”Kiireeseen liittyy kaamea pelko siitä, että aika loppuu kesken.”
Uusimmassa Parnassossa (6/2010) Arto Virtanen pohtii hidastamisen kykyä, lukemista ja e-kirjoja. Nykyihmisellä on tarve omistaa, haalia ja tallentaa tallentamasta päästyään. Kauhealla hopulla juostaan ja suoritetaan, muttei ehditä pysähtyä hetkeen. Palveluntarjoajatkin tuputtavat umpihölmöjä kylkiäispaketteja, Virtanen kirjoittaa. Siinäs sitten istut ja omistat 300 klassikkoa ja bestselleriä, joita et koskaan kerkeä lukemaan. ”Nopealle lukijalle lukulaite on rakas kumppani, koska sivujen kääntäminen on turhan hidasta puuhaa, selaaminen vielä kankeampaa. [...] Kirjojen kansia ei ole, niihin ei pääse kiintymään”.
Itse voisin kernaasti käyttää lukulaitetta tietoteosten selaamiseen ja oppikirjojen lueskeluun. Sellaiseen se olisi aivan omiaan. Ja jollekin vitsikokoelmallekin voisin naureskella ruudun edessä. Muuten yhdyn Virtasen näkökulmaan: ”Nyt pitäisi opetella olemaan.” Uskaltaa uppoutua tarinaan ja kieleen, antaa sille mahdollisuus koskettaa. Lopettaa pakonomainen selaaminen, hyvien tekstien huitaisu syrjään vain siksi, että ne eivät ole tarpeeksi helppoja.
Kirjoja ei voi lukea kiireessä. Tai ei ainakaan tietyntyyppisiä kirjoja. Jos on tottunut refleksinomaisesti kelaamaan turhien kohtien yli päästäkseen johonkin, jossa jotain alkaisi tapahtua, voi monisäikeinen ja kielellisesti monipuolinen romaani tuntua vaikealta, hankalalta. Joskus teksti vaatii hiljentymään.
Minulta hiljentymistä vaatii esimerkiksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka ääreen palaan säännöllisin väliajoin. Ihana kirja. (Tai pitäisi pikemminkin sanoa kirjasarja.)
Itse kirja ei kyllä katoa. Se saattaa reinkarnoitua, jatkaa elämäänsä muodossa tai toisessa. Monet sitä ovat yrittäneetkin tukahduttaa ja joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa yrittävät yhäkin. Sillä kirja on ”elävä sana, juovuttava tekstin virta, addiktiota aiheuttava, houreita aikaansaava, kysymysten humalan ja vastausten krapulan tuottava jumalten keinu.” Vaarallinen kapistus siis.
Uusimmassa Parnassossa (6/2010) Arto Virtanen pohtii hidastamisen kykyä, lukemista ja e-kirjoja. Nykyihmisellä on tarve omistaa, haalia ja tallentaa tallentamasta päästyään. Kauhealla hopulla juostaan ja suoritetaan, muttei ehditä pysähtyä hetkeen. Palveluntarjoajatkin tuputtavat umpihölmöjä kylkiäispaketteja, Virtanen kirjoittaa. Siinäs sitten istut ja omistat 300 klassikkoa ja bestselleriä, joita et koskaan kerkeä lukemaan. ”Nopealle lukijalle lukulaite on rakas kumppani, koska sivujen kääntäminen on turhan hidasta puuhaa, selaaminen vielä kankeampaa. [...] Kirjojen kansia ei ole, niihin ei pääse kiintymään”.
Itse voisin kernaasti käyttää lukulaitetta tietoteosten selaamiseen ja oppikirjojen lueskeluun. Sellaiseen se olisi aivan omiaan. Ja jollekin vitsikokoelmallekin voisin naureskella ruudun edessä. Muuten yhdyn Virtasen näkökulmaan: ”Nyt pitäisi opetella olemaan.” Uskaltaa uppoutua tarinaan ja kieleen, antaa sille mahdollisuus koskettaa. Lopettaa pakonomainen selaaminen, hyvien tekstien huitaisu syrjään vain siksi, että ne eivät ole tarpeeksi helppoja.
Kirjoja ei voi lukea kiireessä. Tai ei ainakaan tietyntyyppisiä kirjoja. Jos on tottunut refleksinomaisesti kelaamaan turhien kohtien yli päästäkseen johonkin, jossa jotain alkaisi tapahtua, voi monisäikeinen ja kielellisesti monipuolinen romaani tuntua vaikealta, hankalalta. Joskus teksti vaatii hiljentymään.
Minulta hiljentymistä vaatii esimerkiksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka ääreen palaan säännöllisin väliajoin. Ihana kirja. (Tai pitäisi pikemminkin sanoa kirjasarja.)
