torstai 22. joulukuuta 2011

Tällaisia mietin, näitä kirjoja katselen

Joulu ilmestyi yllättäin. Tämä syksy on ollut yksi erityisimmistä elämässäni, niin paljon on tapahtunut.

Vuoden ehkä viimeiseen blogitekstiini listaan kirjoja, joita en ehtinyt lukea. Ensi vuonna palaan näihin aivan ehdottomasti! 



-Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Kaksinkertaisen kollegani toinen romaani, josta on kaunis blogiarvio muun muassa Opuscolo-blogissa.

- Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin
Geokätköromaani! Johanna asuu kirjailijakaupunki Nokialla, samassa paikassa kuin Avaimen Marisha Rasi-Koskinen. Kirjoitin Johannan esikoisromaanista aiemmin blogiini.


- Virpi Hämeen-Anttila: Railo
Virpi lähetti minulle uusimman romaaninsa. Ihana lahja! :) Sopivia kirjaan liittyviä linkkejä etsiessä sitä löytää myös uusia blogeja, esimerkiksi Jonnan Rakkaan kirjapäiväkirjan.

- Heidi Jaatinen: Jono
Kuulostaa hulvattomalta! Pidin kovasti Heidin esikoisesta, josta kirjoitin myös blogiini.  
Jono arvioitiin Kiiltomadossa yhdeksi "kotimaisen kirjasyksyn erikoisista tapauksista", ja varmasti aivan oikein: lajityypiltään se on kotimaisessa proosassa suhteellisen harvinainen "hulppea, sarkastinen farssi". Blogiarvioita lukiessani olin huomaavinani saman, minkä Kiiltomadon Maija Katariina Jelkänen: Heidin esikoisteoksen "realistisella koskettavuudella luotu varjo" on varmasti pitkä.
Minun mielestäni on hulppeaa, että Heidi onnistui yllättämään kaikki! Odotan kovasti tämän kirjan lukemista.

- Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja
Sain tämän esikoiskokoelman Janilta pikkujoululahjaksi. Luin muutaman novellin aamuyöllä, kun heräsin kesken unieni ja halusin olla hiljaa herättämättä ketään muuta. Ihmisellä pitäisi aina olla joku kirja yöpöydällään. :) Janin koko tuotanto on tutustumisen arvoinen.

- Chef Ramzi: Arabialainen keittiö
Tänä syksynä on tullut selailtua tuoreita ruokakirjoja. Tämä teos on jäänyt kummittelemaan mieleeni, ja joka kerta kirjakaupassa käydessäni meinaan sortua ostamaan sen. Kannessahan on pomegranaatti! Itse asiassa en tiedä, miksen ole jo ostanut tätä. Kyllähän ihminen hullumpaankin rahaansa tuhlaa, esimerkiksi sukkahousuihin ja korkokenkiin, joita ei oikeastaan tarvitse. Ja käsilaukkuihin. (Minusta on tullut Seija "Carrie" Vilén).

Teoksesta voi lukea enemmän vaikkapa Umamista.

Viereisen pomergranaatinmallisen kuusenkoristeen kuvan löysin Woof Nanny -blogista. Ei aavistustakaan, mistä tuollaisen koristeen voi ostaa, mutta hieno se on!

Blogitekstin yläkulmassa olevan pomegranaattiornamentin on sen sijaan suunnitellut Michael Aram.



*****

Nyt siis vuodenvaihdetauolle. Tunnen yhä suussani parsan maun, the ultimate "onkos tullut kesä nyt talven keskelle" -aamupala näin joulun alla. Aion nauttia kynttilänvalosta, ajatella kumpupilviä ja taatelikakkua, pipareita ennen kello kahdeksaa ja suklaata after eight. Kuunnella Nightwishin uusinta levyä aina vain uudestaan ja yrittää pitää ääntä hiljaisella, jotta naapurit eivät hermostu. Sujauttaa violetti paita raidallisen paitapuseron sisään ja nukahtaa kesken lauseen. Ehtiihän sitä huomennakin kirjoittaa blogia, tai ensi vuonna. Ikävä tänne tulee, mutta en minä minnekään katoa.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Aistillista ruokaa

Kandintyötä pohtiessani ja joulun lähestyessä ruoka on ollut mielessäni tavallista enemmän. Rakastan tarjoilla sitä rakkaimmille ihmisille. Rakastan kiireettömyyttä ja sitä, että valkosuklaa sulaa kielelläni.

Liitän tähän kuvan Purevege-ruokablogista, joka on mielestäni ulkoasultaan erityisen kaunis, tyylikäs ja aistillinen. Olkaapa hyvä: green smoothie, liquid salad stock full of herbs.



(Tämä Lakshmin vihreä smoothie on juotavannieltävän raikas, hiukan erilainen versio sahramikirjastakin löytyvästä perinteisestä kurkkuraidasta. :)

maanantai 5. joulukuuta 2011

Hedelmiä kirjoissa

Jokaista kirjaa kirjoittaessani jokin hedelmä, marja tai mauste muuttuu erityisen merkittäväksi ja mietin sitä paljon niin hereillä kuin unissanikin. Se saa uusia makuja ja usein hyvin aistillisiakin tuoksuja pintaansa. 

*****

Keittokirjassa puhuin sahramista. Se on "jumalten ja kuninkaiden ruoka, persialaisten hautakaapujen lanka ja antiikin auringonnousun jumalattaren sekä aasialaisen munkin kaavun väri. Intian lipussa se symbolisoi uhrautumista. Persialaisille sahrami oli lemmennostattaja, ja Kashmirissa sitä käytettiin melankolian hoitoon."
Ja Mangopuun alle tippui tietenkin mango. Kielletty, mehua tihkuva hedelmä.

*****

Keväällä ilmestyvässä Pohjan akassa vilahtelee tyrnimarjoja:

"Sanat palaavat hitaasti: tyrnipensas, päivänpaiste, soraranta ja kaukainen saari. Keskikesä."

"Istumme vedenrajassa, juomme sormista tihkuvaa tyrnimehua. Kyllikki nauraa hampaat hedelmänlihassa. Hän kertoo poikatyrnistä ja kuudesta tyttötyrnistä, miten ne imevät kosteutta maasta ja paisuvat öljymarjoja."


(Kuva Vinkkilän luomutuotteen sivuilta.)

*****

Nyt luokseni on tullut pomegranaatteja. Latinaksi pomum granatum, monisiemeninen omena. Proserpine/Persephone palaa joka kevät maan päälle kantaen sylissään yltäkylläisyyden ja kasvun punaisia hedelmiä. Kristillisessä symboliikassa pomegranaatti kuvaa uskon moninaisuutta. Juutalaiset syövät pomegraatinsiemeniä Rosh Hashanan eli uuden vuoden aikaan, koska heille ne edustavat oikeamielisyyttä.  Profeetta Muhammedin mukaan pomegranaatti puhdistaa mielen kateudesta ja vihasta.

