Miksi kirjailijablogi?

Tässä blogissa pohdin kirjoittamista ja kirjailijuutta, luomisprosessin konkretiaa ja mielen pohjalla kiemurtelevia päämääriä. Identiteettiäni näppäinten äärellä. Vaikka eihän se siihen rajoitu: taiteen tekijä kantaa työtään mukanaan kaikkialla, jopa työntäessään vauvaa vaunuissa espoolaisella pellolla. Koivujen kellertyneet lehdet ovat upeita, ja puutarhatilkuilta kohoaa timjamin tuoksu. Tuolla on intialainen perhe, heidän palstansa tunnistaa vahvasta korianterin aromista.

Tänä syksynä päätin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja! Ja eihän yhden kirjan julkaissut ihminen saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi.

Höh. Miksi ei? Onhan yhden lapsen äitikin äiti. (Ja lapsiahan minulla on jo kolme.)

Vaan hukkaan eivät menneet sairaanhoitajaopinnotkaan. Siellä keskusteltiin erityisesti näyttöön perustuvasta hoitotyöstä. Liekö sillä vaikutuksensa vai onko syy kirjallisuustieteen opintojen, mutta blogissani haluan kaunokirjallisuuden ohella tuoda esille tietoteoksia ja tutkimuksia. Tarkastella kirjojen lisäksi kirjallisuutta ilmiönä. Tökkiä ja kyseenalaistaa. Pohtia sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee ja miten kuka tahansa voi osallistua kirjallisuuskeskusteluun.

Jokunen viikko sitten löysin Elina Jokisen väitöskirjan Vallan kirjailijat (Avain 2010). Ihan  sattumalta vain, kirjaston uutuushyllyltä, vaikka teos onkin oman kustantajan syksyn satoa. Miten se olikin päässyt livahtamaan silmien ohi? Tästä(kin) teoksesta aion puhua. Seuraavaan kertaan siis!