sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Hyväksytyksi tulemisen tarpeesta (ja hiukan kissanhännän nostoa)

YLE Radio Ykkösen Esikoiskimarassa esiteltiin loppuviikosta 13 tämän vuoden esikoiskirjaa. Ohjelma on kuunneltavissa myös netistä. (Mangopuusta puhuu Jarmo Papinniemi noin 45 minuutin kohdalla, mutta kannattaa kyllä kuunnella koko ohjelma! Hienoista kirjoista siellä puhutaan.)

Papinniemi toi esille mielenkiintoisen ja oivaltavan pointin: hyvin keskeiseen asemaan Mangopuussa  nousee hyväksytyksi tulemisen tarve. Päähenkilö hakee hyväksyntää ensin muilta nuorilta ja myöhemmin uskonnon papeilta ja seurakunnalta. Toisaalta puoliso ei osaa häntä hyväksyä. Papinniemi pohtii, onko se päähenkilön inhimillisyys, jota mies ei vaimossaan hyväksy.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää muilta. Joka toisin väittää, valehtelee. Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että voisi elää ilman toisten ihmisten huomiota ja välittämistä. Patologiseksi tämä tarve muuttuu, jos hyväksyntää lähdetään hakemaan narsistisesti muiden kustannuksella tai pakkomielteisesti ahdistuneena sieltä ja täältä, aivan vääristä suunnista.

Hyväksyntä liittyy myös olennaisesti Suomessa viime aikoina käytyyn uskontoa ja homoseksuaalisuutta koskevaan keskusteluun. Vähemmistön edustajana hyväksyntää kaipaa ehkä hiukan kipeämmin kuin siinä tilanteessa, että kuuluu muiden kanssa samaan lokeroon. Ja tästähän on kyse: nuoresta ihmisestä, joka tiedostamattaan piilottaa osia identiteetistään jopa itseltään. Etsii tapaa olla tässä maailmassa, jossa ei ole vielä tavannut ketään kaltaistaan.

Näin ainakin seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Oli kuitenkin mukava kuunnella Papinniemen ja Puttosen keskustelua siitä, että tämä(kään) kirja ei ole mikään yhden asian romaani. Mukava kuulla, että he näkivät tarinan sisältävän laajempia merkityksiä ja pitivät sen rakennetta jännittävänä. Vaan mitäpä muuta sitä kirjallisuuden ammattilaisilta voisi odottaa? Totta kai he lukea osaavat.

Hyvältä se hyväksyntä silti tuntui.

Entä te muut? Milloin kaipaatte hyväksyntää?

7 kommenttia:

  1. Tärkeä aihe. Elintärkeä. Hyväksyntä taitaa olla ihmisen psykologisista tarpeista suurin... ja sen vastakohta puolestaan peloistamme suurin.

    Omalla kohdallani, vastatakseni kysymykseesi, on elämä edennyt niin että aina vaan vähemmän tarvitsen hyväksyntää. Hyväksi kasvanut itsetunto ei enää tarvitse pönkitystä. Hyvä itsetunto merkitsee sitä että hyväksyy itsensä ja muut. Oomme kaikki ookoo :)

    VastaaPoista
  2. Hyväksyntä ja hylkäämisen pelko kulkevat käsi kädessä. Tärkeitä asioita olet kirjaasi saanut ja en malta odottaa, että sen kirjaston varausjonosta saan. On nimittäin suosittu kirja. :)

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut tätä blogia ja kiinnostuin Mangopuun alla -kirjasta niin paljon, että kaappasin sen kirjamessuilta mukaan. Nyt onkin pakko aloittaa kirja, että voin seurata kirjoituksiasi täältä blogista. Aihe kiinnostaa kovasti.

    Hyväksyntää? No, minulle riittää, että saan edes avata suuni ja vasta sen jälkeen minut tuomitaan. Siis se kirpaisee, että tuomitaan jonkun ulkoisen seikan vuoksi, eikä siksi hyväksytä kuuluvaksi johonkin joukkoon.

