Esikoisvuoden summausta: kirja-arviot

Vuosi lopuillaan, eli aika tilittää kokemuksia. Pläräsin Mangopuun kirja-arvioita, joista Parnasson oli viimeisin. Siinä Kaisa Neimala pohti ”oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien” ja päätyi toteamaan, että ehkä oli: ”kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata.”

Neimala sentään analysoi mahdollisia syitä sille, miksi olen kirjoittanut esikoiskirjani monitasoisesti. Enhän ole hakemalla hakenut lineaarista tai tyylillistä tasapaksuutta. Sitä paitsi ihmisen muisti liikkuu hyppien. Tekstini on tarkoituksella assosiatiivista.

Minua kuitenkin kummastuttaa monissa muissa arvioissa (huom! myös muiden kirjojen kohdalla) esiintynyt helppouden vaatimus. Miksi kummassa kaiken pitäisi sopia laiturinnokalle? Jotkut kirjat vaativat keskittymistä, mutta moniulotteisessakin romaanissa saattaa olla tunnelatausta tai vetävä juoni. Olin ylettömän iloinen siitä, että kirjani oli arvioitu nimenomaan Parnasson kokeellisen proosan teemanumerossa.

Kirjablogeissa julkaistuista arvioista olen nauttinut kaikkein eniten. Ne menevät usein syvemmälle tekstiin kuin lehdissä julkaistut, koska niitä ei rajoita ylärajat merkkimäärien suhteen. Niissä paljastetaan myös subjektiivisia tunnekokemuksia, joista kirjailija tietää teoksen koskettaneen lukijaa. Se on ihanin kiitos!

Mutta kun tämä nyt on tilitysanalyysi ja itsenäisyyspäiväkin oli eilen, keskitynpä suomalaiskansallisen luonteenlaatuni mukaisesti Mangopuun saamaan kielteiseen kritiikkiin. Suurin osa arvioista niin lehdissä kuin blogeissakin nimittäin kommentoi yhtä haastavaa elementtiä esikoisessani, sen ”hankalaa rakennetta”. Hesarin kriitikko sanoi minulle Avaimen bileissä, että kirjani on vaikea, ”niinku Monika Fagerholm”. (Onnittelut muuten Fagerholmille Pro Finlandia palkinnosta! Enpä kyllä rohkenisi itseäni häneen verrata.)

Mikä siinä on, että jokaisen kirjan pitäisi olla helppo? Onneksi on blogit – niiden kirjoittajat pohtivat haastellisuuttakin useammalta kantilta kuin ammatikseen arvioita kirjoittavat kollegansa.

Arkiterapeutti Kops huomauttaa, että osa Mangopuun muistoista on oikeasti tapahtunutta, osa kuvitelmaa, mutta hän ei edes halua selvittää mikä on mitäkin. Tähän yhtyy Lukutikku, ja samoilla linjoilla on Inahduskin: ”Outoa kyllä se ei paljon haitannut – jotenkin se sopi kirjan teemaan. Entä sitten, jos ei koko ajan tajua?” Niin juuri! Virtaan on uskallettava hypätä!

Kokemus on samanlainen kuin runoutta lukiessa. Ehkäpä siksi Mangopuun kieltä on kuvailtu lyyriseksi?

Kirjailijan häiriöklinikalla lukukokemusta tosin verrataan modernin tanssiesityksen katsomiseen. ”Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.” Tämä oli mielestäni todella hyvä huomio. Palautteen perusteella tuntuukin siltä, että kirjasta ovat nauttineet eniten ne, joilla on ollut aikaa lukea se yhdeltä istumalta tai ainakin tarpeeksi pitkissä pätkissä. Jotkut kirjat nyt vain ovat sellaisia.

Muutamat bloggaajat ovat vallan villiintyneet puolustamaan teosta. Se on hauskaa luettavaa! :) K-blogi ja Kirjapeto painottavat, ettei kyseessä missään nimessä ole tilityskirja, ja Kirjapedon mukaan ”ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa – ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.” Miksi, oi miksi, ammattikriitikot lehtijulkaisuissaan sitten uhraavat juonikuvaukselle niin paljon rajoitettua palstatilaa! En ymmärrä. Juonen pääpiirteet kun saa selville muualtakin, esimerkiksi henkilöhaastatteluista tai kirjan takakannesta.

Pidän siitä, että ihmiset ovat blogeissaan rehellisiä. Kirjasieppo toteaa, että Mangopuun kieli on ”raskaasti runollista”, ja hän itse on ”aivan liian realisti tykätäkseen sellaisesta”. Susan kirjastossa mainitaan, että ”vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vain voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa." Fair enough. Eivät kaikki kirjat ole kaikille.

Tekstini monitasoisuus on tietenkin tarkoituksellista, minkä Mari A. tavoittaa blogissaan: ”Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin.” Hän myös onnistuneesti liitti romaanin laajempiin yhteiskunnallisiin ja inhimillisiin viitekehyksiin.

Rauha Kejosen arviossa, joka julkaistiin useammassa maakuntalehdessä, kaipailtiin karumpaa kieltä kirjan loppuun, jotta loppuratkaisu nousisi uljaammin esiin. Mielestäni se oli aivan pätevä kommentti. Mari A. jäi kuitenkin pohtimaan, että toisaalta silloin ”kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut.”

Tämän blogitekstin kirjoitettuani arvostan näitä kirjabloggaajia entistä enemmän!

Anmmattikriitikoilta olisin toivonut mainintoja käyttämistäni pastisseista (Eikös pastissi ole nykyajan kirjallisissa keskusteluissa kovinkin pinnalla?) ja intertekstuaalisuudesta. Ei ole suinkaan juonellisesti tai symbolisesti sattumaa, mihin kohtaan tekstiä sijoitin jonkin tyylijäljitelmän tai viittauksen toiseen tekstiin. Esimerkiksi Sapfon runoihin viittaan hyasinteilla ja tillin tuoksulla. Mutta ehkäpä kaikki kriitikotkaan eivät ole lukeneet Sapfoa? ;)

Pakko kuitenkin mainita näin lopuksi, että monet virallisemmatkin kirja-arviot olivat oivaltavia ja pohdiskelevia. Kritiikkiäkin on silti uskallettava kommentoida. Muutenhan kirjailija-tekijän Jumalainen Auktoriteetti tekstin tulkinnassa on vain korvattu kriitikko-tuomarin Absoluuttisella Äänellä, jota ei sovi epäillä.

Heidi Herala sanoi Seitsemäs taivas –ohjelmassa, että jotkut taiteilijat eivät itseään suojellakseen lue saamiaan arvioita, toiset taas lukevat, mutta valehtelevat korvat heiluen, etteivät edes vilkaise niitä, ei kiinnosta. Ja sitten on myös taiteilijoita, jotka kommentoivat kritiikkiä varsin avoimesti. Meitä on moneksi. :)