Itse kirja ei kyllä katoa. Se saattaa reinkarnoitua, jatkaa elämäänsä muodossa tai toisessa. Monet sitä ovat yrittäneetkin tukahduttaa ja joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa yrittävät yhäkin. Sillä kirja on ”elävä sana, juovuttava tekstin virta, addiktiota aiheuttava, houreita aikaansaava, kysymysten humalan ja vastausten krapulan tuottava jumalten keinu.” Vaarallinen kapistus siis.
*****
(Toisenlaistakin pohdintaa sähkökirjaan liittyen löytyy. Luin nimittäin juuri Aurinkosadetta.)
Kyllähän kaikenlainen hidastaminen, tavaran karsinta ja talouskasvuttoman yhteiskunnan suunnittelu (eli slow life, decluttering ja degrowth) on jo oma vahva alakulttuurinsa, joka on tämän vuoden puoella rantautunut Suomeenkin.
VastaaPoistaSinänsä hassua, että lukulaitteita mainostetaan nimenomaan nopeudella ja implisiittisellä tehokkuudella. Minusta yhteen laitteeseen sisältyvä kirjasto olisi mitä minimalistisin hyödyke, sopiva nimenomaan tavaran karsintaan ja oleelliseen keskittymiseen pyrkivään elämäntapaan.
Minusta paperisissa kirjoissa on jo nyt ylellisyysesineen tuntua, ihan pokkareissakin. Kun (painettu) kirja ei ole enää itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa ihan uudella tavalla. :)
Hyvin kirjoitettu. Juuri tätä kirjan kanssa eläminen on.
VastaaPoistaTuosta tietokirjallisuuden lukemisesta laitteella on omaa kokemustietoa. Olen yliopistoryhmässä jossa kaikki materiaali (paitsi tenttikirjat) ovat verkossa, ja täytyy myöntää että printteri on ollut kovassa käytössä. Lukemiseen nimittäin liittyy luetun ymmärtäminen ja tiedon omaksuminen, oppiminen ja oivaltaminen. En väitä etteikö oppimista tapahtuisi myös sähköisiä sanoja lukiessa, mutta minun aivoni omaksuvat kyllä paperilla olevaa tekstiä paremmin.
Olen sen verran bibliofiili, että suhtaudun suurella epäluulolla sähköisiin kirjoihin... Minulla ei ole (onneksi) pakottavaa tarvetta omistaa kaikkia lukemiani kirjoja (kiitos ihanan kirjastolaitoksen!), ja luen kirjat ihan yhtä mielelläni pokkareina kuin kovakantisinakin versioina - sisältö on tärkein!
VastaaPoistaHidasta, nautiskelevaa lukemista en silti ole 36 vuoden lukemisella vielä oppinut... Ahmin, riennän, rynnistän tekstissä eteenpäin - jos kirja on hyvä. Jos se on huono ja lukeminen on tahmeampaa, saatan jopa osata jättää kirjan lopullisesti kesken. Kohdasta toiseen en hyppele ikinä! Mutta olen miettinyt, pitäisikö opetella lukemaan kirjat "tarvittaessa" useampaan kertaan - sen nopean rynnistyksen jälkeen uudestaan, nyt nyansseista ja kielestä nautiskellen... Ainakin Mangopuu odottelee parhaillaan uusintakierrosta. : )
:)
VastaaPoistaJäin miettimään tuota Aminan oleelliseen keskittymistä. Sitä, miten lukulaite on pienikokoinen kirjasto. Mutta mikä tulee seuraavaksi? Pienikokoinen puutarha, jossa on tuhansittain kukankuvia?
Tiedän, eihän lukulaite ole sama asia. Ja kirjan sisältö on se, mikä ratkaisee, ei sen muoto. Mutta kyllä minäkin olen Peijan kaltainen bibliofiili: tykkään hypistellä kirjaa esineenä ja tunnustella sen tuoksua.
(Ja hyvä pointti kirjastoista! Minä lainaan myös mielelläni kirjoja ystäviltä ja ystäville. Siinä on jotain yhteisöllistä, siinä jakamisessa.)
Totta, hyvää jakaa mielellään, suorastaan tyrkyttää - "lue sinäkin tämä kirja, tämä oli tosi hyvä!" Toisaalta kirjat ja niistä pitäminen on niin henkilökohtaista, että koskaan ei voi tietää, kolahtaako jokin kirja toisella samalla tavalla kuin itselle. Sitä paitsi lempikirjojaan ei mielellään lainaa suttusormille, kulmien taittelijoille, marginaaliin merkitsijöille, taikka - pahin kaikista - palauttamisen unohtaville... : )
VastaaPoista