Jos talviyönä matkamies, nuori Werther ja Kaisa Leka istuisivat samalle aterialle

Tänä syksynä kirjoitetaan kandintöitä, joiden aiheet ovat varsin mielenkiintoisia.

Italo Calvino on yksi lempikirjailijoistani juurikin tuon Jos talviyönä matkamiehen takia. Kuten Kirjavinkki-linkissä sanotaan, se on kokeilevuudestaan huolimatta hyvin luettava kirja, mikä on minusta aina taitavaa ja tyydyttävää. Cortazarin Ruutuhyppely tai Joycen Odysseus eivät koskaan kolahtaneet samalla tavalla. Pitäisi tosin kokeilla vielä kertaalleen Henry Milleriä.

Yksi kurssin mielenkiintoisimmista aiheista on Helena Hakkaraisen "Kuinka puhuu nuori Werther", joka käsittelee tekstin adaptaatiota. Sitä, miten teokseen voi siirtyä jonkin tunnetun tarinan lisäksi myös sen kieli. Hakkarainen käsittelee saksalaisen Ulrich Plendorfin adaptaatiota (Die neuen Leiden des jungen W.) Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Itselleni adaptaatio on käsitteenä ajankohtainen seuraavan romaanini takia: helmikuussa illmestyvä Pohjan akka on omalla tavallaan kalevala-adaptaatio, jonka intertekstuaalisuus ei rajoitu vain narratiiviin vaan valuu myös kieleen. Haluan, että Louhi saa äänen, joka tavoittaa nykylukijan mutta kaikaa silti pohjoisen karua ilmaa. Haluan kietoa yhteen vanhan ja uuden.

Postseminaarimme aiheet eivät suinkaan rajoitu vain romaanikirjallisuuteen: mukana on proosarunoa, näytelmä ja useampi sarjakuva-aihe. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Kaisa Lekan sarjakuvablogin omaelämäkerrallisuutta pohditaan kirjallisuustieteellisin käsittein. Lekallakin on vahva suhde Intiaan ja sen uskontoihin, vaikka hänen polkunsa omastani eroaakin.

Oma kandintyöni käsittelee ruokaa yhteisöllisen ja yksityisen vallan symbolina Aravind Adigan Valkoisessa tiikerissä ja Shashi Deshpanden Pitkässä hiljaisuudessa. Kirjoitinkin näistä jo Sormet sahramissa - kirjaan otsikoilla "Kastikkeet kastin mukaan" ja "Ääneti hellan ääressä". Ihana päästä tutkimaan teosten ruokasymboleja vieläkin perusteellisemmin! 

Kannattaa muuten tsekata Mari A:n blogikirjoitus Valkoisesta tiikeristä. Deshpanden Pitkästä hiljaisuudesta voi lukea täältä. Ja molemmista tietysti lisää Sormet sahramissa.

Deshpanden romaani on itselleni monella tapaa merkittävä teos: sain sen lahjaksi ystävältäni Meeritiltä silloin, kun olin vielä naimisissa ensimmäisen puolisoni kanssa ja vain salaa haaveilin kirjailijan työstä. Deshpande käsittelee romaanissaan ja oikeastaan läpi koko tuotantonsa naisen asemaa intialaisessa yhteiskunnassa. Adigan romaanin sain  käsiini paljon myöhemmin - ilmestyihän se vasta vuonna 2008 (suomeksi 2010). Sen ruokakuvaukset keskittyvät selkeämmin taloudellisiin valtahierarkioihin. Mitä enemmän ja pohdiskelevammin luen näitä romaaneja, sitä varmemmin tiedän, että ruoka ei ole vain ravintoa. Se on paljon muutakin.


*****
(kuva on linkitetty Thesis Writing Chills -sivustolta, vaikkei kandintyö ihan väittärille vedäkään vertoja...;)