Oli pakko saada oma kappale Elina Jokisen Vallan kirjailijoista siinä vaiheessa, kun huomasin piilottelevani lyijykyniä, jotten tekisi merkintöjä kirjaston kirjan marginaaleihin. Aineistohan koostuu 200 kirjailijan kommenteista kirjailija-identiteettiin ja apurahoitukseen liittyen. Kyllä niin monen vanhemman kollegan viisaista sanoista jotain tukea saa!
Kirjailija voi olla vaikkapa ”viimeinen romantikko”. Kenpä ei haluaisi olla taiteilijanero, joka on saanut lahjansa ties miltä taivaalliselta taholta ja voi sen vuoksi elää boheemisti rommia kitaten? Todellisuudessa viimeiset romantikot ovat lähes kadonneet. Maksa on poksahtanut, tai sitten pää. Taiteilijamyytti elää, mutta se pilkistää esiin vain kohtuullisin väliajoin, joskus harvoin Kallion kuppilassa tai silloin, kun PMS äityy pahimmilleen.
Väitöskirjan toinen kategoria, ”moderni kirjailija”, on itselleni tutumpi identiteettityyppi. ”Moderneille” oman kirjailikuvan pohtiminen on luonteva osa työtä. Heidät on jaettu kolmeen alalajiin: herättäjiin, tutkimusmatkailijoihin ja sivullisiin. Voi, kunpa Jokinen olisi laatinut testaa-itsesi-testin, jonka avulla voi tutkia itseään kampaajalla istuessa! Laskea pisteet ja lukea tiivistelmä omasta kirjailijatyypistä. Nyt on vain pähkäiltävä yksikseen lyijykynä sivunreunassa suhisten, jotta mikä identiteetti itselle parhaiten osuisi.
Herättäjä opettaa, vaikuttaa ja siirtää hiljaista tietoa. Hänen teoksensa ovat kantaaottavia. Voisin heti nimetä monta herättäjää. Sofi Oksanen nyt ainakin, mutta myös Elina Hirvonen ja Jani Saxell. Minäkin haluaisin olla sellainen. Puhua tärkeistä asioista ja koskettaa lukijaa.
Haastatteluissa usein mainitsen, että esikoisteokseni Mangopuun alla antaa toivoa väkivallasta toipuville ihmisille. Se käsittelee myös sitä, miten selviydytään hierarkisesta yhteisöstä ja totaalisesta muutoksesta elämässä. Kaikesta tästä huolimatta huomaan räpisteleväni lukiessani Jokisen kuvausta herättäjän motiiveista. Kaikki tuo ainainen jankkaus ”opettamisesta” tuo mieleen vanhat ajat temppelissä, kun yksilön tärkein tehtävä oli saarnata muille. Minähän en enää priitsaa kenellekään, eikä romaanieni tarvitse sisältää opetuksia! Ne ovat taidetta, eivät pamfletteja.
Silti salaa uskon, että kirjoillani (Mangopuulla ja kaikilla niillä, jotka ovat vasta ideoita tai käsikirjoituksen ekoja versioita) on myös yhteiskunnallista sanomaa. Minussa piilee pieni herättäjä.
Siinä missä herättäjä toimii vaikuttajana ja opettajana, tutkimusmatkailija on korkeintaan matkaopas. Hän kulkee yhdessä lukijan kanssa, eikä kumpikaan ole saapunut vielä päämääräänsä. Hänen katseensa on suunnattu ulos ja sisäänpäin: hän tutkii itselleen tärkeitä asioita välittämättä ideoidensa sen hetkisestä ajankohtaisuudesta. Sellainenkin kirjailija olen. En valitse ideoita jokaperjantaisesta Vihreästä Langastani.
Vallan kirjailijoissa hahmoteltu kolmas tyyppi, ”postmoderni ammattikirjailija”, edustaa valtavaa paradigman muutosta aikaisempiin. Onpa itsessäni hitunen tätäkin lajia. Jotain kyynisyyttä ”postmoderneissa” kuitenkin on, joten jätän heidät myöhempään kertaan. Näin paksua opusta ei hetkessä nielaista.
