjastojen merkityksestä lapsille ja ylipäätään kansalaisten mahdollisuudesta ilmaiseen koulutukseen, mutta pidättelen tätä politiikkapuhetta sisälläni. Kyllä te tiedätte ja ymmärrätte muutenkin. Virpi kirjoitti sen hyvin. Hän kirjoitti hienon kirjan.


 








torstai 4. lokakuuta 2012

Halkeamia





Junamatkoilla ehtii lukea kirjoja. Joskus, jos laukussani ei ole muuta kuin muutama hassu vaatekappale, poikkean Helsingin rautatieaseman pokkarikauppaan. 

Kjell Westön Halkeamia on täydellinen matkakirja. Lyhyitä tekstejä muistista, moraalista ja manipulaatioista - kirjaan on koottu Westön kolumneja ja muita pätkiä sellaisten otsikoiden alle kuin "Syyslastuja" tai "Jopa hänen hampaansa on retusoitu valkoisiksi". Nautin kovasti yhdeksästä lyhyestä kappaleesta, joissa kerrottiin rakkaudesta mereen. Tapiolassa meri on lähellä, ja kesällä tunsin itseni onnelliseksi saadessani kävellä lähirantaan pyyhe olalla. Jotain siitä kirjoitinkin aiemmin blogiini. Silloin kun minulle tarjottiin viiniä kalliolla ja kuulin Hurmeisesta kuusta.


"Aamu Berliinissä" on luku, johon palaan varmasti uudelleen. Tyttäreni on parastaikaa juuri tuossa kaupungissa. Facebookissa näin kuvia, joissa hän kiipesi ystäviensä kanssa autioon graffiteilla täytettyyn taloon. Hän sanoo rakastavansa Berliiniä ja sen rikasta kulttuurielämää.

Kokoelman nimi tulee Leonard Cohenin laulusta Anthem: "There's a crack in everything, that's how the light gets in."
Westö kirjoittaa: "Omien pelkojen kohtaaminen ja voittaminen, oman ajattelun kyseenalaistaminen, sisäisten halkeamiemme hyväksyminen: nämä ovat niitä asioita, jotka tekevät meistä inhimillisiä."

*****

Halkeamista on kirjoittanut mm. Riina kissanpäiväblogiinsa ja Ina, joka tätä kerran minulle jo suosittelikin. Ihanasti on sanaillut myös Ilselän Minna ja toki varmasti monet muutkin, joita en tässä ymmärtänyt mainita.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Divari

Tänään kävin divarissa. Rakastan vanhoja kirjoja myyviä kauppoja. Ne ovat kuin pieniä suklaapuoteja. En osaa kävellä niistä ulos tyhjin käsin.

Divarien ideana on kierrätys, aivan kuten kirpparienkin. Ja kirjastojen, tietenkin. Vanhoja kirjoja lukiessani mietin, kuka on pidellyt kirjaa käsissään ennen minua. Miksi sivun 108 yläreunassa on tuhrua ja mitä lukija on miettinyt, kun asetti kahvikuppinsa keskiaukeamalle niin, että se jätti tekstiin tummuneen rinkulan? Olen onnellinen, kun saan lukea.


Tällä kertaa kotiin kulkeutui Boccaccion Decamerone, jonka luin viimeksi 1900-luvulla. Alkuperäinen teksti on 1300-luvulta, ja 2000-luvulla siihen voi tutustua muun muassa Morren maailma -blogissa. Aikanaan novellikokoelma joutui jopa sensuurin kohteeksi, koska siinä kritisoidaan uskontoa ja kerrotaan pikkutuhmia erotiikkatarinoita.

Erotiikkateemaan sopii myös toinen divarivalintani ...aina joku kirjoittaa. Kirjailijoita Hämeestä. Teoksen on koonnut Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66.  Jaa, että miksikö tämä sitten on eroottissävyinen? No, siksipä tietenkin, että järjestämme hämäläiskirjailijoiden (ja vähän muidenkin) kanssa Hämeenlinnaan Erotiikkarappuset-tapahtuman marraskuun 9. päivänä. Mainostan sitä sitten lähempänä ajankohtaa. Luvassa mielenkiintoista kirjallista ohjelmaa ja eroottisten tekstien workshop! Jatkot avaavat pikkujoulukauden.




keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Yhteisöllisyys

Olen tässä seuraillut presidentin syrjäytymisenestokampanjaa. Mielenkiintoisia puheenvuoroja on tullut muun muassa Emilia Kukkalalta. Tämä kaikki liittyy myös keskusteluun puolikkaasta hoitajasta. Kyseessä on eri ikäryhmä, jonka syrjäyttämisestä kulloinkin puhutaan, mutta asenneasetelmat ovat aivan samat.

Toisaalla tasapainoisia ihmisiä, joita voi rauhassa muistutella yhteisöllisyyden tarpeesta. Kauniita sanoja, joista toivottavasti kumpuaa myös kauniita tekoja. Luetaan vaikka kirjoja ääneen. (Ei hullumpi idea, tietenkään)

Mutta sitten toisaalla. Niin. On olemassa ihan konkreettisia ongelmia, jotka eivät parane puheilla  siitä, miten "hoitajat hoitavat sydämellään" tai kuinka meidän pitäisi "tarttua hetkeen". Ikään kuin ei olisi mitään väliä sillä, miten hoitajien työtä tuetaan, koska hyväsydäminen hoitaja on aina yhtä kuin hyvä hoito, ja jos hoidon tasossa on toivomisen varaa, se johtuu pääasiassa hoitajien sydämen viallisuudesta. Samoin nuorison ongelmat ratkeavat hyvällä sydämellä ja oireileva nuoriso tarkoittaa varmastikin sitä, että isi ei ole askarrellut lapsensa kanssa. 

