Kirpaisi.
Sain palautetta kirjallisuustieteen verkkokurssin ohjaajalta. Painoin kommentit visusti mieleeni ja niitä myöhemmin itsekseni tutkiskelin ja yhdessä vaimon kanssa juttelin. Kun vauva nukkui ja telkkarikin oli suljettu, makasimme parisängyllä ja mietimme, miten paljon syksyllä ilmestyvän keittokirjamme esseissä pitäisi painottaa kirjailijoiden elämää ja taustaa. Anna kuuluu selkeämmin siihen koulukuntaan, joka tarkastelisi mieluummin tekstiä tekstinä; minä katselen maailmaa biografisemmin. Onhan tekijän käsite tehnyt viime vuosina paluuta kirjallisuustieteeseen muun muassa postkolonialismin myötä.
Kirjaa tekiessä nautinnollisia ovat juuri tällaiset keskustelut, omien ajatusten ja näkemysten muokkautuminen niiden avulla. Oppimiseksikin sitä voisi kutsua. Toisen ihmisen kommentit auttavat huomaamaan, että se mitä halusit sanoa (esimerkiksi perinteisistä naisten elämänpiiriin kuuluvista asioista, joita intialaiset mieskirjailijat harvemmin kuvaavat, koska heillä ei ole ollut pääsyä naisten suljettuihin ympäristöihin kuten keittiöön) saattaakin kuulostaa hätäisesti kirjoitettuna asenteelliselta sukupuolijaottelulta. Kovilta yleistyksiltä, jotka vaatisivat tuekseen lisäesimerkkejä.
Se kieltämättä kirpaisee. Kun antaa itsestään pöllön vaikutelman, ja kurssiarvosana laskee niin että ropisee. Ihan syystäkin.
Lisäpurtavaa toi kurssinvetäjän muistutus siitä, ettei realistinenkaan romaani ole todellisuuden peilikuva. Fiktiossa kuvattu intialainen arki ei ole mikään malliesimerkki tosielämästä. Kyllähän minä senkin tiesin, mutten tiedostanut haamuja kuluneista asenteista jääneen kieleeni ja mieleeni. Sinne tekstin sekaan ne kummitukset kuitenkin putkahtivat. Toisaalta omien kokemusten heijastelu romaanien tarinoihin ja tarinoista on luonnollista ja sopii vähemmän tieteelliseen esseeseen hyvin. Sitä tekevät myös monet kirjabloggaajat. Satunnaiset hypyt ja sivupolut ovat mielenkiintoisia.
Tyylini on ehkä hiukan journalistinen silloin, kun en kirjoita fiktiota. Sujuvassa ja luettavassa tekstissä on vahvuutensa, mutta kirjallisuustieteen näkökulmasta se saattaa olla liian yleistävää ja subjektiivisilla mielikuvilla pelailevaa. En silti aio luopua ilmaisun selkeydestä jatkossakaan: koppuraisiksi kuivuneista kielenkannoista kirvonnut akateeminen jargon on minusta samanaikaisesti pompöösiä ja pölyistä. Kannatan tieteen kansantajuistamista! (Tieteen popularisoinnin ja populismin eroista voi lukea vaikkapa täältä ja tarinallisuudesta tieteen popularisoinnin yhteydessä täältä )
(Ja intialaisten naisten suhdetta ruokaan on tutkinut Neema Caughran. Viimeisimmästä Kimppu-lehdestä luin.)
Kirjaa tekiessä nautinnollisia ovat juuri tällaiset keskustelut, omien ajatusten ja näkemysten muokkautuminen niiden avulla. Oppimiseksikin sitä voisi kutsua. Toisen ihmisen kommentit auttavat huomaamaan, että se mitä halusit sanoa (esimerkiksi perinteisistä naisten elämänpiiriin kuuluvista asioista, joita intialaiset mieskirjailijat harvemmin kuvaavat, koska heillä ei ole ollut pääsyä naisten suljettuihin ympäristöihin kuten keittiöön) saattaakin kuulostaa hätäisesti kirjoitettuna asenteelliselta sukupuolijaottelulta. Kovilta yleistyksiltä, jotka vaatisivat tuekseen lisäesimerkkejä.
Se kieltämättä kirpaisee. Kun antaa itsestään pöllön vaikutelman, ja kurssiarvosana laskee niin että ropisee. Ihan syystäkin.
Lisäpurtavaa toi kurssinvetäjän muistutus siitä, ettei realistinenkaan romaani ole todellisuuden peilikuva. Fiktiossa kuvattu intialainen arki ei ole mikään malliesimerkki tosielämästä. Kyllähän minä senkin tiesin, mutten tiedostanut haamuja kuluneista asenteista jääneen kieleeni ja mieleeni. Sinne tekstin sekaan ne kummitukset kuitenkin putkahtivat. Toisaalta omien kokemusten heijastelu romaanien tarinoihin ja tarinoista on luonnollista ja sopii vähemmän tieteelliseen esseeseen hyvin. Sitä tekevät myös monet kirjabloggaajat. Satunnaiset hypyt ja sivupolut ovat mielenkiintoisia.
Tyylini on ehkä hiukan journalistinen silloin, kun en kirjoita fiktiota. Sujuvassa ja luettavassa tekstissä on vahvuutensa, mutta kirjallisuustieteen näkökulmasta se saattaa olla liian yleistävää ja subjektiivisilla mielikuvilla pelailevaa. En silti aio luopua ilmaisun selkeydestä jatkossakaan: koppuraisiksi kuivuneista kielenkannoista kirvonnut akateeminen jargon on minusta samanaikaisesti pompöösiä ja pölyistä. Kannatan tieteen kansantajuistamista! (Tieteen popularisoinnin ja populismin eroista voi lukea vaikkapa täältä ja tarinallisuudesta tieteen popularisoinnin yhteydessä täältä )
(Ja intialaisten naisten suhdetta ruokaan on tutkinut Neema Caughran. Viimeisimmästä Kimppu-lehdestä luin.)
Tästä tuli nyt hapuileva blogi-entry. Ensi kerralla enemmän romaanikässärin työstämisestä - sain juuri ensimmäiset kommentit sitä varten eivätkä ne kirpaisseet lainkaan! :D
Sitä ennen kuitenkin tapaan sosiaalipalvelujen adoptioneuvojat perheen sisäisen adoption käsittelyä varten. Hermostuttaa, ärsyttää, kirjoitan siitäkin lisää myöhemmin.
Sitä ennen kuitenkin tapaan sosiaalipalvelujen adoptioneuvojat perheen sisäisen adoption käsittelyä varten. Hermostuttaa, ärsyttää, kirjoitan siitäkin lisää myöhemmin.
Tuo "ensi kerralla lisää" (romaanikässärin työstämisestä) venyy kyllä ensi viikkoon. Kässäriä on työstetty ja työstetään tämä koko vuosi, mutta välillä päivitän blogiin jostain muusta. Vielä ainakin yhdestä tanskalaisesta klassikosta ja sen jälkeen Rita Skeeteristä!
VastaaPoista