Onnea kuusikymppiselle!

Uusimmassa Parnassossa oli puhe poetiikasta.  Kolme kriitikkoa pohti sitä, mihin kritiikkiä ylipäätään tarvitaan. Kritiikki on selkeästi muutoksen tilassa, tai ehkä se on ollut sitä aina. Se ei ole koskaan valmista, toteaa Virpi Alanen.

Viime aikoina kritiikistä on puhuttu paljon, ja kriitikot pistetty ahtaalle. Ehkäpä on niin kuin artikkeli toteaa Mervi Kantokorven haastattelun yhteydessä: "Suurten makutuomarien aika on ohi." Kukaan ei enää kaipaa auktoriteetteja opastamaan valinnoissa. Tämä on totta niin kirjallisuudessa kuin vaikkapa uskonnossa tai terveydenhoidossa. 

Ammattitaitoisella kritiikillä on kuitenkin paikkansa. Siitä "ei kerta kaikkiaan ole varaa luopua" (sanoo Aleksis Salusjärvi), mutta myös kritiikin on uudistuttava. Hyvä esimerkki oli kriitikkojen pilkkaava suhtautuminen Ranskan modernismiin. Pikku hiljaa arviot muuttuivat ja uusi suuntaus sai ansaitsemansa arvostuksen. Sama kritiikki, joka lopulta avasi uusia ikkunoita taiteeseen, oli aluksi ollut epäileväistä, vähättelevää ja jopa loukkaavaa.

Jossain luin (enkä nyt löydä lehdestä suoraa siteerausta), että suomalaiset kirjailijat puhuvat pikemminkin teostensa teemoista kuin taiteenteosta itsestään. Tämä ei mielestäni pidä täysin paikkaansa. Kyllä kirjailijat haluaisivat puhua kirjoittamisesta ja poetiikasta laajemminkin, mutta heiltä harvemmin kysytään niistä. Itsekin olen lehtihaastatteluissa kertoellut viisaita kieleen liittyvistä valinnoistani, intertekstuaalisuuden käytöstä, kiinnostuksestani pastisseihin ja tyylikeinojen hiomisesta kirjan muokkausvaiheessa. Mutta eivät ne filosofoinnit lehteen asti päädy. Se nyt vaan on sellaista, ja sekin on hyväksyttävä. Mutta ei se minun vikani ole.

Mutta miksi me luulemme, että kriitikot haluavat olla suuria makutuomareita, jos he kerran itsekin puhuvat mieluummin kesskustelun herättämisestä kuin tuomitsemisesta ja palkitsemisesta. Ehkäpä muistelemme kouluaikoja, kun opettaja rustasi sivun laitaan punaisia merkkejään. Kantokorpi sanoikin viisaasti, että kritiikkiä ei kirjoiteta tekijälle. Ei hyvä arvio sisällä kirjailijalle suunnattuja neuvoja vaan analysoi teosta ja aukaisee sen eri puolia lukijalle. Minusta jopa rakentavasta kritiikistä puhuminen kirja-arvioiden kohdalla on epäilyttävää. Se on kustannustoimittajan hommaa; hänen sitä rakentavaa kritiikkiä pitää osata antaa. Kriitikko pysyköön lestissään, ei hän ole mikään guru tai opas. Korkeintaan filosofi, jonka viisauksista tarkkaavainen lukija saattaa jopa hyötyä ja kenties peräti nauttia.

Vaan kyllähän kirjailijat lukevat tarkkaan teostensa saamia arvosteluja. Parnasson blogissakin kysyttiin,  miltä kritiikki tuntuu, ja itse pohdin samaa aiemmassa blogitekstissäni, toivottavasti lukijoiden mielestä kuitenkin asialliseen ja arvostavaan tyyliin. Luulen, että esikoiskirjan kohdalla tekijä on herkempi kritiikille. Minä ainakin pohdin paljon myös sitä, hyväksytäänkö minut ylipäätään kirjailijaksi vai huitaistaanko vain sivuun. Identiteettipohdintaa. Ehkä kaikki esikoiskirjailijat joutuvat samanlaisten epäilysten ja pelkojen äärelle? Ja ehkäpä siksi toisen romaanin kirjoittaminen tuntuu helpommalta. On helpottunut olo, kun ei tarvitse enää etsiä hyväksyntää omalle paikalle maailmassa.