Kirjailija voi olla vaikkapa ”viimeinen romantikko”. Kenpä ei haluaisi olla taiteilijanero, joka on saanut lahjansa ties miltä taivaalliselta taholta ja voi sen vuoksi elää boheemisti rommia kitaten? Todellisuudessa viimeiset romantikot ovat lähes kadonneet. Maksa on poksahtanut, tai sitten pää. Taiteilijamyytti elää, mutta se pilkistää esiin vain kohtuullisin väliajoin, joskus harvoin Kallion kuppilassa tai silloin, kun PMS äityy pahimmilleen.
Väitöskirjan toinen kategoria, ”moderni kirjailija”, on itselleni tutumpi identiteettityyppi. ”Moderneille” oman kirjailikuvan pohtiminen on luonteva osa työtä. Heidät on jaettu kolmeen alalajiin: herättäjiin, tutkimusmatkailijoihin ja sivullisiin. Voi, kunpa Jokinen olisi laatinut testaa-itsesi-testin, jonka avulla voi tutkia itseään kampaajalla istuessa! Laskea pisteet ja lukea tiivistelmä omasta kirjailijatyypistä. Nyt on vain pähkäiltävä yksikseen lyijykynä sivunreunassa suhisten, jotta mikä identiteetti itselle parhaiten osuisi.
Herättäjä opettaa, vaikuttaa ja siirtää hiljaista tietoa. Hänen teoksensa ovat kantaaottavia. Voisin heti nimetä monta herättäjää. Sofi Oksanen nyt ainakin, mutta myös Elina Hirvonen ja Jani Saxell. Minäkin haluaisin olla sellainen. Puhua tärkeistä asioista ja koskettaa lukijaa.
Haastatteluissa usein mainitsen, että esikoisteokseni Mangopuun alla antaa toivoa väkivallasta toipuville ihmisille. Se käsittelee myös sitä, miten selviydytään hierarkisesta yhteisöstä ja totaalisesta muutoksesta elämässä. Kaikesta tästä huolimatta huomaan räpisteleväni lukiessani Jokisen kuvausta herättäjän motiiveista. Kaikki tuo ainainen jankkaus ”opettamisesta” tuo mieleen vanhat ajat temppelissä, kun yksilön tärkein tehtävä oli saarnata muille. Minähän en enää priitsaa kenellekään, eikä romaanieni tarvitse sisältää opetuksia! Ne ovat taidetta, eivät pamfletteja.
Silti salaa uskon, että kirjoillani (Mangopuulla ja kaikilla niillä, jotka ovat vasta ideoita tai käsikirjoituksen ekoja versioita) on myös yhteiskunnallista sanomaa. Minussa piilee pieni herättäjä.
Siinä missä herättäjä toimii vaikuttajana ja opettajana, tutkimusmatkailija on korkeintaan matkaopas. Hän kulkee yhdessä lukijan kanssa, eikä kumpikaan ole saapunut vielä päämääräänsä. Hänen katseensa on suunnattu ulos ja sisäänpäin: hän tutkii itselleen tärkeitä asioita välittämättä ideoidensa sen hetkisestä ajankohtaisuudesta. Sellainenkin kirjailija olen. En valitse ideoita jokaperjantaisesta Vihreästä Langastani.
Vallan kirjailijoissa hahmoteltu kolmas tyyppi, ”postmoderni ammattikirjailija”, edustaa valtavaa paradigman muutosta aikaisempiin. Onpa itsessäni hitunen tätäkin lajia. Jotain kyynisyyttä ”postmoderneissa” kuitenkin on, joten jätän heidät myöhempään kertaan. Näin paksua opusta ei hetkessä nielaista.
(Niin. Ja vauva-arjessa heräilyä taas ei voi välttää millään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti