Mangopuun alla on kirja lähdöistä. Se on muutosten kuvaus, eikä sen ole tarkoitus auttaa lukijaansa kapuamaan taivaisiin. Minulta kysytään usein, misi ylipäätään liityin uskonlahkoon. Olen itse huomattavasti kiinnostuneempi uskonnon jättämisen syistä kuin siihen liittymisen motiiveista.
Varsin ajankohtainen aihe, sanoisinko.
Hiljattain luin Elina Kaukosen gradun Kääntyminen ja poiskääntyminen: tapaustutkimus Hare Krishna –liikkeeseen liittymisestä ja siitä eroamisesta (2008).
Kaukonen kuvailee erilaisia ”poiskääntymisen” teorioita. Muuan James Beckford huomasi, että poiskääntyneet ihmiset kertovat tarinansa usein pirstalemaisesti, empien. Mangopuussa olen tietoisesti kuvannut uskosta erkaantumista pienin vihjein, tarinan lomaan asettuvin epäilyksin ja edestakaisin liikkein nykyhetken, mytologian ja kaipuun kohteeksi asettuneen lapsuuden välillä. Prosessi oli asteittainen, epäkronologinen ja suunnittelematon niin elämässä kuin kirjassakin. Romaania kirjoittaessani suunnittelin tietenkin draaman kaaren ja kiinnitin huomiota tekstin rytmiin, mutta se on lukijalta piilotettu prosessi. Joten yhtäkkiä minäkertoja onkin astunut uskonnon ulkopuolelle, ja kirjan helpottavat loppuluvut vaikuttavat tulleen kovin äkkiä. Tämä siksi, että eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi.
Koen erään toisen teoreetikon, Janet Liebman Jacobsin, ajatukset läheisiksi. Hänen mukaansa tyytymättömyys johtuu uskonnollisen hierarkian säännöistä. Ne häiritsevät ihmisen luonnollisia läheisyyden ja intiimiyden tarpeita. Ero antaa tilaisuuden rakentaa tasapainoisia, tasa-arvoisia suhteita. Lähdettyäni Krishna-liikkeestä koin oloni vapaaksi:.
Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta.
Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
(s. 248)
Tarviiko ihmisen tämän enempää elämässä oppia?
Jacobsin mukaan poiskääntymisen lopullinen vaihe on emotionaalinen sopeutuminen. Ihminen on sinut menneisyytensä kanssa. Entinen uskonnollinen yhteisökään ei enää vaikuta täysin pahalta, jos kohta kirjailija uskaltaa sitä myös kritisoida. Monet lukijat ja kriitikot ovat kiitelleet romaania siitä, ettei se ole katkera tai kyyninen. Kirjallisessa salongissa tuumattiin, että kenties sen kirjoittaminen olikin minun tapani sanoa hyvästit Krishna-liikkeelle. Lähdöstäni oli kulunut tarpeeksi aikaa, ja sain onneksi akuutissa vaiheessa mahdollisuuden käsitellä kokemuksiani terapiassa. Se vapautti minut kirjoittamaan ilman tarvetta keskittyä itsen parantamiseen.
Nyt olen vihdoinkin vapaa määrittelemään (tai olemaan määrittelemättä) identiteettini myös ilman menneisyyteni uskonnollisuutta. En ole vain ex-uskova tai lähisuhdeväkivallasta selviytynyt naisihminen.
Lempeän itseironisesti: Tällaista tuli tehtyä ja nähtyä, mutta minkäs voit.
Ainakin siitä syntyi taidetta.
Varsin ajankohtainen aihe, sanoisinko.
Hiljattain luin Elina Kaukosen gradun Kääntyminen ja poiskääntyminen: tapaustutkimus Hare Krishna –liikkeeseen liittymisestä ja siitä eroamisesta (2008).
Kaukonen kuvailee erilaisia ”poiskääntymisen” teorioita. Muuan James Beckford huomasi, että poiskääntyneet ihmiset kertovat tarinansa usein pirstalemaisesti, empien. Mangopuussa olen tietoisesti kuvannut uskosta erkaantumista pienin vihjein, tarinan lomaan asettuvin epäilyksin ja edestakaisin liikkein nykyhetken, mytologian ja kaipuun kohteeksi asettuneen lapsuuden välillä. Prosessi oli asteittainen, epäkronologinen ja suunnittelematon niin elämässä kuin kirjassakin. Romaania kirjoittaessani suunnittelin tietenkin draaman kaaren ja kiinnitin huomiota tekstin rytmiin, mutta se on lukijalta piilotettu prosessi. Joten yhtäkkiä minäkertoja onkin astunut uskonnon ulkopuolelle, ja kirjan helpottavat loppuluvut vaikuttavat tulleen kovin äkkiä. Tämä siksi, että eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi.
Koen erään toisen teoreetikon, Janet Liebman Jacobsin, ajatukset läheisiksi. Hänen mukaansa tyytymättömyys johtuu uskonnollisen hierarkian säännöistä. Ne häiritsevät ihmisen luonnollisia läheisyyden ja intiimiyden tarpeita. Ero antaa tilaisuuden rakentaa tasapainoisia, tasa-arvoisia suhteita. Lähdettyäni Krishna-liikkeestä koin oloni vapaaksi:.
Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta.
Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
(s. 248)
Tarviiko ihmisen tämän enempää elämässä oppia?
Jacobsin mukaan poiskääntymisen lopullinen vaihe on emotionaalinen sopeutuminen. Ihminen on sinut menneisyytensä kanssa. Entinen uskonnollinen yhteisökään ei enää vaikuta täysin pahalta, jos kohta kirjailija uskaltaa sitä myös kritisoida. Monet lukijat ja kriitikot ovat kiitelleet romaania siitä, ettei se ole katkera tai kyyninen. Kirjallisessa salongissa tuumattiin, että kenties sen kirjoittaminen olikin minun tapani sanoa hyvästit Krishna-liikkeelle. Lähdöstäni oli kulunut tarpeeksi aikaa, ja sain onneksi akuutissa vaiheessa mahdollisuuden käsitellä kokemuksiani terapiassa. Se vapautti minut kirjoittamaan ilman tarvetta keskittyä itsen parantamiseen.
Nyt olen vihdoinkin vapaa määrittelemään (tai olemaan määrittelemättä) identiteettini myös ilman menneisyyteni uskonnollisuutta. En ole vain ex-uskova tai lähisuhdeväkivallasta selviytynyt naisihminen.
Lempeän itseironisesti: Tällaista tuli tehtyä ja nähtyä, mutta minkäs voit.
Ainakin siitä syntyi taidetta.
Tuo oli hieno ajatus, että "eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi". Se on kyllä varmasti aika totta erilaisissa eroissa, liittyvät ne sitten uskontoon, parisuhteeseen tai vaikkapa työpaikkaan. Harvoin sitä päättää etukäteen, että "nytpä aloitan tämän eroprosessin", vaan itse asiassa siinä vaiheessa kun sen eron todellisuuden tiedostaa, prosessi on jo hyvin pitkällä, ehkä sen viimeisessä vaiheessa (jos niitä vaiheita voi jotenkin eritellä).
VastaaPoistaP.S. Auts, blogimerkintäsi otsikko riipaisee - petollinen ja ymmärtämätön "ystäväsi" Teija iski jälleen... ; )
;D Tuo petollinen Teija osui monesti asian ytimeen! ;)
VastaaPoistaMyös tämän hetkinen kirkostaeroamisaalto vaikuttaa siltä, että pinnan alla on kytenyt jo pitkään. A-studio oli monelle vain viimeinen pisara.
Luin tämän kiinnostavan blogikirjoituksesi eilen, ja nyt kun tulin kommentoimaan, niin Peija on jo ehtinyt sanoa saman mitä aioin. :) Minäkin ajattelin blogikirjoituksesta, että harva päätös on ainakaan alkuaan tietoinen, siksi elämänmuutokset ja muut isommat muutokset voivat yllättää niin ihmisen itsensä kuin lähipiirinkin. Ja kyllä etenkin nuorena voi mennä mukaan melkein mihin vain... Jos lopputulos on lempeä itseironia, asiat ovat hyvin.
VastaaPoistaOlen noin puolivälissä Mangopuuta (se on nyt vakiintunut unikirjaksi, muita luen päivän mittaan, kirjakaaos). Olen yllättynyt, kuinka hauska se on. Muutamat kohdat olen lukenut pariinkin kertaan, koska kerronta ja esim. vertaukset ovat olleet niin osuvia! Tämänkin asiaan suhteen siis yllättävä kirja, joka ansaitsee todellakin muuta kuin tulla lokeroiduksi "yhden asian kirjaksi".
:) Kiitos.
VastaaPoistaMinusta on tosi mukavaa, että löytyy ihmisiä, joille kolahtaa minun huumorini. Ei tarvitse hörötellä itsekseen... ;)