Journalismin taso?

Eilisessä Pressiklubissa (mainio ohjelma!) keskustelivat toimittajaherrat Jarkko Sipilä (MTV3) ja Jouni Tervo (free lance) vähemmistövaltuutettu Eva Biaudetin kanssa. Hoo! Kyllä nousi karvat pystyyn. 

Toimittajasetien mielestä on aivan oikein, että kaikkien rikosten yhteydessä mainitaan tekijän "tausta". Biaudet painotti, että sillä on merkitystä vain tuntomerkkien antamisen kannalta. Muuten se ei palvele ketään. Toimittajat tekevät koko ajan valintoja sen suhteen, mitä tietoa jakavat mediassa. Rikosten yhteydessä harvemmin julkaistaan tekijän lempiväri tai hänen suosimansa hammastahnamerkki

Jouni Tervo tuumasi, että jos ei syyllisen taustaa paljasteta, niin lukijahan automaattisesti luulee tätä valtaväestöön kuuluvaksi. Sitten hän listasi suomalaisen tuntomerkit: "valkoihoinen, Suomessa suomalaisille vanhemmille syntynyt, täällä kaiken ikänsä asunut ihminen." Kas, kun ei vielä lisännyt, että suomenkielinen. Tai mies. Joka tapauksessa minäkään en olisi suomalainen noiden kriteereiden mukaan. Enhän ole asunut täällä "kaiken ikääni".

Tällaista "me vaan julkaistaan tietoa, se on neutraalia" -soopaa harrastetaan ikävän usein mediassa. Aikaisemmassa blogitekstissäni pohdin sitä, miten oma kirjoitustyylini on pikemminkin journalistinen kuin tieteelliseen tyyliin tärkeilevää jargonia. Nyt ihan nolottaa. En minä yllä mainitun tyylinen "journalistinen" halua olla. Kaipaan  vain asiatekstien selkeyttä, miellyttävää luettavuutta.

Toinen esimerkki kvasitieteellisestä mukamas tutkivasta journalismista on muutaman päivän takainen Hesarin kulttuurisivujen "avoimena datana" julkaistu kustantamovertailu. Ensin katsoin, että kappas! Mukavaa, kun Avain on kahdeksannella sijalla. Sitten luin jutun tarkemmin, ja sehän oli täyttä soopaa. Toimitus keksii päästään pisteytyssysteemin, jonka mukaan arvioidaan kaunokirjallisuutta julkaisevien kustantamojen saamaa julkisen huomion määrää ja myyntilukuja. Sitä sitten kutsutaan "kirjallisen laadukkuuden vertailuksi". Moisella numeronäpertelyllä ei ole mitään tekemistä taiteen tai sen laadun kanssa.

Pistetytyssysteemi paljasti jotain olennaista Hesarin kulttuuritoimituksen arvoista. Toimittaja itsekin myönsi (jutun alla olevassa keskustelussa), että Hesarin oman esikoiskirjapalkinnon pisteitä oli painotettu liikaa. Se oli arvioitu 30 pisteen arvoiseksi, kun Kalevi Jäntistä sai 10, ja Runebergistakin vain 20 pistettä. Käännösoikeuksien myynnistä sai vähemmän pisteitä, vaikka itse näkisin alueemme kirjallisuuden leviämisen ulkomaille  merkittävänä kultturityönä. Pistemääriä ei myöskään suhteutettu mitenkään kustantamon kokoon tai siihen, miten kauan se on kirjoja julkaissut, vaikka vertailu oli kymmenen vuoden ajalta. Onhan nyt sanomattakin selvää, että isommasta otoksesta tulee erilaisia numeerisia lukuja kuin pienemmästä. (Verratkaa vaikkapa väkiluvultaan pienen Suomen syöpätapausten määrää runsasväkisemän Saksan vastaaviin). Eikä viidessä vuodessa ehdi yhtä paljon kuin kymmenessä, olipa "laadukkuuden" taso mikä tahansa. 

Toimittaja myöntää, "että pistemäärien vertaaminen keskenään oli tietoisen provosoivaa." Sepä lienee tällaisten juttujen tarkoituskin. Kulttuurisivuilla sillä harvoin saadaan aikaan todellista hallaa tai onnistutaan lietsomaan vihaa ihmisten kesken. Kirjamaailmassa - vaikka siellä kilpailua esiintyisikin - tehdään kuitenkin yhteistä työtä kulttuurin ja taiteen puolesta.

Rikosuutisoinnissa sen sijaan tällaiset muka-puolueettomat, kvasitieteelliset, Rita Skeeter-tyyliset lampaanvalkeaan tilastokaapuun verhoutuneet sudet ovatkin jo hiukan eri juttu.