Minulle se on hedelmä, jonka murran kaksin käsin - mehu vain valuu sormiani pitkin - ja asetan aamiaiskulhoon odottamaan.

*****

Alla Botticellin Pomegranaattien Madonna ja Heikki W. Virolaisen Kalevalan Marjatta, pomegranaatti käsissään.







lauantai 3. joulukuuta 2011

Suolaa ja yrttejä

Ihanaa pikkujoulunaikaa! Itse nautin suu täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa, mitä ihminen vain kuvitella saattaa. Näistä en ehtinyt puhua sahramikirjassa:

- lumikarpaloista, jotka rasahtavat suussa ja yllättävät syöjän
- tuoreista viikunoista, täynnä siemeniä
- karamellisoidusta inkivääristä
- lilanvärisistä leivoksista

Lisäksi suklaata, paljon suklaata
ja pomegranaattia, yhä uudestaan.

Oliivejakin. Suolaa ja yrttejä.
Kaikkein parasta on, kun jo itsessään täydelliset maut sekoitetaan ja niistä tulee yhdessä jotain taivaallista.

**********

Kuva on poimittu ruokablogista, jonka nimi on Burp! 
Hyvä Herbal Salt -resepti!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Pohjan akka







Pohjan akka ilmestyy ensi keväänä. :)  Tässä linkki esittelyyn Avaimen nettisivuilla.

Kannen suunnitteli hovigraafikkoni Satu Ketola. Satu on tosi hyvä!

lauantai 26. marraskuuta 2011

Sattumia ja satuja


Kun asetamme sattumanvaraiset tapahtumat osaksi kertomusta, ne näyttäytyvät meille merkityksellisinä ja jopa tarpeellisina. 

(Sanoo filosofi Paul Ricoeur. Kirjallisuustieteen pro-seminaarissa keskustelimme Mira Muurisen työstä, "Kertomus, aika ja identiteetti", joka hyödyntää Ricoeurin teoriaa  juonellistamisesta.) 

Jäin miettimään sitä, miten kerronta on kuin musiikkia. Siinä täytyy olla erivärisiä säveliä ja joskus myös jalat alta humauttava yllätys. Kaikki ei aina tapahdu ennalta sovitun nuottipaperin mukaan. Yksittäinen epäsointu, joka muuttaa tarinan suunnan, on uusi mahdollisuus johonkin kauniseen ja puhtaaseen. Sattuman kautta tarina etenee kohti (lukijalta yhä piilotettua) loppuratkaisua.

Vähän aikaa sitten joku puhui minulle todennäköisyyslaskelmista. On olemassa kaavoja, joiden avulla viisaat voivat laskea todennäköisyyden esimerkiksi lottovoitolle. Mutta miten paljon epätodennäköisempää onkaan löytää vaikkapa aarre? Ruukku täynnä kultaa ja helmiä, punaisia rubiineja kuin pomegranaatin pisaroita.

Sellaisen todennäköisyys on paljon, paljon pienempi.

Ricoeurin mukaan (ja ojentakoon Mira minua, jos olen väärässä!) sattumanvarainen saa merkityksensä siitä, miten se osallistuu juonen kulkuun. Me tarkastelemme aikaa retrospektiivisesti, nykyhetkestä käsin menneisyyteen kurotellen, palasittain, muistoja keräten. Helmikultaruukkukin olisi voinut lipua ohitsemme, jos emme olisi osanneet tarttua siihen silloin, kun se asettui osaksi tarinan kudelmaa.

Järjestämme sattumat osaksi suurta satua. Ja satukin voi olla totta, jos vain uskomme siihen lujasti. 

(Sanoo kirjailija, joka uskoo yhä ihmeisiin, ihmeellisiin satuihin ja ihmeen ihanaan mahdollisuuteen kirjoittaa uutta kertomusta.)

tiistai 22. marraskuuta 2011

Kirjoituslämmittelyä

Kahlita lintu. Naulita paperille kotkan liito. Tai se hetki, kun sen jalka tarttuu koivunkonkeloon. 

Ei sitä noin vain tehdä, noista asioista kirjoiteta - linnuista ja koivuista. Eikä ole oikein puhua kahlitsemisesta ja naulitsemisesta; väkivallalla vangitsemisesta ja uhrautumisesta. Rehelliset sanat tulvivat vapaasti: ne valuvat ulos ja alas ja koskettavat herkkiä kohtia ihmisessä.

Koivun mahlaa kerätään keväthankien aikaan, viimeistään hiirenkorvien puskiessa oksista ulos. Silloin, kun kaikki tapahtuu kahdesti ja tuntuu siltä kuin valoakin olisi kahden edestä. Niin paljon ja kirkasta, että on pakko painaa tyyny kasvoille, jotta voisi levätä vielä hetki ennen kuin on aika kömpiä sängystä ja istuutua syömään. Vaikkapa burgeria. Tai valkosipulikanaa.

Kenties ihmeellisimmissä tarinoissa on ihmeellisintä juuri se, että kevätkin voi saapua jo marraskuussa ja sanat sykkivät sisälläni.

Kello on nyt puoli kaksi yöllä ja istun kirjoittamassa blogitekstiä, vaikka maailmassa olisi paljon (muka) tähdellisempiäkin töitä: pitäisi tiskata ja kirjoittaa esitelmää, laatia kritiikki romaanista ja nukkuakin vähän, kenties. Todellisuudessa haluaisin vain avata tiedostoni ja kirjoittaa taas. 

Hiukan vain lämmittelin tässä, blogin äärellä.


perjantai 18. marraskuuta 2011

Näin kannen.

Näin tähtitaivaan ja pohjoisen yön. 

Satu Ketola on taas tehnyt ihmeitä. Odottakaapas vain - pian näette, millaisen kannen hän loihti Pohjan akalle!

Alunperin suunnittelimme, että jatkaisimme Mangopuun linjalla ja kanteen tulisi oma maalaukseni. Mutta jostain (ja monestakin) syystä se ei onnistunut - kesällä tekemäni työ ei vain asettunut kannen pohjaksi. Hyvä näin. Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan, en olisi koskaan nähnyt eteeni aukaistua yllätystä.

Avaimen esite ilmestyy näillä näkymin ensi viikolla. Voisin hehkuttaa siitä moniakin teoksia, mutta jäävihän minä sellaiseen hommaan olen. Riittää, kun sanon seisovani monien hienojen kirjailijoiden joukossa. 

