Olen kierrellyt kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta.
Huomasin hauskoja paikannimiä (kuten Kukonharja), hirvivaaramerkkejä ja tuulimyllyjä. Pääkaupunkiseudulla elävälle eksoottisia asioita. Satakunnassa näin pienen aitan, jonka pihalla olevassa kyltissä mainostettiin nahkiaisia ja tyrnimehua. Karkkilassa oli paljon pieniä kahviloita ja kaunis punainen puukirkko. Mistäpä muualta kirjailija repisi aiheita kuin omasta elämästään? Kirjoihin putkahtaa aina jotain bussin kyydistä katseltua, muilta matkustajilta kuultua. Väläykset kukonharjoista ovat lahjoja, joista olen kiitollinen.
Porin kirjaston koulutuspäivillä pohdittiin motivaatioita. Muistelmiaan kirjoittava poliitikko haluaa yhä ottaa kantaa, olla julkisessa roolissa kirjoittamisen kautta. Kirjeisiin ja päiväkirjoihin tallentuu yksityisiä tunteita. Perinteisessä omaelämäkerrassa on usein kyse tunnustamisesta (esim. Augustinus, Rousseau), tapahtuipa se sitten ihmisten tai jumalten edessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kehittynyt omaelämäkerrallinen romaani sen sijaan keskittyy yksilön kasvuprosessiin ja identiteetin etsimiseen. Siihen, että ihminen voi olla oman elämänsä subjekti. 2000-luvun autofiktio taas liikkuu todellisuuden ja sepitteen rajamailla. Kuin muistot. Kuin lohikäärmeet.
Ennen kuin Mangopuun alla ilmestyi, päätin olla täysin avoin romaanin omaelämäkerrallisuudesta. Eipä tarvi sitten kenenkään arvailla, onko tarinassa jotain totta. Otin tietoisen riskin: kirjahan saatettaisiin leimata miksilie hörhöuskonnon uhrin paljastuksiksi. Sitä ehkä verrattaisiin TV:n keskusteluohjelmien tarinoihin. Niihin, joissa joku on päässyt eroon huumeista tai selättänyt syövän. Meninpä jopa Voimalaan (juuri sellaiseen TV-ohjelmaan, korkealaatuiseen kylläkin) kertomaan kirjastani. Joku saattaisi tuhahtaa, että kuka nyt tuollaisen tuntemattoman Seijan elämästä jaksaisi lukea, kun kaupasta saa julkkistenkin elämäkertoja. Kriitikot ainakin epäilisivät teosta kirjoittajalleen terapeuttiseksi angstiesikoiseksi. Täytyi vain toivoa, että kirjalle annettaisiin mahdollisuus. Että se avattaisiin ja sitä alettaisiin lukea.
Miksi sitten otin moisen riskin?
Minua suututtaa se, että omakuvan kirjoittaminen leimataan automaattisesti tilitykseksi. Kyllähän taiteilija voi halutessaan ottaa minkä tahansa elementin – ruusun, uunin tai oman elämänsä tarinan - ja rakentaa siitä taideteoksen. Kuvataiteen puolella omaelämäkerrallisuuteen ei suhtauduta niin epäluuloisesti. Esimerkiksi Helen Schjerfbeckin omakuvia pidetään taiteellisesti hyvin merkittävinä. Kirjallisuudessa esimerkkejä oman elämän innoittamasta taiteesta löytyy yllin kyllin, mutta viime aikojen tunnustuksellisuusbuumin myötä tämä on päässyt unohtumaan.
Astuin ulos omaelämäkerrallisuuskaapista.
Ja huomasin puolustavani toisaalta Mangopuun kaltaisen kirjan oikeutta tulla luetuksi taideproosana, toisaalta autofiktion asemaa kirjallisuuden kentällä. Kirja on muistojen ja haavekuvien vyyhti, ihmisyyden ja kasvun kuvaus. Ei kukaan kasva niin kuin kone tai halkopino. Eikä Mangopuun kuulu olla ”helppo”, kronologisesti etenevä tunnustusromaani.
Huomasin hauskoja paikannimiä (kuten Kukonharja), hirvivaaramerkkejä ja tuulimyllyjä. Pääkaupunkiseudulla elävälle eksoottisia asioita. Satakunnassa näin pienen aitan, jonka pihalla olevassa kyltissä mainostettiin nahkiaisia ja tyrnimehua. Karkkilassa oli paljon pieniä kahviloita ja kaunis punainen puukirkko. Mistäpä muualta kirjailija repisi aiheita kuin omasta elämästään? Kirjoihin putkahtaa aina jotain bussin kyydistä katseltua, muilta matkustajilta kuultua. Väläykset kukonharjoista ovat lahjoja, joista olen kiitollinen.