Kuulkaapas nyt hyvät ihmiset, lapsen kanssa puuhailu on ihan tavallista, hyvää vanhemmuutta. Se ei ole mikään tuhannen dollarin idea, joka ratkaisee yhteiskuntamme rakenteelliset ongelmat humpsista vain ja hallelujaa.

*****

Tiesittekö muuten, että korkeaa eläkettä nostavan kannattaa ostaa yksityinen hoivakotipaikka haluamastaan laitoksesta (siis sellaisesta, joka yksityisiä paikkoja tarjoaa)? Jos hän jonottaa muiden mukana, hoitomaksut määräytyvät tulojen ja varallisuuden mukaan. Lysti tulee maksamaan yhtä paljon tai enemmänkin, eikä edes pääse samalla tavalla valitsemaan kotiaan.

Jos on varaa, kannattaa palkata ulkoiluavustaja, joka käy omaisen luona vaikkapa kolmesti viikossa. Ja omasta ylellisyydestä voi vähän tinkiä läheisen vuoksi. Voi vaikkapa tehdä lyhennettyä työviikkoa, jotta ehtii viikollakin piipahtamaan mummin luona.

Köyhällä ei tällaisia valinnanmahdollisuuksia ole. 

Terveydenhuollon ja nuorisotyön ongelmissa on kyse ihan eri asioista kuin siitä, että tavalliset ihmiset olisivat itsekkäitä ja tyhmiä.

*****

On sellainenkin sanonta, että suutari pysyköön lestissään. Toisin sanoen tavalliset ihmiset voivat keskenään jutella siitä, miten rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta päättäjillä pitäisi olla rohkeutta puhua asioista, jotka heille kuuluvat. Rahasta ja sen jakamisesta, esimerkiksi. Se jos jokin olisi arvojohtamista.


tiistai 11. syyskuuta 2012

Pohjan akka Kaunialassa

Valokuva Kaunialan kotisivuilta.
Ei, Louhi ei suinkaan muuttanut Kaunialaan, eikä hän ole siellä kuntoutusjaksolla. Hän asuu yhä nimettömässä dementiakodissa kirjani sivuilla. Kävin kuitenkin Kauniaisten sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa otteita romaanistani. Ylitin aikarajat iloisesti: keskustelu lukunäytteiden välillä ja jälkeen oli sen verran vilkasta, että melkein myöhästyin junasta.

Monesti olen kuullut ja itsekin tuon kokenut, että kirjailijaa kuuntelevat ihmiset eivät rohkene puhua. Kun esiintymisen jälkeen avataan mahdollisuus kysymyksille, niitä ei tule. Lienevätkö ihmiset ujoja vai mikä siihen sitten onkaan syynä, mutta me harvemmin keskustelemme. Kuuntelemme vain, ja se on sääli. 

Näin ei kuitenkaan käynyt Kaunialassa. Ehkäpä yleisössä istuvat olivat ehtineet sellaiseen ikään ja nähneet niin paljon elämää, että he uskalsivat jo jotain kysyäkin ja kuulemaansa kommentoida. Joku kalevalantuntija jopa toivoi kirjasta tiettyjä kohtauksia, jotka mielelläni ääneen luin. Puhuimme myös myyttien monitulkinnallisuudesta ja siitä, miten Kalevala puhuttelee ihmisiä läpi aikojen. Sain kiitosta kielen soinnista ja siitä, että tämä romaani varmasti herättelee nuoremmankin väen kiinnostuksen kansanrunoihin. 

Vierailu oli kertakaikkisen virkistävä, yksi parhaista!

Ja kyllä minä siihen junaankin ehdin. Kiitos vain nuorelle miehelle, joka oli vaarinsa luona vierailulla ja istui hänkin kuuntelemassa Pohjan akkaa. Mies, jonka nimeä en huomannut kysyä, ehti kertoa tuolla lyhyellä matkalla paljon frisbeegolfista. 

Frisbeekiekkoja saa myös Kalevala-aiheisina. Niistä voi tehdä vaikka seinäasetelman, jos ei golfaamaan ehdikään.

Westsiden kiekossa on Pohjan poika.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Hämeenlinna, Suomen eroottisin kaupunki

Magdalena "Otsatukka" Hai, Seija "Smoky Eyes" Vilén ja Anu "Tennissukkakihara" Holopainen.
Kiitämme juutuub-tutoriaaleja ja olemme E-hdottoman Kirjallisia Ihmisiä.


Haluamme tuoda Hämeenlinnan julkisuuteen Suomen eroottisimpana kaupunkina ja kiitämme Hämeen Sanomien tekemää tutkimusta, jonka mukaan tämän keskiaikaisen kaupungin asukkaat seksifantasioivat pääkirjastonsa leveistä rrrrrrappusista.

Olin siis Kirjan aika festivaalilla viikonloppuna. Nautin täysin rinnoin ja toivon, että perinne jatkuu tavalla tai toisella monta vuosikymmentä eteenpäin. Festivaalin ohjelmasta voi lukea enemmän Kirjan ajan virallisesta blogista. Kannattaa!

Perjantai-illan vietin Kariston mimmien ja J-P "Rasputin" Koskisen seurassa. (Paholaisen vasara on nyt lukulistallani.)

Pöydässämme istui myös kustannuspuolen ihmisiä, mutta he olivat huomattavasti hillitympiä kuin kirjailijansa. Jäin miettimään, ovatko lasten- ja nuortenkirjailijat aina niitä villeimpiä. ;) Vieläkin posket kramppaa naurusta ja E-kirjaimen yliannostuksesta. Tai ei! Eihän E:tä voi yliannostella! Lisää on tiedossa 9.11. Hämeenlinnan pääkirjastossa, Erotiikka-rappusilla. 

Illanvietostamme voi lukea lisää Anu Holopaisen blogista: "Ääk-juorut! E niin kuin Huonosti Käyttäytyvät Naiset

Kirjan ajasta (ja Tukholmasta) kirjoitti myös Hanna van der Steen blogissaan. Sieltä nappasin kuvankin omaan blogiini, kiitos Hanna!


torstai 30. elokuuta 2012

0,5 hoitajaa?

Riittääkö se? Ja mitä se oikeasti merkitsee?

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden ei suinkaan tarkoita sitä, että hoivakodin hoitajilla olisi kellon ympäri vain kaksi hoidettavaa per nuppi. Desimaalilukujen taakse piiloutuu esimerkiksi tällainen mitoitus:

16-paikkainen dementiakoti mtoituksella 0,5 tarkoittaa kahdeksaa täyttä työpäivää tekevää hoitajaa.

Kahdeksan hoitajaa tarkoittaa 8x5 työvuoroa viikossa.

Tuosta 40 vuoron "pankista" on ammennettava aamu-, ilta- ja yövuorot.
Lopputulos?

Maanantaista perjantaihin aamuissa 3 hoitajaa, viikonloppuaamuissa 2.
Iltaisin 2.
Öisin 1.

Monissa paikoissa tämä on jo nyt todellisuutta, ja sen alle harvoin mennään. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakaan dementiakodeissa tämä ei ole riittävä määrä. Jokaisen asukkaan aamupesuihin kun menee helposti 20 minuuttia, osa on kahden hoidettavia. Viikonloppuaamuna kaikki on toivottavasti pesty lounaaseen mennessä. Aivan turha ihmetellä, miksi asukkaat eivät pääse ulkoilemaan. Hoitajilla kun on paljon muutakin työtä päivän mittaan kuin asukkaiden aamu- ja iltapesut.

0,5 hoitajaa jokaista laitoshuollossa olevaa vanhusta kohden on todella laiha kompromissi: paljon savua tyhjästä tämä SDP:n yritys saada minimi nostettua 0,7 tasolle. Enkä ymmärrä, miten Kokoomus kehtaa.

Haluan myös huomauttaa, että jos olenkin kokenut 0,5-raatamista, olen työskennellyt (ja työskentelen yhä) myös korkeatasoisissa hoivakodeissa, joissa henkilömitoitus ylittää minimin ja hoidon laatu on muutenkin hyvä, hoitajat motivoituneita. Tämä 0,5 kuitenkin särähtää korvaani, koska se ei ehkä monellekaan aukea. Sen saa niin helposti kuulostamaan riittävältä, ikään kuin 16 asukkaan hoivalaitoksessa olisi 8 hoitajaa ympäri vuorokauden.

Joskus minuun iskee halu vääntää rautalankaa.

Ensi kerralla taas kirjallisia aiheita.

Olen muuten 5.9. Kaunialan sotavammasairaalan kanttiinissa lukemassa Pohjan akkaa ja keskustelemassa muutenkin kirjan aiheista. Aloitan kello 17:15.

maanantai 27. elokuuta 2012

Päivänseisaus

Tämä sai minut itkeä tirauttamaan, myhäilemään, täyttämään huoneeni klassisella musiikilla ja pitkästä aikaa taas uppoutumaan lukemiseen tavalla, joka on nuoruudestani tuttu ja jota kaipaa kaiken analyyttisen, tutkiskelevan, kriitisenkin lukemisen rinnalle. 

Nautin vain. Niin oli kyllä kaunis kirja.

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus odotti lukemista yli vuoden. Sinä aikana ehdin jo muuttaa toiseen kaupunginosaan ja pystyttää kirjahyllyni uuteen paikkaan vastapäätä sänkyä, jossa nyt nukun puolet viikosta. Toisen puolen nukun toisessa kaupungissa, ja kaupunkien välillä luen junanpenkillä kirjoja. 

Tämä on hyvää elämää.

Päivänseisauksen kertojia ovat viulunsoittaja Paula ja kirjailija Erik. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteesta. Elämän taitoskohdista.

Musiikki on värejä. E-duuri narsissinkeltainen, A-duuri veren ja viinin punainen. Ja tulossa on muutakin. Viisi säveltä, jotka Paula olisi valmis vaihtamaan milloin vain pariin hyllymetriin muuta musiikkia. Ihminen voi rakastua tuulen karheaan suhinaan, enkelin ääneen.

Tietysti myös ihmiset voivat olla eri värisiä. Tai kielen eri äänteet. Minun mielestäni myös tuoksut.

Lukiessani jäin pohtimaan aikaa, jota olenkin miettinyt viime aikoina paljon. Paula sanoo, että musiikki ei kuvaa aikaa vaan on aika itse. Se puhuu "kieltä, jossa ihminen virtaa ilman rajoja, jossa kaikki paikat ja ajat ovat yhtä." Klassisessa musiikissa melodia kasvaa joka suuntaan.

Suureellisesti tuumin, että haluaisin kirjoittaa niin kuin klassista musiikkia (tai hyvää hevimetallia) soitetaan. Siten, että muutaman hetken aikana lukija näkee koko draaman ja aika todellakin kasvaa joka suuntaan. Muuntelee, haaroittuu.

Tällaiset kirjat ovat näennäisesti ihmissuhdetarinoita, lukuromaaneja. Oikeasti niihin sisältyy ajatusten ja pienten hetkien tyylikkäitä summia, jotka asettavat lukijan päähän pohdiskelijanmyssyn.

Mietin onnea ja onnellisuutta, peilaan tekstiä omaan elämääni. 

   Suuri onni tekee minut syylliseksi. Enhän ole ansainnut näin paljon?
   Olen.
   Enkä vain minä. Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet.
   Mikä saa minut epäilemaan onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. Sinä et saa olla onnellisempi kuin minä. Et saa nauttia vähästäsi enemmän kuin minä nautin paljostani. Alhaisuutta. Pelätään, että onni menee pois, kun siitä puhuu. Taikauskoa. Pelätään, että pudotaan korkealta. Elämänpelkoa.
   Voinhan minä pudota ja satuttaa itseni, jälleen. Entä sitten? Se on elämää.
   Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle - jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Misi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?
(s. 391-392)

Minä olen onnellinen tilkkutäkistäni.


lauantai 4. elokuuta 2012

Viiniä kalliolla (ja kirjajutustelua)

Lasse's homepage
Olin äsken meressä uimassa, kun kalliolla istuvat ihmiset huhusivat, haluaisinko kenties hiukan viiniä. No, miksen haluaisi, tietenkin haluan! Muutin uintisuunta ja annoin ponnaripäisen herrasmiehen vetää minut vedestä. Gentlemanniksi hänet tunnistin helposti siitä, että hän päättäväisesti teititteli minua läpi tapaamisemme. Sain käteeni pahvimukillisen pehmeää punaviiniä, ja siinä auringossa istuskellessamme juttelimme kirjoista, kesästä ja siitä, millaista on olla veturinkuljettaja tai kantaa päivät pitkät kiviä. Tämä iloinen joukkio oli tarjonnut juotavaa muillekin kallion ohi uineille, mutta minä olin ensimmäinen, joka ei kroolannut kiiruusti ohi.

Tällaisista kohtaamisista syntyy juuri oikeanlaisia kesämuistoja. Hyräillen kävelin takaisin kotiin.

Minua kutkuttaa uuden kalliotuttavuuteni suosittelema James Ellroy, jolta en ole koskaan lukenut mitään. Nyt voisi olla hyvä hetki uppoutua murhadekkariin. Ehkäpä haen kirjastosta Hurmeisen kuun, jota Kuutar lukupäiväkirjassaan suositteli. On kiva saada kirjasuosituksia; nekin ovat lahjoja. Suosittelujen ansiosta luin Sinisalon Sankaritkin ja aiemmin Paul Austerin Näkymättömän ja joskus monta vuotta sitten Supernaiivin, jota rakastin! 

"Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa. Minäkin teen parhaani."
(Erlend Loe: Supernaiivi, s.188. Kirjasta voi lukea lisää vaikkapa Lunaran vanhasta lukunurkasta.)

Viiniä kalliolla nauttineille neljälle ihanuudelle lähetän tässä kiitokset ja terveiset, jos sattuvat löytämään blogini! Saitte aurinkoni paistamaan kirkkaammin ja veden entistä leppeämmäksi.




tiistai 3. heinäkuuta 2012

Ruusun nimi

Kesäloma on ohi ja kesäkirja luettu! Umberto Econ Ruusun nimi: 624 sivua 1300-luvun luostarielämää, murhia ja ihan  pikkuisen seksiä (enemmän selibaattia). Pohdintaa elämästä, ikuisuudesta, haluista ja naurusta.

Kirjan minäkertoja on nuori noviisi, Adson, joka nyt jo vanhuksena muistelee nuoruutensa matkaa fransiskaanimunkki William Baskervillen seurassa italialaiseen benediktiiniluostariin. Baskervillen päättelytaito on kiehtovaa ja erityisen kiinnostavaa siksi, että mestari on aina valmis muuttamaan mieltään ja totuus (tai ainakin joku totuuksista) löytyy useiden mahdollisuuksien joukosta. Filosofisemmalla tasolla romaani tuo rinnakkain erilaisia tapoja tarkastella maailmaa: tarinan edetessä tapaamme muun muassa inkvisiittorin, apotin ja erilaisia koulukuntia edustavia munkkeja. Teos vilisee viittauksia muihin kirjoihin ja nykypäivän sekä menneisyyden todellisiin henkilöihin. Kertomuksen lomassa keskustellaan Aristoteleestä, islamilaisista oppineista ja muusta - keskeiseen osaan kohoaa luostarin kiehtova kirjasto ja erityisesti yksi salaperäinen kirja sen kätköissä.

Hic sunt leones. Täällä ovat leijonat.

Juoni etenee ja munkkeja murhataan, joskaan kirjan ydin ei ole dekkarimaisuudessa vaan ideoilla ja ajatuksilla leikittelyssä, ja ehkäpä myös historian popularisoinnissa. Itsekin jonkinmoisessa uskonnollisessa yhteisössä eläneenä minua hauskuutti luostarin henkilögalleria ja vinksahtaneet väittelyt opillisesta puhtaudesta. Kyllä, kaikenlaisia ja kaikenmoisin motiivein varustettua tyyppiä sinne eksyy, eikä kaikki ole aina niin hurskasta kuin päälle päin näyttää.

Minua tämä siis viihdytti. Mutta kaksi vuotta sitten Salla valitsi saman kirjan kesäromaanikseen, eikä hän tykännyt siitä yhtään! :D Jos siis haluatte lukea kriittisemmän arvion, tsekatkaa linkki. Itseni kanssa enemmän samoilla linjoilla oli Amma Savosta.

