torstai 4. marraskuuta 2010

Apurahaa, ihanaa!

Kiitos paljon Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta! Sen turvin saan taas hetken keskittyä kirjoittamiseen ilman suurempia taloudellisia huolia. Apuraha on iso asia pienessä maassa, jossa harva kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkillä kirjoittamistuloilla.

Saimme vaimon kanssa apurahaa myös ensi vuonna ilmestyvää keittokirjaa varten Suomen Tietokirjailijoilta. Kiitos paljon heillekin! Tuen vuoksi pystyin tekemään koko kesän vain osa-aikaista  sairaanhoitajan keikkaa ja siten varaamaan aikaa reseptien kehittelylle ja kuvaamiselle. Keittokirjaamme tulee reseptien lisäksi kirjailjaesittelyjä ja kirjallista pohdintaa. Haastattelin  muun muassa bangladeshilaissyntyistä lontoolaiskirjailijaa Tahmima Anamia Helsingin kirjamessuilla.

Anamin romaani Kulta-aika ilmestyi suomeksi tänä syksynä. (Suosittelen!) Juttelimme pitkään siitä, mitä kirjailijat kertovat, kun he kirjoittavat ruuasta. Näitä ajatuksia voi lukea  Anamin esittelytekstistä ensi syksynä, kun kirja ilmestyy. ;) Sain myös hänen lempiruokansa reseptin, jota testataan tänä viikonloppuna kotoväen kesken.  Ainakin paperilla se näyttää ja tuoksuu ihanalta!


Jossain vaiheessa lounaan jälkeen mainitsin Tahmimalle saaneeni apurahaa. Tein selkeästi vaikutuksen. Hänen mukaansa Britanniassa kirjailijoiden on vain pyristeltävä eteenpäin tekijänoikeuspalkkioiden ja satunnaisten keikkatöiden tai muun palkkaduunin avulla.

Suomalaisilla nykykirjailijoilla on varsin erilaisia suhtautumistapoja apurahoitukseen, kirjoittaa Elina Jokinen Vallan kirjailijoissa. (Teosta käsittelin aikaisemminkin blogissani.) Vaikka jotkut uhoavat kilpailutalouden diskurssin mukaisesti, että julkista tukea pitäisi antaa vain huipputekijöille (eli eniten myyville) ja oikeastaan veronmaksajien rahaa ei pitäisi syytää taiteeseen taiteen vuoksi, uusin näkemys  on pehmeämpi. Haetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tuloksellisuuden tasapainoa. Perinteisemmän, eli hyvinvointivaltion diskurssin mukaan apuraha on kirjailijan sosiaaliturva ja elinehto, ja kaikkien pitää tukea taiteilijaa, mutta 2000-luvulla on ryhdytty kyseenalaistamaan tätä näkemystä. Kaikissa puhetavoissa on kuitenkin ongelmansa, niinkuin ihmisyhteisöjen keskinäisissä kysymyksissä yleensäkin. Ei mikään ole absoluuttisen oikea tapa tehdä asioita. 

Itse suljen taas toistaiseksi Jokisen väitöskirjan ja nautin lasillisen cavaa. On syytä juhlia rahallista luottamuksenosoitusta ja tätä ihanaa mahdollisuutta tehdä elämässä juuri sitä, mitä rakastaa ja on aina halunnutkin tehdä. Kirjoittaa. 

Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

9 kommenttia:

  1. Paljon onnea! Hienoja uutisia ja ihana kirjoitus, kuulostat hyvin onnelliselta. :)

    VastaaPoista
  2. Onnea! Voin tosiaan hyvin kuvitella, että etenkin taidepuolella apurahoihin ja niiden jakoperusteisiin suhtaudutaan kriittisesti, ja niin toki pitääkin. Tieteen(kin) puolella ne ovat ihan välttämättömyys - näitä tuotoksia kun ei yleensä kukaan "osta", eli royalteilla ei pitkälle pötkitä...

    VastaaPoista
  3. Hienoa! Luulenpa että pohjoismainen hyvinvointivaltio katoaa meidän sukupolvemme silmien edessä, mutta onneksi vielä nyt "kehitys" (siis taantuminen) on suhteellisen hidasta. Todella mukavaa että voit keskittyä enemmän kirjoittamiseen!

    VastaaPoista
  4. Underbart!!!! Vi gratulerar! Hanne&Christer&Maja

    VastaaPoista
  5. Mahtava juttu! on ihanaa, kun saa enemmän aikaa keskittyä siihen, mitä haluaa tehdä. :)

    VastaaPoista
  6. Onneksi olkoon! Jäämme odottamaan apurahan turvin syntyvää kakkoskirjaa.. ;-)

    VastaaPoista
  7. Onnittelut minunkin puolestani :)

    En tiedä, ovatko apurahajärjestelmää kyseenalaistavat tahot tulleet ajatelleeksi lainkaan sitä, että aika harvoin ne eniten myydytkään kirjailijat takovat huipputuloksia heti esikoiskirjasta alkaen - eli täytyy ensin saada edes mahdollisuus siihen, että voi rakentaa uraansa. (Vaikka myynti ei toki ole kirjallisuudenkaan ykköstarkoitus, mutta jopa kaupallisesti ajateltuna apurahajärjestelmä on ihan perusteltu.)

    VastaaPoista