Porin kirjaston koulutuspäivillä pohdittiin motivaatioita. Muistelmiaan kirjoittava poliitikko haluaa yhä ottaa kantaa, olla julkisessa roolissa kirjoittamisen kautta. Kirjeisiin ja päiväkirjoihin tallentuu yksityisiä tunteita. Perinteisessä omaelämäkerrassa on usein kyse tunnustamisesta (esim. Augustinus, Rousseau), tapahtuipa se sitten ihmisten tai jumalten edessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kehittynyt omaelämäkerrallinen romaani sen sijaan keskittyy yksilön kasvuprosessiin ja identiteetin etsimiseen. Siihen, että ihminen voi olla oman elämänsä subjekti. 2000-luvun autofiktio taas liikkuu todellisuuden ja sepitteen rajamailla. Kuin muistot. Kuin lohikäärmeet.
Ennen kuin Mangopuun alla ilmestyi, päätin olla täysin avoin romaanin omaelämäkerrallisuudesta. Eipä tarvi sitten kenenkään arvailla, onko tarinassa jotain totta. Otin tietoisen riskin: kirjahan saatettaisiin leimata miksilie hörhöuskonnon uhrin paljastuksiksi. Sitä ehkä verrattaisiin TV:n keskusteluohjelmien tarinoihin. Niihin, joissa joku on päässyt eroon huumeista tai selättänyt syövän. Meninpä jopa Voimalaan (juuri sellaiseen TV-ohjelmaan, korkealaatuiseen kylläkin) kertomaan kirjastani. Joku saattaisi tuhahtaa, että kuka nyt tuollaisen tuntemattoman Seijan elämästä jaksaisi lukea, kun kaupasta saa julkkistenkin elämäkertoja. Kriitikot ainakin epäilisivät teosta kirjoittajalleen terapeuttiseksi angstiesikoiseksi. Täytyi vain toivoa, että kirjalle annettaisiin mahdollisuus. Että se avattaisiin ja sitä alettaisiin lukea.
Miksi sitten otin moisen riskin?
Minua suututtaa se, että omakuvan kirjoittaminen leimataan automaattisesti tilitykseksi. Kyllähän taiteilija voi halutessaan ottaa minkä tahansa elementin – ruusun, uunin tai oman elämänsä tarinan - ja rakentaa siitä taideteoksen. Kuvataiteen puolella omaelämäkerrallisuuteen ei suhtauduta niin epäluuloisesti. Esimerkiksi Helen Schjerfbeckin omakuvia pidetään taiteellisesti hyvin merkittävinä. Kirjallisuudessa esimerkkejä oman elämän innoittamasta taiteesta löytyy yllin kyllin, mutta viime aikojen tunnustuksellisuusbuumin myötä tämä on päässyt unohtumaan.
Astuin ulos omaelämäkerrallisuuskaapista.
Ja huomasin puolustavani toisaalta Mangopuun kaltaisen kirjan oikeutta tulla luetuksi taideproosana, toisaalta autofiktion asemaa kirjallisuuden kentällä. Kirja on muistojen ja haavekuvien vyyhti, ihmisyyden ja kasvun kuvaus. Ei kukaan kasva niin kuin kone tai halkopino. Eikä Mangopuun kuulu olla ”helppo”, kronologisesti etenevä tunnustusromaani.
Kannatetaan! Toi oli oikein hyvä pointti toi ero kirjallisuuden ja esim. kuvataiteiden puolella suhtautumisessa "omakuvaan". Toisaalta ehkä se johtuu jotenkin just siitä, kuinka liiankin helposti kuka tahansa vartin julkkis voi "ruveta kirjailijaksi" ja "kirjoittaa" (= kirjoituttaa) huikean omaelämäkertansa (ja tällä viittaan siis enemmän ruususiin kuin viléneihin ; ) - moinen taiteenalan inflaatio ei ole ainakaan vielä (kai?) iskenyt esim. kuvataiteiden puolelle. Jäämmekin jännittyneinä odottamaan, koska ensimmäinen BB-julkimo paljastaa (perseensä lisäksi...) tuoreen öljyväri-omakuvansa!
VastaaPoista:D LOL! Joo, öljyväri-omakuvaa odotellaan ;D
VastaaPoistaJa onhan lukijatkin kiitelleet sitä, että on kivaa tietää fiktion taustalla olevan oikeaa kokemusta ja asiaa. Ei se kirjan arvoa vähennä, syventää vain. Riippuu elämästä ja tarinasta: kaikkien elämästä ei synny kiinnostavaa fiktiota, vaikka väkisin vääntäis. ;)
VastaaPoistaToisaalta, se, että ei ole valmiiksi julkkis ja saa silti omaelämänkertansa julkaistua, todistaa kirjalla olevan taiteellista arvoa. Olen ihan varma, että kirjasi kiinnostaa laajasti lukijoita, sen verran kiinnostavalta se kuulostaa. Oletko muuten Helsingin kirjamessuilla esiintymässä?
VastaaPoistaHelsingin kirjamessuilla olen torstaina, kello 16 Takauma-lavalla esikoisesittelyssä. Olen myös mukana Suomen PENin tapahtumassa torstai-iltana Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Coronan alakerrassa).
VastaaPoistaJa vaimo esiintyy messuilla niin ikään torstaina kello 14 Katri Vala lavalla. Silloin esittelyssä on Hullu akka! -antologia.
Kiitos myös paljon kommenteistasi! :)