*****

   "Entä te", sanoin lapsellisen itsepäisesti, "ettekö te koskaan erehdy?"
   "Useinkin", hän vastasi. "Mutta sen sijaan, että tekisin vain yhden erehdyksen, teen niitä monta. Sillä tavalla mikään niistä ei saa minua orjakseen."
(s. 388)


tiistai 26. kesäkuuta 2012

Karsikkopuu

Hankin kirjastokortin Hämeenlinnaan! Ensimmäinen upouudella kortillani lainattu teos on Ville Hytösen Karsikkopuu. Hytönenhän asui aikaisemmin Hämeenlinnassa - nykyään hän toimii muun muassa Tulenkantajien kirjakaupan nuorempana isäntänä, Tampereella.

Karsikkopuu on kaunis, muinaisella tavalla maaginen runokokoelma. Itämeren vanha kulttuuri, Vienan Karjala, Ruijanmaa. "Metsästäjien ja kalastajien salattua kieltä oli muistoina saduissa, urttien loruissa", sanotaan omistussivuilla. Ja sen alla itse omistus: "ämmöilleni oi ämmöilleni".

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja palasin sen pariin vähän väliä illan aikana, aivan kuten hyvän runoteoksen kanssa kuuluukin tehdä.


Tällainenkin kaunis sieltä sivuilta löytyi:


"Minkä minä mahan, kun luontoni on niin hellä,
että silmäni vettä valuu", valittaa maaliskuu ja valitaan
kuista kauneimmaksi. Otti ilkeä pieni mies kuun
mukaansa ja silloin jäi vuoteen aukko ajan mennä,
tuli kuivempi huhtikuu.
(s. 12)


Kauniita oli paljon. Ajatella, että joku osaa sanoa niin ihanasti, että aamu (joka "hiljaa otti käteensä ruohoisen kapustan") otti mukaansa myös "vitivalkoisen taivaan, aavan sinen halajavan haavan".
aavan sinen halajavan haavan
(s. 47)


Enkä voi mitään sille, että seuraavasta mieleeni nousee vallan eroottisia kuvia:
Nuijamies liikkui yksin. Yksisilmäinen tyttö.
Sen pituinen starina.
(s. 67)


(Tosiaan, starina. Sanokaapa se ääneen, nopeasti niin.)


Pidin myös runosta "Neljä itkuvirsiin päättävää laulajaa", jonka lay-out ei pääsisi oikeuksiinsa tässä blogisivulla (ja jota en siksi tähän laita). Siinä on Mateli, Lari, Moarie (josta en löytänyt linkkiä, mutta joka lienee Arhippa Perttusen sisko)  ja Mattvei (Perttusen poika, kaiketi). 


hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia,


hän on jokaisessa 
meissä


(s. 42)


Hieno, hieno teos! 


tuikkuna paloi aapa 
(sivulla 47)

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Kyllä, KYLLÄ!

"Onko kirjailijaksi tuleminen muuttanut sinua ja elämääsi?"

Jäin miettimään, kun kerran kysyttiin. Elämässä on niin monia asioita, jotka kasvattavat. On lapsena oloa ja vanhemmaksi tuloa, työntekoa, rakkautta ja aika ajoin surua. Uskoa uusiin alkuihin ja tervettä lempeä, kosketusta ja kesäpäivää. On juhlapyhiä rakkaiden kanssa ja ilman heitä, jolloin kaipuu saa sormet kirjaimille ja syntyy taas uutta tekstiä.

Ja siinäpä se kenties on: vaikka kirjoittaminen muuttaa elämääni, myös elämä vaikuttaa siihen, miten ja mistä kirjoitan. Joskus on vaikea ymmärtää, kumpi tapahtui ensin.

Kirjoittaminen työnä vaatii yksityisyyttä, mahdollisuutta uppoutua. Olen aina pitänyt itseäni sosiaalisena ihmisenä, mutta tämän työn myötä olen löytäni sisäisen erakkoni. Nautin siitä, että saan liikkua tukka harittaen ja pyjama repsottaen asunnossani, juoda haaleaa kahvia, levitellä papereita ympäri lattiaa, koska siten hahmottaa draaman kaaren paremmin. Ja havahtua vasta siihen, kun ovi käy. Kuinka kiitollinen onkaan kirjailija, kun sisään astuu ihminen, joka sanoo: "Älä huoli kulta, minä laitan meille pastaa." Sillä niinkin onnekkaasti voi kirjailijalle käydä tässä vaatimattomassa elämässä.
 
Mutta mitä työpäivän aikana sitten tapahtuu? Miksi tukka harittaa?

Kaikki kirjoittavat ihmiset tunnistavat tuon virtaavan, jännittävän tilan. Se on kuin sukellus aliseen; outo ja kiehtova todellisuus, missä mikä tahansa on mahdollista. Minä olen siinä tilassa silloin, kun sormeni takovat näppäimiä tahattoman kovaa ja tietyissä kohdissa - ehkä todella hyvän sivun tai kliimaksilauseen lopussa - heilautan oikean käteni ilmaan kuin elokuvien kapellimestari.

Kirjoittaminen opettaa kuitenkin myös nöyryyttä, sillä yksityisestä luonteestaan huolimatta se on sosiaalista toimintaa. Oman tekstin kohtaaminen ja tarkastelu kriittisin silmin pitää jalat maassa. Pikkuhiljaa kehittyy myös taito työstää tekstiä palautteen avulla ilman, että menettää alkuperäisen ideansa, äänensä tai sanomansa. En usko "darlingsien" tappamiseen, vaan jalostan niistä tarvittaessa jotain uutta. Sillä myös rakkauden edessä on oltava nöyrä, vaikka se joskus saisikin sinut sanomaan hupsuja asioita. Jotkut niistä jääkööt yksityiseen käyttöön. Kenties se on "hanipuppelin" tarkoitus - kaikella on paikkansa ja aikansa, eikä kaikea tarvitse julkaista kirjana tai kirjan sivuilla.

Koskaan en siis poista mitään vain tappamisen ilosta tai inhosta, tai siitä pelosta, että olen liiaksi siihen kiintynyt. Sellainen  karsiminen kuulostaisi selibaattisoturin joogalta, Ei-nimisen jumalan kumartamiselta pylly pystyssä, otsa maassa ja näkökenttä rusinaksi kutistuneena. Kamalasti on puhuttu Ein tärkeydestä. Vaihteeksi haluan julistaa, että joskus on osattava sanoa myös KYLLÄ! Kyllä kirjoittamiselle, elämälle, rakkaudelle ja kaikelle, mitä kyynikot patetiaksi kutsuvat!

Semmoinen on kirjailijan työpäivä. Paitsi ehkä niinä yksittäisinä kertoina, kun illalla vaihdetaan kuulumisia ja on pakko kertoa, että kirjoitin koko päivänä vain yhden lauseen. (Tosin ainahan siihen voi lisätä kuin Joyce: "Mutta se oli hyvä lause!")

Summa sumarum?

Kirjailija on onnellinen kirjoittaessaan. Jos kuluu viikko tai kaksi ilman mahdollisuutta työstää omaa tekstiä, tulee levoton ja tyytymätön olo. Siinä mielessä kirjoittaminen on hiukan niin kuin seksi.

Eli miten se on muuttanut elämääni? Ainakin sen kautta olen oppinut tuntemaan paremmin itseäni - sitä, mitä haluan, mistä nautin ja kuinka suurin nautinto syntyy jakamisesta, tarinan antamisesta toiselle ihmiselle. (Puhun nyt tietenkin kirjoittamisesta, mutta kyllä sama pätee myös seksiin. Ja ehkä elämään yleensäkin. Se on Kyllä-filosofiaa.)





keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Marilyn lukee englanniksi ja Leevi kääntää suomeksi

Nyt se on sitten ilmestynyt: James Joycen Ulysseksen uusi käännös! Suomennoksen takana on Leevi Lehto, ja kimppalukemaan haastaa Marjis Kirjamielellä.

Hämeen Sanomissa oli muutama päivä sitten koko sivun juttu kirjan ilmestymisestä. Leikkasin lehdestä kuvan Marilyn Monroesta lukemasta Ulyssesta, ja nyt se on kehyksissä työpöydälläni.

Marilynin vieressä taisi lukea "Hen lukee kirjaa"... Suomennoksessahan on käytetty uudissanaa hen feminiini-merkityksessä she. Ruotsissa hen-sanaa sen sijaan käytetään sukupuolineutraalissa merkityksessä hän.

Han/hon/hen ja hän/hen ja mikä piru olisi sitten suomalainen uudismies? Cock? Olen ihan sekaisin. Kun olen blondikin. 

Ulysseksen aion lukea heinäkuussa!

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Klassikko kesäksi

Kävin Tapiolan vanhan keskustan antikvaarisessa kirjakaupassa, Tessissä. Kesälomani alkaa muutaman päivän päästä, ja halusin valita itselleni lomakirjan. Aion lukea sitä rannalla. Otan mukaan piccolopullon punaviiniä ja voileipiä, tomaattia ja mozzarellaa. Tai mansikoita ja roséviiniä, pussillisen vaahtokarkkeja.

Tessi on viehättävä pieni divari, jonka kellarikerrokseen laskeutuessa silmät osuvat Sinuhe Egyptiläisen alkusanoihin:

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan."


Sinuhen olen jo lukenut, ja se onkin yksi suurista suosikeistani. Mutta vaikka se on ehdottomasti toisenkin lukukerran arvoinen (ja siksi sitä hiplasin hetken hyllyjen välissä), halusin jotain aiemmin lukematta jäänyttä.  Jotain, jonka olen jo kauan halunnut lukea, mutta jonka aika on vasta nyt.

En etsinyt mitään erityistä; tahdoin vain poimia hyllystä kirjan, joka jollain oudolla tavalla onnistuu vetämään sormiani puoleensa. Ja löytyihän sellainen: Umberto Econ Ruusun nimi. Eli tänä kesänä vietän aikaa William Baskervillen ja kuolevien munkkien seurassa.

Divarin omistaja kertoi, että tämä oli jo kyseisen romaanin kolmas kappale, jonka hän on myynyt kahden viikon sisällä! Sellainen on tapiolalaisdivarissa täysin poikkeuksellista.

Mystistä. Nyt tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan.

Yle Radio 1:n Radioteatteri esitti Ruusun nimen viime vuonna. Pääosissa Esko Salminen, Kari Heiskanen ja Aaro Wichmann.


*****

Kannattaa muuten tsekata Tessin kotisivut. Valikoimalistoista voi löytyä vaikka mitä! Mielenkiintoista on myös se, että antikvariaatin paikalla on toiminut kirjakauppa jo 1950-luvulla, Tapiolan perustamisesta lähtien. Sen nimi oli Mäntyviidan Kirja ja Paperi.

*****

Vilkaiskaapa myös Name of the Rose kirjankansikisan tuloksia! Tämän linkin kautta näkee voittajan, ja sivuston kautta pääsee näkemään lisää ehdokkaita. Ovat hienoja!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Sanoja

Mikä on sanojen merkitys? Muutama kuukausi sitten sain itseni kiinni lausumasta: "Kyllä minä sanojen käyttäjänä tiedän, että sanat eivät lopulta merkitse mitään." 

Sanomattakin selvää, että järkytyin tokaisustani. Vai eivät sanat enää merkitse mitään?! Mitä minä sitten itse teen: sanojen kautta elän sanoilla leikkien? Turhuuksien turhuuttako se muka on? Sanoillahan me muovaamme maailmaa, teemme sen todeksi. Luomme niillä uusia maailmoita, toisia todellisuuksia. Kerromme mitä tunnemme, mahdollistamme mahdottoman. Rakastamme, haluamme.

Alkuperäinen kommenttini taisi liittyä tilanteeseen, jossa sanojen ja tekojen välillä oli särö. Sillä sanoillahan voi myös huijata ja tarinaan kirjoittaa epäluotettavan kertojan. Sanat loitsivat illuusioita. Ihania, huumaavia tarinoita, tulenliekkejä, suklaalastuja.

Siitä huolimatta en suostu luopumaan sanoista, enkä suklaalastuista. En anna pois sanojen tuomaa lohtua, sanoja saunan lauteilla, silmien kautta sanottuja saloja. Aina vain uskon ja sanoilla kirjoitan uutta tarinaa.

Patetiaa? Tästäpä taisikin tulla Oodi Sanoille.

Mutta miksipä ei? Onnellisia sanoja, rauhallisia sanoja, riemuaan huutavia lauseita, virkkeitä, suukkoja sanojen välissä. Sanoja, suloisia. Sinisiä. 

Suvitaivas.

*****



Ja vielä: olen kiitollinen Kalevalan sanakirjasta, josta löysin merkityksen monelle vanhalle sanalle. Kannattaa kuunnella myös teoksen toimittajan Raimo Jussilan haastattelu Kirjastokaistalta! 

Vaikkei minulla rahaa ole runsain mitoin, en silti ole eloton vaan varsin elonkerainen. Rakkaudesta rikas olen. :)

*****

Kenties tällaisia liikkui myös niiden mielessä, jotka laittoivat jumalansa sanomaan: "Minä olen Sana." Tästä joskus ehkä lisää. Nyt kiirehdän taas menemään, pää tavuja tulvillaan.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kirjeitä kiven alle

Viime vuoden puolella luin upean kirjan: Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle. Ostin sen käydessäni kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Aiemmin kirjoitin Annamari Marttisen Erosta ja Johanna Hulkon romaanista Jostakin kotoisin. Tämä on nyt se kolmas.

Minä niin tykkäsin! Pidin romaanin väkevästä aistillisuudesta ja tarinan monitasoisuudesta. Haluaisin lukea Marja Leenalta sata kirjaa!

Kertomuksen keskiössä on tyttö nimeltä Toinen, kuolleen siskonsa mukaan nimetty Marketta. Riemastuttavia, ihastuttavia ja viisaitakin ovat Toisen mielikuvitusleikit:

Tuomiovirta oli täysin muualla, sen yllä liihotteli enkeli vahtimassa ettei vahingossa kukaan muu kuin täydellisen paha joudu mustaan venheeseen. Enkelillä oli viisautta enemmän kuin ikinä yhdelläkään ihmisellä, eikä sopimuksia kenenkään kanssa. (s. 125)

Mieleenpainuva oli myös laajempaan tarinaan upotettu yksityiskohta, siniset saunanlauteet. Kun Toisen äiti, Siviä, saa kuulla miehensä vierailleen markkinareissulla minkä lie hutsun luona, hän maalaa kostoksi saunanlauteet sinisiksi: siinäpä saa sitten Kaarlo niitä katsella ja ikänsä syntinsä muistaa. Ajan myötä sininen väri kuitenkin haalenee ja kuluu istumakohdista pois.

Aika on ihmeellinen parantaja.

*****

Marja Leena sattuu muuten olemaan kaksinkertainen kollegani: hänkin on koulutukseltaan sairaanhoitaja. :)

Näin neuvoo kuollut Marketta Toista:

Jättäisit sinäkin kirjeesi vähemmälle, alkaisit miettiä omia tekemisiäsi. Menet lukioon, pääset ylioppilaaksi. Sinuna en rupeaisi sairaanhoitajaksi, en vaikka Siviä sitä ehdottaa. Naiselle sopiva ammatti, justiinsa. Tai rupea vaan, Siviä on tyytyväinen ja sinua juoksuttavat sairaat kanssa. (s. 172)

:D

*****

Kirjeitä kiven alle huomioitiin laajalti blogeissa, mutta jostain oudosta syystä se ei saanut osakseen kovinkaan paljon mediahuomiota. En ymmärrä miksi. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden Tiiliskivi-palkinnon ehdokkaana se kyllä oli, ansaitusti.

Enemmänkin löytyy siis muista blogeista, esimerkiksi Opuscolosta ja Leena Lumen blogista. Kannattaa lukea! Koska pelkään pahoin, että tämä oma tekstini antoi nyt vain pientä esimakua, eikä tehnyt todellista oikeutta näin hienolle, mieleenpainuvalle kirjalle.

Seuraavaksi suuntaan kirjastoon hakemaan Marja Leenan esikoisen, Aidan.


keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.
Sallimmeko sanoilla liitelyn? 
 



Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.


Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.
Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Jyväskylä

Sunnuntaina 1.4.2012 Jyväskylän kirjamessuilla:

Klo 11:00 Pentti Saarikoski -lava (Pohjan akka)
Klo  12:30 Kirjailijan kulma -lukunurkkaus (Pohjan akka)
Klo 14:00 Edith Södergran -lava (Sormet sahramissa)

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Burleskia reaalifantasiaa

 "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Näin Aina Kuluntalahti lupaa, ja sen seurauksena hänen ovensa taakse asettuu pitkä jono miehiä odottamaan vuodenajan vaihtumista.

