Jotenkin tuntuu kovin epäreilulta tämä tilanne. Kesken kisan sanovat, että olkoon nyt sitten tämän kerran. Ei korttipelissäkään niin saa tehdä.
Jo vuonna 2007 Pentti Saarikoskesta romaanin kirjoittanut Douglas Robinson kommentoi Avain kustantamon Kuukauden jutussa:
”Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella, missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei voi missään vaiheessa lähettää millekään amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. [...] Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille (Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä, etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.”
Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisan sääntöjä tulisi muuttaa. Meidän pitäisi pohtia, mikä on suomalaista kirjallisuutta – sillä aivan varmasti Finlandia-ehdokkaaksi valitun, slovakialaisen Alexandra Salmelan romaani sitä on. Säätiö voisi istua alas ja miettiä, miten korjata ohjeistustaan kustantamoille.
Mutta takaisin Robinsoniin. Avain seurasi sääntöjä, eikä edes lähettänyt Pentinpeijaisia Finlandia-raadille. Se oli varmasti harmillista, mutta minkäs sille voi. Ehkäpä sääntöjä voisi viilata kisan jälkeen? Finlandia-instituutio on kovin kankea, mutta joskushan sen laivan on käännyttävä reitiltään.
No, nyt se laiva sitten kääntyi. Kesken kisan. En tiedä, miten monta "maahanmuuttajaromaania" tähänkin kisaan olisi lähetetty, jos kaikki kustantajat olisivat viis veisanneet selkeistä ohjeista. (Kyllä he niistä säännöistä tiesivät, turha väittää muuta.) Tuntuu ikävältä, että joku saa poiketa säännöistä noin vain. Ehkäpä se on tämän maailman luonne.
Olen tietysti jäävi kirjoittamaan tästä aiheesta – olihan oma esikoiseni mukana niiden reilun sadan kirjan joukossa, jotka raadille lähetettiin. Salmela sattui viemään juuri sen esikoisille osoitetun slotin, josta salaa haaveilin. En toki julkisesti: sehän olisi ollut vähän noloa. Onhan tässä maassa kuluneen vuoden aikana ilmestynyt monia todella hienoja (esikois)kirjoja. Miksi juuri minun tekeleeni olisi valittu?
Mutta kun se ei omasta mielestäni ole mikään tekele. Se on parasta, mitä osaan. Vähän niin kuin lapsena, kun näytin muille kaikkein hienoimman kukkapiirustukseni. Vähän isompana opin, että pitää piilottaa ilo omista taideteoksista. Sillä lailla ei tarvitse hävetä, jos muut pitävätkin niitä rumina ja niitä kikatuttaa ihan hirveästi ja sitten minä menen Härkämäen huipulle potkimaan kiviä yksikseni.
Ja sitten, jos joku fuskaa pelissä (vaikka sen kukkapiirustus olisi tosi hieno tai vaikka paras), ei saa valittaa. Sillä silloin näyttää tyhmältä ja lapselliselta ja semmoiselta, joka luulee omaa kukkaansa nätimmäksi ja on varmaan vaan kateellinen.
”Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella, missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei voi missään vaiheessa lähettää millekään amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. [...] Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille (Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä, etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.”
Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisan sääntöjä tulisi muuttaa. Meidän pitäisi pohtia, mikä on suomalaista kirjallisuutta – sillä aivan varmasti Finlandia-ehdokkaaksi valitun, slovakialaisen Alexandra Salmelan romaani sitä on. Säätiö voisi istua alas ja miettiä, miten korjata ohjeistustaan kustantamoille.
Mutta takaisin Robinsoniin. Avain seurasi sääntöjä, eikä edes lähettänyt Pentinpeijaisia Finlandia-raadille. Se oli varmasti harmillista, mutta minkäs sille voi. Ehkäpä sääntöjä voisi viilata kisan jälkeen? Finlandia-instituutio on kovin kankea, mutta joskushan sen laivan on käännyttävä reitiltään.
No, nyt se laiva sitten kääntyi. Kesken kisan. En tiedä, miten monta "maahanmuuttajaromaania" tähänkin kisaan olisi lähetetty, jos kaikki kustantajat olisivat viis veisanneet selkeistä ohjeista. (Kyllä he niistä säännöistä tiesivät, turha väittää muuta.) Tuntuu ikävältä, että joku saa poiketa säännöistä noin vain. Ehkäpä se on tämän maailman luonne.
Olen tietysti jäävi kirjoittamaan tästä aiheesta – olihan oma esikoiseni mukana niiden reilun sadan kirjan joukossa, jotka raadille lähetettiin. Salmela sattui viemään juuri sen esikoisille osoitetun slotin, josta salaa haaveilin. En toki julkisesti: sehän olisi ollut vähän noloa. Onhan tässä maassa kuluneen vuoden aikana ilmestynyt monia todella hienoja (esikois)kirjoja. Miksi juuri minun tekeleeni olisi valittu?
Mutta kun se ei omasta mielestäni ole mikään tekele. Se on parasta, mitä osaan. Vähän niin kuin lapsena, kun näytin muille kaikkein hienoimman kukkapiirustukseni. Vähän isompana opin, että pitää piilottaa ilo omista taideteoksista. Sillä lailla ei tarvitse hävetä, jos muut pitävätkin niitä rumina ja niitä kikatuttaa ihan hirveästi ja sitten minä menen Härkämäen huipulle potkimaan kiviä yksikseni.
Ja sitten, jos joku fuskaa pelissä (vaikka sen kukkapiirustus olisi tosi hieno tai vaikka paras), ei saa valittaa. Sillä silloin näyttää tyhmältä ja lapselliselta ja semmoiselta, joka luulee omaa kukkaansa nätimmäksi ja on varmaan vaan kateellinen.
Ja lopulta kaikki pysyvät hiljaa, eikä kukaan puolusta ketään.
Monesti säännöt (jopa - tai etenkin - lait) ovat tyhmiä, ja niiden muuttamiseksi olisikin tehtävä työtä. Toisaalta olen siinä mielessä niuho ja tylsä ihminen, että niin kauan kuin jokin sääntö on voimassa, sitä olisi mielestäni noudatettava (tarkoin harkittua ajoittaista kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta). Tai jos sitä rikotaan, niin sitten kaikkien olisi saatava rikkoa, muuten se on ihan epistä (nykyhelsinkiläislasten kielellä eppaa).
VastaaPoistaKirjoitit Seija lisäksi osuvasti siitä, millaisia tunteita "saa" tuntea, ja etenkin miten niitä saa näyttää. Ja lapsellinen _ei_ saa olla (seuraavaksi olisikin mielenkiintoista pohtia, kuka on määritellyt ja miten, mitkä tunteet ja tunteidenosoitukset ovat lapsellisia...).
Ehkäpä Teoksella ajateltiin, että ollaanpas nyt kansalaistottelemattomia ja uhmataan tätä sääntöä, koska ei se muuten ikinä muutu? Sellainenkin ajatus käväisi mielessä. (Mutta aika varmoja niiden täytyi kyllä Salmelan ehdokkuudesta olla, jos noin pitkälle asiaa pohtivat.)
VastaaPoistaKiitos myös kommentistasi sallituista tunteista. Aihe on minulle tärkeä siksikin, että lähes 20 vuotta elämästäni seurasin oppijärjestelmää, jonka mukaan omat saavutukset olivat aina Herran armoa, mutta muiden saavutukset osoittivat henkilökohtaista lahjakkuutta. Haluan yhä aplodeerata ja aidosti ihailla muiden saavutuksia, mutta samalla välttää lipevää tekonöyryyttä omien saavutusten suhteen.
Niin, ja olla rehellinen omien tunteiden edessä.
Illalla kävin lukemassa säätiön sivuilla Finlandia-palkinnosta ja tuntuu tosi omituiselta, että kansalaisuussääntöä ei mukamas olisi huomattu, kun se sielläkin ensimmäisessä kohdassa lukee.
VastaaPoistaMinusta kisoissa ei voi vaihtaa sääntöjä kesken kaiken, se on epäreilua ja jotenkin juuri Finlandia-palkinnon kohdalla pitäisi minusta pitää kiinni rehtiydestä, koska sitä ollaan niin kauan pidetty suomalaisena ominaisuutena.
Sääntöjä voidaa muuttaa, koska maailmakin muuttuu. Ja sääntöjen muutoksella otettaisiin kantaa siihen, kuka voi tuottaa suomalaista kulttuuria.
Meillä on kotona tilanne, että Suomen kansalaisuuden kaikki vaatimukset on täynnä, kansalaisuutta ei saa kuitenkaan heti, kun vaatimukset on täytetty, koska sitä pitää hakea ja odotella. Miehellä on silti täydet Suomen kansalaisen vaatimukset, oikeuksia sen sijaan ei ole kaikkia.
Itse en sinällään pidä edes pahana asiana, että kansalaisuusvaatimus säilyisi. Mutta koska muissakaan palkinnoissa ei sitä ole, Junior- ja tiede-Finlandiassa, niin miksi tässäkään säilyisi.
Pettymyksen tunteita ei voi eikä kuulu estää. Urheillessahan näitä samoja tunteita tulee, ja vielä karvaammalta tuntuu, että jos joku fuskaa. Tosin urheilussa voidaan ne fuskaajat diskata, eikä niitä oteta mukaan kisassa.