Ja kenties riittää, jos sanon olevani juuri nyt uskomattoman onnellinen ja samalla uteliaan jännittynyt siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Mukavaa

Äärimmäisen mukavaa. Sellaista kuin suklaa ja fasaanit ja musiikki ja lattialle putoavat läppärit, jotka toimivat siltikin, vaikka hetken jo luulit niiden särkyneen ja sanojesi kadonneen taivaan tuuliin.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Tarinat syntyvät sattumista. Ehkä juuri siksi rakastamme niitä? Koska ne tulevat luoksemme arvaamatta, kun vähiten niitä odotamme. Istuvat viereemme puisen lankkupöydän ääreen, kilauttavat tuoppia omaamme vasten ja haastavat kirjailijan pysymään näppäinten ääressä yömyöhään. Sanovat: "Kirjoita minut. Kirjoita mukava. Kirjoita äärimmäinen ja maailman pienin ja haurain. Suuhun sopiva, uusi ja outo hedelmä."

Iholleni roiskahtava satu. Kuin sade.

Muistan, kun Mangopuun alla oli samassa vaiheessa kuin Pohjan akka nyt. Hioin tekstiä tietäen, että keväällä se on kansien välissä, kaupan hyllyillä. Ihmisten luettavissa, kirjastoissakin. Hengähdin hiljaa, koska kirja oli niin lähellä ilmestymistään. Tuosta ihanasta helpotuksen huokauksesta sai alkunsa uusi idea, joka kasvoi uudeksi tarinaksi. Pikku hiljaa poimin pätkiä, sanoja sieltä täältä; kirjoitin ne muistiin tai ainakin muistitikulle. 

Niin sai alkunsa toinen romaanini. 

Nyt kun tiedän Pohjan akan ilmestyvän ensi keväänä, uskallan taas hengähtää. Ja katso! Uusi tarina alkoi jo syntyä.

Kirjoittaminen on ihmeellistä: ilman sitä kirjailijan on vaikea olla, vaikea tehdä yhtään mitään muutakaan. Kirjailijaystäväni Sami Hilvo sanoi kerran, että uusien henkilöhahmojen syntyminen on kuin muuttaisi uuteen kaupunkiin tai kuin rakastuisi . (Hänen luulisi tietävän, siellä Varsovassa.) Uusi tarina on aivan kuin kumpupilvet ja niiden sisällä sylikkäin nukkuvat ihmiset. Lasillinen makeaa cavaa, johon on sekoitettu siirappia - aivan liian äitelää, mutta ei se mitään. Vielä joskus tulee aika karsia tekstiä, hioa ja muokata, mutta se aika ei ole tässä ja nyt. 

Uusille tarinoille on annettava tilaa kasvaa, katsottava minne ne kuin itsestään kirjoittajaansa vievät.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kevät ei ole kaukana

Havahduin siihen, että muutaman kuukauden päästä on kevät, ja Pohjan akka ilmestyy helmikuussa! Nyt kootaan kevään esitettä, kuvataan kantta ja pressikuvia. Vain hetki sitten romaani oli pelkkä idea, sitten kimppu sanoja ja lauseita. Nyt se on kasassa, mutta toki hiomista vielä riittää. Sen parissa talvi sitten vierähtääkin leppoisasti.

(Pidän tuosta leppoisa-sanasta, jonka nappasin eilen erään leppoisan ihanan ihmisen suusta. Kiitos siitä!)

Luulen, että tänä talvena ei  paljon kirkasvalolamppua tarvita. Sen verran kauniisti aurinko paistaa. Nytkin koko huone suorastaan tulvii valoa.

perjantai 4. marraskuuta 2011

ero

Kävin viime kuussa kuuntelemassa Tammen kolmea naiskirjailijaa. Iltapäivä päättyi ihanaan päivälliseen Korkeavuorenkadun kiinalaisessa ravintolassa, pyöreän pöydän ääressä. Lompakkoni oli taas hiukan keveämpi ja mieli iloisempi, kun kävelin kotiin kirjakassi käsivarrella heiluen. Näissä tapahtumissa pitäisi käydä useammin!

Ensimmäisen kirjoista ahmaisin heti. Sattuneesta syystä eroa käsittelevät kirjat ovat nyt kovin ajankohtaisia, ja Annamari Marttisenkin Ero tuli luettua työmatkoilla bussissa muutaman päivän aikana. Erinomainen lukuromaani: teksti soljuu ja sen parissa viihtyy.  

Ero kertoo juuri miehestään eronneesta naisesta, Ellenistä, ja käsittelee prosessin eri vaiheita - pelkoa, yksinäisyyttä, syyllisyyttä, vihaa, rohkeutta, rakkautta, halua ja vapautta. Ahdistusta kirjasta on turha hakea: romaani on iloitteleva, eroottinen ja hauska. Tarvitsemme lisää tällaisia rehellisesti naisen seksuaalisuutta käsitteleviä kirjoja Suomeen. Suosittelen!

Teoksesta voi lukea enemmänkin, kun klikkaa Järjellä ja tunteella.

Alkulehdellä on siteeraus Søren Kierkegaardilta: 

Uskaltaminen tarkoittaa, 
että kadottaa hetkeksi varman pohjan. 
Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa, 
että kadottaa itsensä.

*****

Toinen parisuhdetta käsittelevä romaani odottaa yöpöydällä lukemista. Se on Virpi Hämeen-Anttilan Railo. Varron vain hetkeä, jolloin saan ahmaista senkin - kunhan ehdin siirtää käsissäni roikkuvan kandintyön eteenpäin. Sillä välin kannattaa käydä kuuntelemassa ja katselemassa, mitä kirjailija itse sanoo Railosta kirjavideollaan.

Ja tänään lähtee postitse eräs keittokirja kiitoksena Virpille miellyttävästä kirjalahjasta. :)


maanantai 31. lokakuuta 2011

Inhimillinen tekijä

Täällä linkki Yle Areenaan. Sieltä sen näkee. :) Kristiina Komulainen, Katri Kuusikallio ja minä keskustelemme uskonnosta.

Katsojapalautetta on jo alkanut tupsahdella sähköpostiini. Kaikenlaista. 

Eräs mies ihmetteli, miksi kutsuin ateismiakin uskonnoksi. Voihan sitä uskoa vaikka siihen, että huomenna sataa, mutta ei se silti uskonto ole. Hyvä pointti, ja mielenkiintoinen keskustelunavaus.

