No, ei ole! Vaikka uusimmassa Vihreässä langassa Anu-Elina Lehti kertoikin lukeneensa vuoden ajan yhä enemmän vanhoja klassikoita, "uudet romaanit harvoin lisäävät mitään kirjallisuuden kaanoniin". Minusta tämä on nykyajan tauti: suoritetaan ja suoritetaan, rajattomasti pullistutaan. Ja jos ei onnistuta, haikaillaan menneitä kultaisia aikoja. Silloin kaikki oli uutta ja autenttista. "Kaikki tarpeellinen on jo sanottu".
No, ei vissisti ole. Ei kaikkia keksintöjäkään ole vielä keksitty, vaikka niin on säännöllisin väliajoin luultu sitten höyrykoneen.
Minun pointtini kuitenkin on: mitä sitten, jos olisikin? Pitäisikö lopettaa kaikki kirjoittaminen ja uuden lukeminen, koska vanhassa aina vara parempi?
Kaanonin käsite on myös debatin arvoinen, mutten aio mennä siihen tällä kertaa. Sillä kyllä minäkin mielelläni luen vanhoja kirjoja, klassikoitakin. Pohjimmiltaan Anu-Elina taisi tarkoittaa sitä, että kaikkea uutta ei ole keksitty modernilla tai postmodernilla aikakaudella: "On ollut hätkähdyttävää huomata, ettei ironia olekaan postmodernin kansalaisen kommunikointitapa, vaan sitä on harjoitettu yhtä terävästi jo 1800-luvulla."
Joka tapauksessa Vihreän langan sekä K-blogin (Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi?) innoittamana etsin kaapistani vanhan tanskalaisen novellin, jota rakastin kouluiässä. Luin sen tuolloin yhä uudelleen, kunnes äitini lisäsi alkulehdellä olleiden nimikirjaimiensa eteen: Seijalle -86. Vuoteen kasikuus mennessä olin lukenut Steen Steensen Blicherin vuonna 1824 ilmestyneen Pitäjänlukkarin päiväkirjan noin kaksikymmentä kertaa. Viime yönä luin sen uudestaan yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen.
Todelliseen, noin sata vuotta ennen julkaisua sattuneeseen tapahtumaketjuun pohjautuva novelli kertoo nuoresta miehestä, joka haluaa papiksi, mutta päätyy kartanon palvelijaksi, sotilaaksi, sotavangiksi Siperiaan ja lopulta kotipitäjänsä lukkariksi. Kehityskertomus, rakkaustarina ja tragedia, kirjoitettu välähdyksenomaisten päiväkirjamerkintöjen muodossa. Alunperin tarina ilmestyi jatkokertomuksena aikakauslehdessä. Ehkäpä novellin melodramaattinen traagisuus (päähenkilön onneton rakkaus kartanonneitiin) kosketti minussa samoja sydämensäikeitä kuin Humisevat harjut, jonka luin viime syksynä. Tai Bollywood-leffat ja Suomi-filmit. Tai kenties ihastuin tekstissä vilahtelevaan latinaan, koska tunnistin vieläkin monet Søren-herran lausahdukset: "Vae me miserum!" Minähän tein barbeistanikin nunnia nenäliinojen avulla.
Kirja myös tuoksui ihanalta. Sellaiselta kunnolliselta, tosivanhalta pehmeältä.
Tämän blogitekstin kuva on muuten valittu siksi, että Anu H. halusi nähdä, miten hiihdetään niin kuin Friendien Phoebe juoksee. Onko kaikki siis jo urheiltu, kun en keksinyt mitään uutta vaan imitoin TV-hahmoa? ;)
Ihana kuva! :D
VastaaPoistaJaa, enpä tiedä. Minusta nykykirjallisuus on jossakin oikeassakin kriisissä - kaikki on pienessä mittakaavassa, pieneksi silputtua. George Eliotin (voisi ottaa tähän jonkun toisen nimen yhtä hyvin) näköaloista ollaan kavennuttu vain kertomaan yksityisiä tarinoita postmodernisti niistä vielä puoleksi irtautuen, ironisoiden ironisoinnin ironisointia. Itseluottamus, tai ehkä sitten suuruudenhulluus, on mennyttä. (No, suomenkielisestä kirjallisuudesta en osaa kauheasti sanoa, meillä ehkä ollaan vähän erilaisia kuin anglosaksisissa maissa.)
VastaaPoistaNiin tosiaan, tuntuu että jos haluaa olla vakavasti otettava lukija niin pitää joko lukea vuoden suomalaiset romaanit tai sitten juuri Suomen näkövinkkelistä maailmankirjallisuuden klassikkoja. Veikeää on että useimmat eivät varmaan tule ajatelleeksi että kussakin maassa maailmankirjallisuuden klassikot ovat hiukan eri kirjat.
VastaaPoistaMinusta on aina ollut hauskempaa seikkailla ja tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin joista en ole kuullutkaan. Siksi ehkä nykyisin aika suuri osa lukemistani on sitä että surffailen netissä ja luen harrastajakirjoittajien tekstejä, varsinkin kun niitä voi myös kommentoida.
Ehditkin jo etsiä vanhan aarteen ja kirjoittaa siitä. Onneksi se oli edelleen aarre! Joskushan melkein pelottaa tarttua vanhaan suosikkiin, ehkä lumo ei ole tallella.
VastaaPoistaYmmärrän kyllä, mitä kirjallisuuden arvostelijat tarkoittavat, mutta pitäisi myös muistaa, että suurelle osalle tavallisista lukijoista kirjallisuus tarjoaa mukavaa ajanvietettä, eivätkä he pohdi, mitä kyseinen kirja tuo kirjallisuuden kaanoniin. Ja vaikkei kirja juuri kaanonia uudistaisikaan, saattaa se silti muuttaa lukijan mieltä, opettaa uutta ja herättää ajatuksia.
Hyviä kommentteja! Minun mielestäni kaiken ei aina tarvitse pyrkiä uudistamaan kaanonia... hmm, ehkä jossain välissä bloggaan tuosta kaanonin käsitteestä.
VastaaPoista