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, on arvioissa yleensä luokiteltu farssiksi. Kirjailija itse kertoo sen parodioivan nykypäivän yliseksualisoitumista (Iisalmen Sanomat: "Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono"). Onhan siinä jotain hirveän surullista, että emme osaa olla aidosti läsnä toisillemme. Kuin Jaatisen romaanista konsanaan ovat baarien karjahuoneet: juottotiskin äärellä kohtaamiset muistuttavat lihaksi tullutta nettideittipalstaa, jossa jokainen kokeilee onneaan hetken ja siirtyy taas seuraavaan, kunnes kello on liikaa, aika loppuu ja pitää lähteä jonkun kanssa jatkoille jonnekin. Sellainen ei voi olla pidemmän päälle tyydyttävää. Jono aiheuttaa ähkyn, tai ainakin hervottoman naurutaudin. 

Pidän Jaatisen huumorista; Jono on mahdottoman hauska kirja. Omituiset, hulvattomat ja absurdit tapahtumakäänteet tuovat mieleeni Kiran Desain romaanin Hulabaloo hedelmätarhassa.

Enkä mitään niin porvarillista kuin omakotitalon ostoa minä olisi kuuna kullan valkeana voinut uskoa. Itkin, kun kiskoin tylppäpiikkisellä haravalla mätiä ruskeita lehtiä. Niiden hiljalleen maatuvat kasat muistuttivat, että elämä valui hukkaan. 
   Onneksi oli jono. Se laittoi veren kihisemään suonissa, ja päässä suhisi kevät ja annettu lupaus.
(s. 22)

Minua huvitti romaanin rehevä, mutkaton ja ylilyövä, ajoin jopa burleski suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Seksi oli ollut fantastista, minä sanoin, olin ollut kuin pakahtuva, syrjäinen Lapin kylä, johon rymisi tukkirekka
(s. 40)

Ovelle asettuu erilaisia ammatteja edustavia miehiä; ammateilla on Ainalle symbolinen merkitys, ja kirjailija leikittelee niiden kustannuksella. Kun jonoon asettuu pappi, muut miehet alkavat hermostua. Tuo tyyppi kaavussaan soluttautuu joukkoon ja yrittää varastaa itselleen keulapaikan! Ahtaaja käskee saarnamiestä nostamaan kytkintä: "Tänne ei pappeja kaivata. Tämä on rehellistä pillunvonkaamista." (s. 52)

Osaan kuvitella samankaltaisen reaktion suomibaarissa, jos joku hengenveli sinne ujuttautuisi lipereitään heiluttamaan, naisia niillä naurattamaan.

Teos käsittelee myös nykyaikaista parisuhdetta, ja pähkähullujen tyrskähdysten alla on vakavampaakin asiaa. Miesjonon rakentumisen lisäksi Aina kertoo lukijalle siitä, miten hän tapasi kuvataiteilijapuolisonsa. Pokatakseen miehen hän asettui tälle alastonmalliksi. Mutta ymmärsikös mies siitä mitään? Ei! Pensselillä vain suti maalia kankaalle:

Minkä helvetin takia tässä kuviteltiin oltavan. Taiteen? Mikä harmi, jos moinen väärinkäsitys oli päässyt syntymään. Tässähän väisteltiin sitä totuutta, että minä olin jahtaamassa miestä.
   Eikö se ollut täydempi, todempi tehtävä kuin tuo sutiminen. Eikö se ollut varhaisempi tarve ihmiselle kuin luominen. Maslowin tarvehierarkiassa se ainakin perkeleellisellä, pakottavalla tavalla asettui alemmalle tasolle kuin tuo riimustelu, härkien piirtely verellä seiniin.
(s. 74)
 
Ainan ja Aarnin suhteessa nousevat esiin myös Ainan surrealistisiksi vääntäytyvät epäluulot:

Aarni oli toista maata, hän ei antanut minun heittää itseään ulos ovesta eikä heittäytyä ulos sataakahtakymppiä kiitävästä autosta eikä lukittautua kylpyhuoneeseen. Kärsivällisesti hän ruuvasi oven saranoiltaan, päättäväisesti tarttui hihaani ohjaten toisella kädellä auton tien sivuun, hellästi nauraen hän veti minut kainaloonsa eikä sanonut mitään, sillä hän tiesi, kuinka nainen parhaiten rauhoitetaan: olemalla hiljaa lähellä. Mistä hän sen tiesi? Ketä hän oli rauhoitellut? Kuka ämmä? Missä asennossa? Antautuiko se hänelle heti vai odottiko, pihtasiko, kuljettiko se uljasta vulvaansa halki nousu- ja laskuvesien vain antautuakseen hänelle alttarilla? Mitä? Vastaa saatana, tai minä puren sinulta kaulavaltimot katki.
(s. 88)

*****

Enemmän kirjasta kerrotaan esimerkiksi Savon Sanomien arviossa

Aiemmin kirjoitin blogiini Jaatisen esikoisromaanista, Ei saa katsoa aurinkoon. Pidin siitäkin paljon! Heidi on taitava, muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Oikein kutkuttaa ajatella, mitä häneltä seuraavaksi tulee.

Otsikoin tämän tekstin "Burleskia reaalifantasiaa", koska sellainen sanapari mieleeni putkahti. Jos joku haluaa haastaa sen, tehköön sen tuonne alle kommentteihin.