Tässä vastaukseni: 

*****

Uskoonhan nämä asiat aina perustuvat. Joku voi uskoa, että on olemassa jumala tai jumalia, joku toinen ei niihin usko. Ei siinä mistään tutkimustuloksiin perustuvasta tieteestä ole kyse. Lisäksi jotkut tuntemani ateistit ovat näkemyksissään aivan yhtä fundamentalistisia kuin muihinkin "uskontoihin" hurahtaneet ihmiset. Ehdottomuus suuntaan tai toiseen on mielestäni aina vaarallista, ja tietynlainen lahkolaisuus on mahdollista monenkin aatteen sisällä. Joku voi tehdä esimerkiksi ekologisesta elämäntavasta itselleen uskonnon: ismin, jonka absoluuttisia totuuksia hän seuraa ahdasmielisesti.

Ehkä kommenttiini vaikutti myös se, että tosiaankin vietin niin monta vuotta Intiassa - jotkut hindulaisen uskonnon filosofisista koulukunnista ovat pohjimmiltaan ateistisia, mutta ne lasketaan silti hindulaisuuden piiriin. Kenties meillä länsimaisilla ihmisillä on liian suppea näkemys siitä, mitä uskonto voi pitää sisällään?
 
Ja toki voimme uskoa, että huomenna sataa, kuten kirjoitit. Arkikielessä käytämme usko-sanaa kepeämmin kuin teologisissa keskusteluissa, ja näin pitääkin olla. Filosofisemmalla tasolla luulisin, että raja menee verbin tapaluokassa: "uskommeko", että huomenna sataa; vai "uskoisimmeko", että sataa. Konditionaali antaa tilaa terveelle epäilykselle.

Toisinaan minäkin voisin uskoa, että on olemassa jumala/jumalia, mutta toisinaan uskoisin, ettei niin ole. Jos ajattelemme, että tämänhetkisen tieteen kannalta näin epävarman asian voi julistaa jollain tavalla ikuiseksi totuudeksi, johon vuorenvarmasti uskomme ja johon tukeutuen teemme valintoja elämässämme, niin kenties meillä silloin on myös jonkinasteinen uskonto. Mutta ei sekään mikään häpeä ole. Saahan sitä ihmisellä uskonto olla.

*****

Mutta mitä sanovat blogini lukijat?

lauantai 29. lokakuuta 2011

Juustokuminaa!

Sain lukijapalutetta: olisi kannattanut mainita sahramikirjan kuminaa sisältävissä resepteissä, että kyse on nimenomaan juustokuminasta. Nythän tuo tieto löytyy vain kirjan alkuteksteistä, mausteaukeamalta. Resepteissä kumina on spesifioitu hindinkielisellä nimellään jeera.

Taustalla on englanti. Cumin on nimenomaan juustokuminaa. Leivässä käytetty kumina on englanniksi caraway. Sitä en intialaisessa ruoassa käytä koskaan. Maistuu oudolle.

Hyvä lukijapalaute! Kiitos siitä. :)

*****

Sormet sahramissa ja Mangopuun alla pokkari ovat tarjouksessa kirjamessuilla. Avaimelta on tullut tänä syksynä paljon mielenkiintoisia kirjoja, kuten Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston Kalifien kirjastossa. Haastattelen Inkaa ja Jaakkoa sunnuntaina Kullervo-lavalla kello 16. Avaimen kojun numero on 6 c 68. Nähdään siellä!

*****

Intialaisia mausteita voi näemmä tilata myös netistä - sellaiselta sivustolta linkitin yllä olevan kuvankin. Helpompaa on kuitenkin shoppailla lähimmässä intialaisia tuotteita myyvässä liikkeessä. Juustokuminaa sieltä löytyy varmasti! Kannattaa kokeilla myös luontaistuotekauppoja ja isoja marketteja.


tiistai 18. lokakuuta 2011

Voi Henry ja June sentään...

Pitkän myrskyisän elämänsä kenties myrskyisimmän vuoden 1927 koittaessa Henry Miller jakoi Henry Streetillä Brooklyn Heightsissa kellariasunnon toisen vaimonsa Junen ja tämän lesborakastajattaren Jeanin kanssa.

(Henry Miller: Molok eli Tämä pakanallinen maailma. Johdanto)

Luin Deshpanden Pitkän hiljaisuuden ja odottelen postista seuraavaa kirjaa, josta olen tekemässä virallisemman arvion. Joskus on virkistävää tarttua kandintyössä käsiteltävien ja julkisesti arvioitavien kirjojen välillä uusiin tuttavuuksiin, niin kuin nyt tähän Milleriin. Vaikka sellaisia ehtisikin lueskella vain sängyssä. Ja siitäkin huolimatta, että hyvä ystäväni  sanoi Millerin teosten olevan "No, just semmoisia. Panomiehen kirjoja". (Tämä liittyi jotenkin Kummelien sketsiin, jossa kaksi kateellista tyyppiä seisoo kerrostalon pihalla ja tarkkailee autollaan eestaas huristelevaa miestä, joka on menossa "no panemaan, joo-joo, panemaanpanemaan". Kieltämättä kyseinen keskustelu sai minut hiukan varuilleni Millerin suhteen..) Miller on siis sellainen kirjailija, jota ystäväni luki nuorena sällinä salaa taskulampun valossa, peiton alla. Kai sellaisillakin on ihan oma paikkansa sydämessäni.

Lainasin Millerin omaelämäkerrallisen esikoisromaanin Molokin. Uskon että kirjaan voi rakastua, vaikka sen ottaisikin käsiinsä kepeästi ja tietäisi, että kohta siitä on taas luovuttava. Ehkä siinä juuri on kirjastojen pointti: kaikkea ei tarvitse omistaa.

Toistaiseksi olen lukenut vain kolme sivua itse romaania, ja niistäkin ensimmäinen oli sellainen puolikas, tuskin sivu laisinkaan. Seuraavalla aukeamalla on pahaenteinen väliotsikko "Kuolema luteille". En oikein tiedä, pitäisikö minun kääntää sivua vai juosta karkuun.

Pidän kyllä Millerin tavasta kirjoittaa. Enkä oikein edes usko, että hänen tuotantonsa on nykylukijan silmin järisyttävän siveetöntä. Suonpa kirjalle muutaman lisäpäivän. Katson, kannattaako se lukea loppuun.

Näin hän asteli katuja, mietti menneisyytensä kummia sattumuksia, pysähtyi välillä tutkimaan mielenkiintoista talonseinää, ajatteli kaikkia niitä naisia joita hänen ei ollut onnistunut kellistää, ja ihmetteli koko ajan jossakin takaraivossaan mistä oikein istuisi kirjoittamaan.



sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ekoilua

Sormet sahramissa on monella tapaa vihreä kirja, vaikka ehdottomasti halusinkin pysytellä kaukana kaikesta ehdottomuudesta. Ekologiset arvot jalat maassa toteutettuna ovat tärkeitä kaikille tämän kirjan tekoon osallistuneille ihmisille.

Yksi asia sahramikirjassa on vallan radikaalilla tavalla toisin toteutettu kuin keittokirjoissa yleensä. Sivut on nimittäin painettu FSC-sertifioidulle paperille. Tämä valinta tukee metsien suojelua, vastuullista puutaloutta ja metsäalueiden lähellä asuvien ihmisten oikeuksia. Keittokirjat painetaan yleensä kiiltävälle paperille, jotta kuvat olisivat varmasti edukseen. Tällä kertaa eettisyys meni kaiken muun edelle: teoksen kotikutoinen ulkonäkö onkin merkki jostain paljon merkityksellisemmästä.

FSC-sertifioidusta paperista voi lukea lisää vaikkapa (varsin osuvasti) Saffron Bubbles-sivustolta.

*****
Kerään muuten tämän blogin sivupalkkiin linkkejä niihin blogeihin, joissa on lisää kaikenlaisista sormista sahramin seassa. Eli olkaapa hyvä: minusta ainakin oli mukava lukea bloggaajien omista kokkaushetkistä. Antoisinta palautetta, minkä kirjoittaja voi teoksestaan  saada!


tiistai 11. lokakuuta 2011

Jos talviyönä matkamies, nuori Werther ja Kaisa Leka istuisivat samalle aterialle

Tänä syksynä kirjoitetaan kandintöitä, joiden aiheet ovat varsin mielenkiintoisia.


Italo Calvino on yksi lempikirjailijoistani juurikin tuon Jos talviyönä matkamiehen takia. Kuten Kirjavinkki-linkissä sanotaan, se on kokeilevuudestaan huolimatta hyvin luettava kirja, mikä on minusta aina taitavaa ja tyydyttävää. Cortazarin Ruutuhyppely tai Joycen Odysseus eivät koskaan kolahtaneet samalla tavalla. Pitäisi tosin kokeilla vielä kertaalleen Henry Milleriä.

Yksi kurssin mielenkiintoisimmista aiheista on Helena Hakkaraisen "Kuinka puhuu nuori Werther", joka käsittelee tekstin adaptaatiota. Sitä, miten teokseen voi siirtyä jonkin tunnetun tarinan lisäksi myös sen kieli. Hakkarainen käsittelee saksalaisen Ulrich Plendorfin adaptaatiota (Die neuen Leiden des jungen W.) Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Itselleni adaptaatio on käsitteenä ajankohtainen seuraavan romaanini takia: helmikuussa illmestyvä Pohjan akka on omalla tavallaan kalevala-adaptaatio, jonka intertekstuaalisuus ei rajoitu vain narratiiviin vaan valuu myös kieleen. Haluan, että Louhi saa äänen, joka tavoittaa nykylukijan mutta kaikaa silti pohjoisen karua ilmaa. Haluan kietoa yhteen vanhan ja uuden.

Postseminaarimme aiheet eivät suinkaan rajoitu vain romaanikirjallisuuteen: mukana on proosarunoa, näytelmä ja useampi sarjakuva-aihe. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Kaisa Lekan sarjakuvablogin omaelämäkerrallisuutta pohditaan kirjallisuustieteellisin käsittein. Lekallakin on vahva suhde Intiaan ja sen uskontoihin, vaikka hänen polkunsa omastani eroaakin.

Oma kandintyöni käsittelee ruokaa yhteisöllisen ja yksityisen vallan symbolina Aravind Adigan Valkoisessa tiikerissä ja Shashi Deshpanden Pitkässä hiljaisuudessa. Kirjoitinkin näistä jo Sormet sahramissa - kirjaan otsikoilla "Kastikkeet kastin mukaan" ja "Ääneti hellan ääressä". Ihana päästä tutkimaan teosten ruokasymboleja vieläkin perusteellisemmin! 

Kannattaa muuten tsekata Mari A:n blogikirjoitus Valkoisesta tiikeristä. Deshpanden Pitkästä hiljaisuudesta voi lukea täältä. Ja molemmista tietysti lisää Sormet sahramissa.

Deshpanden romaani on itselleni monella tapaa merkittävä teos: sain sen lahjaksi ystävältäni Meeritiltä silloin, kun olin vielä naimisissa ensimmäisen puolisoni kanssa ja vain salaa haaveilin kirjailijan työstä. Deshpande käsittelee romaanissaan ja oikeastaan läpi koko tuotantonsa naisen asemaa intialaisessa yhteiskunnassa. Adigan romaanin sain  käsiini paljon myöhemmin - ilmestyihän se vasta vuonna 2008 (suomeksi 2010). Sen ruokakuvaukset keskittyvät selkeämmin taloudellisiin valtahierarkioihin. Mitä enemmän ja pohdiskelevammin luen näitä romaaneja, sitä varmemmin tiedän, että ruoka ei ole vain ravintoa. Se on paljon muutakin.


*****
(kuva on linkitetty Thesis Writing Chills -sivustolta, vaikkei kandintyö ihan väittärille vedäkään vertoja...;)

torstai 6. lokakuuta 2011

Lauantaina leikin tv-kokkia

...tai ainakin melkein, kun esiinnyin Turun ruokamessujen lavalla. Luulin tosin joutuvani normihaastatteluun. Tiesin, että valmistan samalla muutaman helpon ruokalajin, mutta sitä en arvannut, että iskisivät minulle mikin päähän ja heijastaisivat kaiken valtavalle screenille takanani. Siinä sitten seisoin lavalla ilman haastattelijan suomaa tukea vierelläni, valmistin raitaa ja mangolassia ja kerroin sormista sahramissa ja intialaisista mausteista. Pakko tunnustaa, että alun shokin jälkeen oikeastaan nautin tilanteesta: näinhän me leikittiin jo lapsena! Tehtiin voikukanlehtileipiä ja höytyväsalaattia ja puhuttiin kuvitteelliseen mikkiin näkymättömän tv-ruudun tuolla puolen. Siitä tuli kiva juttu Turun Sanomiinkin.


Salla ehti kirjoittaa keittokirjasta jo blogiinsakin. Olin ihan innoissani, kun luin hänen keksimästään halvaversiosta, joka tehdään mannan sijaan talkkunasta!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Ihan kohta!

Ihan kohta Sormet sahramissa on kauppojen hyllyillä. Mondo ehti tehdä jo jutunkin, ja uusimmassa Oliviassa on pieni maininta. Lauantaina kokkaan Turun ruokamessuilla jotain hyvää - olen jo päättänyt, mitä jotain, mutta en kerro. Tulkaa itse katsomaan ja maistamaan!

Pro-seminaarissa päätin, että teen kandintyöni intialaisen proosan ruokakuvauksista. Rajaan aiheen ruoan käyttämiseen vallan symbolina, ja valitsen 1-2 esimerkkikirjailijaa. Sahramikirjassa heitä on esitelty enemmänkin.

Opiskelukaveri vinkkasi, että Metro-lehdessä oli juttu Intian kasvavista diabetes-luvuista ja roskaruoan suosion kasvusta. Unohdin ottaa Metron bussista mukaan, mutta Googlaamalla löytyy lisää tietoa. Sieltä linkitin kuvankin blogiini, Proud to be Indian -sivustolta. "Indian food is very healthy and tasty". No, onhan se, tietysti. Pitää vain osata valmistaa sitä kevyesti. Kaikkea ei tarvitse uppopaistaa, ja tuoreita vihanneksia voi käyttää runsain käsin.

Turussa aion tehdä jotain raikasta ja kevyttä sekä sen lisäksi yhden kaloripitoisemman maistiaisen. Ei nimittäin ole hyvä olla fanaattinen ruoan suhteen.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Nyt se on sitten pokkarina!

Mangopuun alla pokkariversio on tullut painosta. Kannen värit hohtavat kirkkaammin kuin kovakantisessa versiossa ja romaani selkeästi odottaa keittokirjaa kaverikseen. Sekin on tulossa pian, lokakuun ensimmäinen päivä Turun ruokamessuille. Nyt vain pitää päättää, mitä ruokalajeja valmistan messukeittiössä. Jotain pientä, helppoa ja herkullista joka tapauksessa.

Jännittävää saada valmis kirja käteen!

Mangopuupokkaria voi tilata vaikkapa Adlibrikselta. Tai kysellä paikallisesta kirjakaupasta.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Rasi-Koskisen Katariina

Tämä on kerta kaikkiaan ihana, taitava, upea romaani, joka jää jahtaamaan lukijaa pitkään. Marisha Rasi-Koskisen Katariina on yksi parhaista tämän vuoden kirjoista. Ja sanon sen silläkin uhalla, että joku ilkeämielisesti epäilee minun tässä vain mainostavan Avaimen kirjoja.

Sillä ei kuulkaas ole mitään väliä, mitä kautta kirja käsiini putkahti. Se vaan on niin hyvä, että en osaa sanoa siitä mitään kriittistä.

Katariinan tarina on kipeä. Se kertoo lapsista, jotka joutuvat aina lähtemään, muuttamaan. Kirjoittajalla on ihmeellisen kiperäntarkka silmä, kun hän kuvaa ihmisten haavoittuvia tunteita. Kirjan nimihenkilön Katariinan isä rakentaa taloja, joissa perhe koeasuu, kunnes muuttaa taas seuraavaan taloon, seuraavalle paikkakunnalle Lassin Kuljetus & Ajon kyydissä. Katariina ja hänen siskonsa haaveilevat kodista, joka pysyy. Neljännestä talosta, jonne uudet asukkaat eivät koskaan tunkeudu.

Uudet tulevat, kun he ovat menneet. Ehkä jo huomenna tai ylihuomenna tai viimeistään ensi viikolla ne tulevat. Ne ajavat pihaan suurilla kuorma-autoillaan, joiden kyljessä lukee jotain muuta kuin Lassin Kuljetus & Ajo. Ne kantavat sisälle huonekalunsa. Sohvansa. Kirjahyllynsä. Keittiönpöytänsä. Sänkynsä. Lelunsa. Ne asettelevat hyllyihin kirjansa. Astiansa. Ne avaavat heidän vähänkuluttavat kylmälaitteensa ja pinoavat sinne ruokansa. Uudet kasvavat varjoista, nurkkien hämäristä tiloista. Ne nousevat sängyn alta kuin iltarukouksen Sijaltainen, pitkä ja litteä mies, joka taittuu huonekalujen pinnoilla kuin varjo. Jos Sijaltainen nousisi, taivaaseen ota tykösi.
(Katariina, s. 86-87)

*****

Kannattaa lukea Marishan teksti kirjoittamisesta: tässä linkki Avaimen kuukauden juttuun.

Pidin myös siitä, miten Katariinasta kerrottiin  Kirjainten virrassa 













keskiviikko 17. elokuuta 2011

Valinta

Luen parhaillaan Helmi Kekkosen romaania Valinta. Olin hereillä pitkään yli nukkumaanmenoaikani, koska en malttanut lopettaa kauniiden lauseiden lukemista.

Kamila Shamsie sanoi kerran, että hän ei pidä kriitikoiden käyttämästä termistä "luminous prose" - hohtaako teksti muka valoa, jos kirja tyrkätään pimeään huoneeseen? Siitä huolimatta haluan käyttää tuota sanaparia Valinnasta. Se on loistavaa proosaa. 

Kuulasta proosaa.

Valinta tuo minulle oudon lohdullisen tunteen: sen hiipuileva surumielisyys ja herkkä tunne siitä, että ihminen voi myös haavoittua, osuu tällä hetkellä juuri oikeaan paikkaan. 

Kiitos Helmi!


sunnuntai 14. elokuuta 2011

Kansan ääni?

 








Sanoja vääristellään: edistys ja kehitys merkitsevät taloudellisia uudistuksia, säätelyn poistamista ja yksityistämistä. Näin arvostelijat pystytään pitämään marginaalissa, kun heiltä evätään kieli, jolla kritisoida vallitsevaa suuntausta. He ovat edistysvastaisia, kehitysvastaisia, muutosvastaisia ja tietenkin isänmaanvastaisia.

Näistä asioista kirjoittaa Arundhati Roy.

Royn toistaiseksi ainoa kaunokirjallinen teos, romaani Joutavuuksien jumala, on yksi lempikirjoistani. Siitä on kirjoittanut blogiinsa muun muassa Marjis. Intiaan liittyvää kirjallisuutta lukee paljon myös Mari A.  Hän arvioi Bollywood-leffojakin.

Suomessa Royn yhteiskunnalliseen tuotantoon ei ole päästy tutustumaan aikaisemmin, mutta tänä vuonna ilmestynyt Kuuntelen heinäsirkkoja- Merkintöjä demokratiasta paikkaa tätä aukkoa. Heinäsirkkakirja on kiperää, kirpeää luettavaa.

Roy puhuu muun muassa Gujaratin kansanmurhasta vuonna 2002, jolloin teurastettiin yli kaksituhatta muslimia ja joukkoraiskattiin massoittain naisia. Gujaratia pidetään perinteisesti hurskaana (hindu)uskonnollisena osavaltiona. Siellä ei saa teurastaa lehmiä ja ihmiset toivottavat toisilleen päivää sanomalla Jay Sri Krishna.

Niinpä.

Hindujen ja muslimien kiistat ovat tietenkin Intian niemimaalla vanhoja. Brititkin osasivat siirtomaavallan aikaan hyödyntää ja lietsoa vihaa eri uskontokuntien välillä. Itselleni nousi  kuitenkin heti mieleen Ayodhyan kaupunki - muutaman vuoden takainen hindujen ja muslimien kiista temppelin/moskeijan paikasta. Uskonnollisissa hinduympyröissä keskusteltiin tuolloin paljon muinaisista kirjoituksista ja kuningas/jumala Raman syntymästä Ayodhyassa. Oikeutuksesta pitää Ayodhya täysin "meidän" hallussamme. Muistan sen hyvin. Olimme hurskastelijoita ja julmia tietämättömine kannanottoinemme.

Roy kysyy kirjassaan, keksitäänkö pian taas uusi vihan kohde. Intian alkuperäisasukkaat adivasit? Tai kenties farkkuihin pukeutuvat ja englantia puhuvat naiset? Kiharahiuksiset ihmiset? Intian tapahtumista tulee mieleen Suomen viimeaikainen "maahanmuuttokriittisyys" - siinäkin taas esimerkki sanan anastamisesta ja kielen eväämisestä, jotta voitaisiin sysätä muukalaisvihan arvostelijat marginaaliin. Useinhan nämä "maahanmuuttokriitikot" leimaavat inhimillisten arvojen puolestapuhujat ihmisiksi, jotka hyväksyvät kaiken, koska eivät "uskalla" tai "osaa" tarkastella kriittisesti nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa. Olemme  siis muutosvastaisia. Epäisänmaallisia.

"Maahanmuuttokriitikot" väittävät, että he puhuvat kansan äänellä.

Minun mielestäni se on naurettavaa.

Kolkatassa asuessani minulle tuli äänestyskutsu postissa., veikken ollut edes maan kansalainen. Kirje oli postitettu nimellä Sambhavi, joka ei suinkaan ollut virallinen nimeni. Ehkäpä minut nähtiin potentiaalisena BJP:n kannattjana, uskonnollinen kun olin. En kuitenkaan mennyt äänestämään, mutta yksi ystäväni kävi useammankin kerran. Intiassa on tapana painaa äänestäjän sormi musteeseen merkiksi siitä, että hän on  jo äänensä antanut Ystävämme oli tarpeeksi ovela kääriäkseen mustesormen pakettiin ja väittääkseen, että oli loukannut sen. Sai siis äänestää toisella sormella. En ymmärrä, miten se meni läpi.

Silloinen gurunikin äänesti. Siitä minulla on jossain kaapin perukoilla oikein valokuva. Siinä hän on, tiputtamassa lipuketta laatikkoon lukuisten ihailevien oppilaidensa ympäröimänä.

Kyllähän joku siinä maassa aina Krishnan asiaa ajaa.

Roy tuo esille kylmän faktan. Äänestäjäkunta on muutettu markkinoiksi ja äänestäjät ovat kuluttajia. Ja kuluttajienhan kuuluu ajatella ensin itseään ja omaa etuaan. Sellaiseen saumaan on helppo iskea vihan piikki erilaisia ihmisiä ja muiden ihmisten erilaisia tarpeita kohtaan. Intiassa tämä näkyy kyllä erityisen räikeästi. Hindulaisen BJP:n Varun Gandhi (joka kuuluu samaan Nehru-dynastiaan kuin Indira, Rajiv ja Soniakin, joiden puolue tosin on paikallinen Kokoomus, Congress Party) vaati muslimien pakkosterilointia ja julisti, ettei tässä hindulinnakkeessa yksikään muslimi kohta uskalla nostaa päätään. Aivan näin pitkälle ei edes Halla-Aho ole tohtinut mennä.

Roy kuvailee yksityiskohtaisesti intialaisia vaaleja ja ihmisten äänien ostamista. Voi vain miettiä, onko vaalien ja demokratian välillä loppujen lopuksi mitään yhteyttä. Kuuntelen heinäsirkkoja on kannanotto siihen, mitä me olemme tehneet alkuperäiselle demokratian idealle. Olemmeko kovertaneet sen tyhjäksi merkityksestään? Ei tämä kirja mitään lopullisia vastauksia tarjoa - tietenkään - mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. 


keskiviikko 10. elokuuta 2011

Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan rahasta?

"Vaikka romaani imaisee mukaansa kevyellä tyylillään ja tummalla huumorillaan, se pakottaa lukijansa miettimään globaalin talouden hintaa. Kuka tai ketkä ovat joutuneet maksamaan hengellään tai terveydellään jotta länsimaalainen kuluttaja saa kännykkänsä muutamaa euroa halvemmalla?" Maanantaina katselin viimeisen osan TV-sarjasta "Kymmenen kirjaa rahasta". Tällä kertaa siinä keskusteltiin Aravind Adigan romaanista Valkoinen tiikeri

Adiga on yksi Sormet sahramissa -keittokirjaan valikoituneista kirjailijoista. Ruoka ja raha liittyvät kyllä usein yhteen: minulle TV-ohjelman keskustelua syvensi se, että olen ehtinyt pohtia paljon Adigan kaunokirjallisia ruokakuvauksia.

Ohjelma tulee muuten uusintana torstaina kello 13:05 ja lauantaina kello 12. Sen jälkeen on mentävä YLE Areenaan, mikäli mielii kuulla pokeriammattilaisen, Harakan ja Kortelaisen analyysit Valkoisesta tiikeristä.

Rahasta ja kaunokirjallisuudesta voi lukea myös kesällä ilmestyneestä, Tiina Käkelä-Puumalan ja Sari Kivistön toimittamasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus ja talous. Kirjassa puhutaan muun muassa köyhän runoilijan menestystarinasta, Daniel Defoesta naisten talousvalistajana ja köyhyyden ylistämisestä. Eli kaikesta siitä, mistä puhutaan silloin, kun puhutaan taloudesta: "Työstä ja toimeentulosta, rahasta, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta myös ihmisten välisistä suhteista, minäkuvasta, haaveista ja fantasioista."

lauantai 6. elokuuta 2011

Viimeinenkin essee!

Nyt on viimeinenkin kirjailijaessee keittokirjassa! Mielenkiintoinen, kutkuttava matka mitä erilaisempien kirjojen parissa. Mukaan mahtuu niin vakavampaa kerrontaa kuin chic-littiäkin. Runollista prosaa, runoa ja varhaisnuorten romaania, tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin nimiä. Ja kaikkia yhdistää ruoka.

Nämä kirjat ja niiden ruokaan liittyvät teemat olivat niin mielenkiintoisia, että päätin tehdä niistä alkavana lukuvuonna kirjallisuustieteen kandintyöni.