    VastaaPoista
  4. Ilmeisesti hyväksytyksitulemisen tarve vaihtelee aika tavalla ihan synnynnäisesti,ainakin jos on Liisa Keltinkangas-Järviseen uskominen. Jos ihminen on kovin sosiaalinen, hän arvostaa silloin myös sosiaalisia palkintoja, siis hyväksyntää. Vähemmän sosiaaliset eivät ole yhtä riippuvaisia sosiaalisista palkinnoista. Olen itse ilmeisesti ihminen, joka tulee toimeen aika pienellä hyväksynnällä. Riittää kun joku tärkeä ihminen jossain hyväksyy. Mutta mahdotonta, tai hyvin ankeaa olisi elellä, jos tuntisi että kukaan ei hyväksy.

    VastaaPoista
  5. Pidän hyväksynnän tarvetta inhimillisesti tärkeänä, sillä voiko ihminen, jolla ei sitä lainkaan ole, osata ottaa muita huomioon? Täällä Suomessa tunnustuksen antamisen kulttuuri on yleisesti surullisen ohutta: on niin paljon sallitumpaa etsiä vikoja ja "kehittämiskohteita" kuin kertoa mikä on kunnossa ja olla iloinen siitä.

    Itse kaipaan tunnustusta eniten silloin, kun asiat itsessään eivät antaisi siihen paljon aihetta. Kun vastoinkäymisiä pukkaa päällekkäin ja limittäin, haluan kuulla, että olen hyvä ja pystyvä (vaikka ei siltä juuri nyt näytäkään). Sitten kun hankaluudet on selvitetty, kehut tuntuvat lähinnä ärsyttäviltä, "nyt sitä saa, kun ei enää tarvitse".

    VastaaPoista
  6. Tuo Kelttikangas-Järvinen minullekin tuli mieleeni, ja pinnallisesta sosiaalisuudesta riippuvainen tyyppi, sillä hekin jotka eivät kaipaa jatkuvaa tunnustusta ja sosiaalisia palkintoja tai huomiota, ovat sosiaalisia. Toisella tavoin. Sosiaaliset palkinnot tekevät oloni hämmentyneeksi, joskus jopa vaivatuneeksikin.

    Tunnustus tai kiitos hyvästä työstä tai teosta on eriasia kuin sosiaalisista palkinnoista nauttiminen. Kiitoksesta ilahtuu useimmat, se on tervettä narsisimia.

    Lisäksi siihen varmaan vaikuttaa elämäntilanne ja muutkin seikat, vanhemmiten sitä ei enää tarvitse sillätavoin kuin nuorempana. Päähäntaputusta. Lapsena ja nuorena kun rakentaa vasta elämäänsä, identiteettiään, silloin sitä tarvitsee kipeimmin ja voi tulla aika epätoivoiseksi ellei sitä saa.

    Hylkäämisenpelko on voimakas pelko, sitä kokee varmaan jokainen ihminen, ja tämä pelko voi ajaa jatkuvaan hyväksynnän(huomion)hakuun.

    VastaaPoista
  7. Mielenkiintoisia ajatuksia, kiitos kaikille!

    Juu, hyväksymisen vastakohta on hylkääminen. Olisiko niin, että hyväksyntää janoavat erityisen kipeästi ne, joilla on vahva hylätyksi tulemisen pelko ja kenties voimakkaita hylätyksi tulemisen kokemuksia?

    Tuo identiteetin rakentamisvaiheeseen liittyvä hyväksynnän hakeminen on myös hyvä pointti. Jos nyt ajatellaan Mangopuun päähenkilöä: hänhän joutuu jälleenrakentamaan identiteettiään useaan otteeseen matkan varrella vaihtaessaan yhteisöä, johon kuuluu. Ehkä sekin vahvistaa Papinniemen bongaamaa hyväksytyksi tulemisen tarvetta romaanissa.

    Eli joka paikassa oma tila pitää hakea uudestaan ja todistaa olevansa kelvollinen. Eve Hietamiehelle kirjasta nousikin esille erityisesti kelvollisuuden teema. (Näin hän kertoi tavatessamme keväällä.)

    Kelttikangas-Järvinen on minulle tuttu vain nimeltä - pitääpä tutustua hänen ajatuksiinsa hiukan tarkemmin! Hyvä vinkki. :)

    VastaaPoista