Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatisen esikoisromaani, Ei saa katsoa aurinkoon, on hyvä kirja.

Tekisipä mieleni sanoa (hiukan niin kuin joku jossain joskus on kirjoittanut jostain kirjasta), että vaikka väittävät suomen kieltä vaikeaksi, niin savolainen Jaatinen haastaa sitä ällistyttävän hyvin. Tämä kirja poikkeaa raikkaasti kaikesta näillä pääkaupungin lakeuksilla aikaisemmin koetusta. Ei ole mitään itkuvirsiosastoa tämä, ei.

Minua ällistyttää lähinnä se, että tämä kirja on saanut niin vähän huomiota mediassa. Helsingin Sanomat ei edes arvioinut sitä.

Tänä syksynä kävin Dubrovnikissa kuuntelemassa Jaatista. Hänen pitäisi saada enemmän mahdollisuuksia lukea tekstiään ääneen. On nimittäin pakko tehdä pieni tunnustus. Lainasin kirjan kirjastosta jo keväällä, mutta en silloin päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Liekö ollut kevätväsymystä vai oman kirjan ilmestymisen jälkeistä tauon tarvetta. Onneksi menin Dubrovnikin Prosak-iltaan. Kielen rytmi avautui aivan eri tavalla, kun olin  kuullut kirjailijan lukevan ääneen.  Ehkäpä Ei saa katsoa aurinkoon vaatii tavallista hitaamman lukurytmin. Sellaisen verkkaisemman, maalaisemman.

Romaani kertoo pienestä Lennu-pojasta, jonka elämää varjostaa pikkukylään muuttava pedofiili. Luulen, että monet jättävät kirjan lukematta ajatellen, että se on liian järkyttävä. Jaatinen on kuitenkin käsitellyt tätä maailman kenties iljettävintä aihetta  hämmästyttävän taitavasti, inhimillisesti ja tarkkanäköisesti lapsen näkökulmasta. Ja lopussa paha saa palkkansa, eikä lukijalle jää oksennusahdistus olo. 

Lasten hyväksikäyttö on sen verran vakava ja järkyttävä aihe, että sitä ei pidä lakaista maton alle. Siitä ei pidä tehdä sellaista tabua, josta ei saisi  puhua ääneen. Siinä mielessä Jaatisen kirja on erittäin merkityksellinen.

Papinniemi & Puttonen keskustelivat tästä ja muun muassa Mangopuusta Yle Radio Ykkösen Esikoiskimarassa. Olen tosin eri mieltä heidän kanssaan siitä, että  Jaatisen olisi pitänyt välttää murretta. Mielestäni savoksi kirjoitetut dialogit loivat tunnelmaa. Kaikenlaiselle kielelle on paikkansa ja omat kirjansa. Sen sijaan liiallisesta hän-pronominin käytöstä kustannustoimittaja olisi voinut vinkata kirjailijalle. Sitä minä olisin karsinut, en murretta.

Nautin lukiessani hauskoista sanoista. Päähenkilö Lennun mielikuvitusmaailman nimi on Kukkula Paippaala. Ja oikeassakin kylässä asuu ihmisiä, joilla on erikoisia nimiä, kuten Uuno Isokimpale. Romaanissa on paljon maalaishuumoria, riuskaa kehollisuutta ja letkautuksia. Kun mummolta karkaa pissa housuun, hän vain toteaa tyynenä: "Ei maha mittää. Kuus lasta synnyttänny." Pyytää sitten Lennua hakemaan uudet pikkupöksyt. 

Kerran Lennu ja serkkutyttö Signe leikkivät hienoa rouvaa. Aluksi he olivat muovipusseihin pukeutuneita kerjäläisiä, mutta rikastuttuaan ostivat vallan puuhkat ja hatut: 

"Lennusta tulee ylettömän äveriäs, hän käyttää mummun lammasturkkia, mutta sitten alkaa kierre, joka syöksee rouvat alas kohti kerjuuta, vaatteet menevät myyntiin, ja he pukeutuvat jälleen muovipussin riekaleisiin, mikä on sittenkin leikin ylevin hetki, päästä köyhyyden pyhimykselliseen, puhtaaseen, ainoaan oikeaan tilaan."

Tätä kirjaa ei kannata ohittaa vain siksi, että pelkää pedofiilin kohtaamista kirjan sivuilla. Romaanissa on niin paljon muutakin: kesäinen savolaiskylä, napakkaa huumoria  ja lopultakin, kaikesta huolimatta onnellinen lapsuus.

"Lennu painaa päänsä mummon sydämen päälle.

- Sinä oot Lennu semmonen poeka, että yhtään viärää tekkoo et oo tehnynnä tässä mualimassa. Piä mielessäs se."