Sopivien sitaattien etsiminen on ollut erityisen hauskaa. Ruoka, jota olemme juuri syöneet, saattaa sopia täydellisesti jonkin kauniin lauseparin kanssa samalle sivulle. Innostuin ja laajensin valikoimaa: sitaatteja löytyi myös kirjailijaesseiden ulkopuolisten kirjailijoiden teoksista.

Muutama resepti vielä uupuu. Tuttuja ruokalajejahan nämä ovat, mutta yleensä kokkaan intialaista ruokaa melko spontaanisti. Kirjaa varten keitän kynä kädessä. Jokainen mauste pitää mitata, keittoaika tarkistaa kellosta.

Viettämäni aika ruokaisan kaunokirjallisuuden seurassa on tuonut elämääni myös uusia ihmisiä. Esimerkiksi Bulbul Sharman kanssa olemme vaihtaneet mielenkiintoisia ateria-ajatuksia sähköpostitse. Vielä minä hänen luonaan käyn Lontoossa, jotta hän saa keittää sen lupaamansa tulisen curryn!



perjantai 5. elokuuta 2011

Nyt uutisia: Sormet sahramissa -keittokirjan julkaisua juhlitaan Turun ruokamessuilla 1. lokakuuta. Jännittävää!

Viimeisiä reseptejä lisäillään vielä kässäriin- tänäänkin tein taas jotain suolaista, jossa on sahramia. Enempää en paljasta. ;) Anna lähti Kuutin kanssa kauppaan hakemaan sitruunaa, koska haluan kokeilla, sopisiko raastettu sitruunankuori ruokalajiin.

Tämä on mukavaa työtä!

Oli pakko linkittää Mike Monroen kuva tuohon, kun kerran Turusta puhutaan. Minä niin tykkäsin hänestä nuorena. Hän oli minusta kovin soma. No katsokaa vaikka! Alla oleva kuvan otin vuonna 1986 Mike Monroen Lahden keikalla. Löysin sen vanhasta valokuva-albumistani, jonka nimeksi olin antanut "Rock on rajaton riemu".

Oi nuoruutta... :D

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kuvia Äinäältä

Kesäkuussa vietimme Äinään kirjapäiviä iso-Äiniön kylässä, Härkämäen juurella. Siskoni otti tilaisuudessa kuvia.


Kirjailijakööri lapsuuskotini pihassa: Jani Saxell, minä, Anna Kortesalmi, Meritta Koivisto, Harri István Mäki, Hanna van der Steen ja ystävämme Hanne Paakkinen, jonka Maara-hamppuvaateliikkeessä juhlimme Mangopuun julkkareita keväällä 2010.
Äinään kirjapäiville oli ihanan helppo ottaa lapset mukaan. :)





Miesten vuoro. Saunassa oli tosi hyvät löylyt!












Akkojen kirjallinen keskustelu pirtin pöydän ääressä.


 















Katja Kaukonen liittyi seuraan sunnuntaina. Minä haastattelen. Tässä Katja lupaa, että taitaa sittenkin tulla Äinäälle kirjoituslomalle. Pentele, se meni silti Ranskaan! 
Nyt suunnittelemme ensi vuoden Äinään kirjapäiviä, joita edeltäisi hiljainen kirjoittamisretriitti halukkaille. Kiinnostuneet ottakoot minuun yhteyttä: päivä pitää lyödä lukkoon jo syksyllä, koska Niemimäen mansikkatila on suosittu juhlapaikka.


Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson saapui myös sunnuntaina. Tässä hän haastattelee Jani Saxellia. Janin Unenpäästäjä Florian löysi Iso-Äiniöltä paljon lukijoita -  kirjan teemat tuntuivat kolahtavan yleisöön. Paikalla oli noin seitsemänkymmentä ihmistä.


Eino-setäni pyöritti tilaisuudessa saunavihta-workshoppia.

 









Ja sitten oli tietysti se legendaarinen  moponäyttely, kiitoksia Kari!










Tämä viimeinen kuva on minusta kaunis. Kuuttia leikittää hänen serkkunsa Ossi ja Ossin serkku Essi.







torstai 21. heinäkuuta 2011

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Kaksi viikkoa kirjoittamista

Kaksi intensiivistä viikkoa sanojen ja lauseiden parissa kului nopeasti. Ensimmäisellä luin romaanitekstiä ääneen, tein paperille punakynämerkintöjä ja sitten korjaukset tiedostoversioon. Olen tyytyväinen ja vauhkon hurmioitunut. Luulen, että sain aikaiseksi myös muutaman varteenotettavan kansikuvaehdotuksen. Munatemperalla, tietenkin.

Toisella viikolla työstin sahramikirjaa. Mieleeni muistui lisää tarinoita Kolkatan ajoilta. Haluan ehdottomasti jakaa ne lukijoiden kanssa, joten reseptien esittelyanekdoottien hiomiseen meni aikaa. Se kyllä kannatti: nyt mukana on ripaus Bollywoodia ja tujaus viskiä. Ja vegaanivinkit. Lokakuu tulee pian, ja sitten on kirja ulkona!

*****


Kuvan sahramikrookus on linkitetty GourmetSleuth-sivuilta.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Riittävän hyvä kirjailija

Kirjoitin otsikon aiheesta ja Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ihanasta ilmapiiristä Avaimen nettisivuille. Kuukauden jutun suora linkki tässä, olkaapa hyvä. :)

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Louhi

Eilen Sammatissa Louhi! Ohjannut opiskelukaverini yliopistolta, Johanna Torasvirta. 

Todella hienoa, väkevää teatteria. Tarina kertoi Pohjolan emännästä - tunsin oloni mystisellä tavalla kotoisaksi, koska ensi keväänä ilmestyvä romaanini liikkuu samoissa maailmoissa. 

Menneen ja tulevan viikon elän uppoutuneena kässärin työstämiseen ja maalaamiseen, koska vaimo ja vauva sukuloivat pohjoisessa. Täältä intensiivisen,  myyttisen, muinaisrunoja pursuavan, mutta proosan sanoin etenevän kirjailijaretriitin keskeltä ehdin kuitenkin sanoa tämän verran:

Menkää ihmeessä Paikkarin torpalle, Lönnrotin syntysijoille!


Esitykset Sampomäellä
Paikkarin torppa
Torpantie 20,
09220 SAMMATTI (Lohja)
(autolla Espoosta kolmen vartin ajelumatka)

La 9.7. klo 19
Su 10.7. klo 19
Ti 12.7. klo 19
Ke 13.7. klo 19
Pe 15.7. klo 22 yönäytös
La 16.7. klo 19

Hinnat
Aikuiset 15€
S-etukortilla 12€
Lapset 7€