sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Teksti poukkoilee, hapuilee, kiertelee

”Suomessa kirjallisen teoksen synnyn lähteille on pyritty pitkälti kirjailijahaastattelujen avulla, joissa kirjailijat kertovat itse, kuinka heidän teoksensa ovat syntyneet.” Mutta teoksen syntyä voi tutkia myös vanhoja käsikirjoituksia tonkimalla. Omaelämäkerrallisen romaanin kässäristä voi huomata vaikkapa sen, miten romaanin kertojaminä oikeastaan muodostui, missä vaiheessa faktat muuttuivat osaksi fiktion poetiikkaa.

Hanna Karhu kirjoittaa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimessa 3/2010 geneettisestä kritiikistä eli kirjojen kirjoittamisprosessien tutkimuksesta. (Avain-lehdellä ei muuten ole mitään tekemistä Avain-kustantamon kanssa – nimi vain sattuu olemaan sama.) Hän kuvailee sitä, miten teos on käsikirjoitusvaiheessa vielä työstymisen tilassa: se ”poukkoilee, hapuilee, hakee, kiertelee ja saattaa palata takaisin jo kirjoitettuun”. Sivupolut ja umpikujat kuulostavat tutuilta... Mielenkiintoista onkin se, miten tutkija löytää keskeneräisestä tekstistä toteutumattomia mahdollisuuksia tai yllättäviäkin tekstienvälisiä yhteyksiä. Lisäksi rönsyt voivat kertoa sensuurista tai itsesensuurista, joka juontaa ajankohdan arvomaailmasta tai siitä, millaisena kirjoittajana kirjailija itseään pitää. Jos joku on mielestään vaikkapa totinen intellektuaali, liialliset viihtellisyydet rytistyvät roskakoriin.

Kirjoituskoneiden ja sulkakynien aikaan teokset kirjoitettiin monta kertaa uudestaan. Itselleni työskentelytapa on vieras: muokkaan tekstiä mieluummin epäkronologisesti koko ajan kaikkialta. Luulinkin, ettei kukaan enää ”kirjoita uudestaan”, ja ”Montako kertaa?” on jo kuollut ja kuopattu fraasi. Sitten juttelin Helmi Kekkosen kanssa Avaimen glögi-illassa.

Helmi kertoi kirjoittavansa työn alla olevaa romaaniaan uudestaan alusta loppuun. Se kuulemma avaa aivan uusia ovia tarinaan. Olen yhä skeptinen, mutta Helmi vaikutti ihmeellisen innoittuneelta kertoessaan työtavastaan. Jotain siinä siis täytyy olla. Ja siinä mielessähän minäkin ”kirjoitan uudestaan”, että joku yksittäinen muutos saattaa kiepauttaa koko tarinan ja sen merkitykset päälaelleen. Sitten pitää taas asetella A-neloset ympyrään lattialle, ja kissa istuu jokaisen päälle vuorotellen.

No, jokaisella on työtapansa.

Artikkelinsa lopussa Karhu tuo esille kirjallisuudentutkija Grésillonin ajatuksen siitä, että käsikirjoitukset ovat teoksen synnyn lisäksi tekijyyden synnyn paikkoja.

2 kommenttia:

  1. Sattumalta osuin tänne. Aina mielenkiintoista lukea ihmisten kirjoittamistekniikoista.

    VastaaPoista