Tässä on taas yksi kirja, josta yllätyksekseni pidin todella paljon! Olin saanut siitä ihan väärän kuvan kirjallisuuskritiikkien takia. Ai, ai. Niihin ei pitäisi koskaan luottaa liiaksi.Mutta onneksi Elina Loisan Julkeat sai arvoisensa arvion muun muassa Parnassossa, missä Jani Saxell kuvaili tätä nyky-Suomen Donna Juanaa näin:
"Julkeat on överiksi vedettyä parodiaa seksuaalisista odysseioista.[...] Satiirin kohteena on myös arvokonservatiivinen Vanhas-Suomi, nuorten ihmisten uraorientaatio, ostetut elämänpiirit ja erilaisuuden pelko."
Sillä satiiriahan tämä on. Ja sen lisäksi hysteerisen ja pimeänpuhuvan hauska kirja, minustakin. Henkilöhahmojen on tarkoituskin olla uskomattomia ja karnevalisoiden kuvattuja. Ei niihin ole tarkoitus "samaistua".
Tulee melkein mieleen Rablais.
Ei pitäisi olla hämmästynyt, mutta satiiri ei aina aukea kaikille. Hesarin arviossa Julkeita oli kutsuttu "aikuisten saduksi, sellaiseksi moderniksi, jossa ei moralisoida". Ehkäpä satiirin kohteen pitäisi olla jollain tavalla lukijalle tuttu: minullekaan ei noin vain aukeaisi vaikkapa Portugalin politiikkaa satirisoiva romaani.
Jäin miettimään sitä, olisiko Loisan romaani otettu vastaan eri tavalla, jos sen olisi Elina-nimisen kirjailijan sijasta kirjoittanut Esko tai Erkki, 45 v. Ja vielä parempi: jos päähenkilökin olisi joku Matti tai Jyrki. Sellainen 2000-luvun uusi Auervaara. Silloin ei ehkä kritiikkeihin olisi ponnahtanut tällaisia, satiirin tai parodian kohdalla (miten tämä nyt sitten luokitellaankaan) hämmentäviä ja osin huvittaviakin kommentteja:
"Alituisen juhlimisen seurauksena ei ole kuitenkaan krapulaa eikä alkoholismia, vaan lisää intoa hillumiseen. Tämä ei vaikuta uskottavalta.[...] Perinteisemmin ajattelevasta nämä huijarit ja vetelehtijät vaikuttavat vastenmielisiltä ihmisiltä." (Keskipohjanmaa)
"Onko tarkoitus järkyttää yleisöä dekadentilla elämäntavan kuvauksella? [...] Ehkä tarkoitus on näyttää, että on myös vaihtoehtoisia tapoja elää. Kuvata sitä jännittävää maailmaa, johon pikkupaikkakunnalta Helsinkiin nuorena muuttanut törmää; baarien, yöelämän ja seksuaalivähemmistöjen kaupunkia, jota ei muualla maassa samassa mittakaavassa ole." (Savon Sanomat)
Ehkäpä lukijan tosiaan täytyisi tuntea ympäristö, jonka kustannuksella kirjassa julkeasti heitetään läppää. Minua huvitti esimerkiksi se kohta, jossa "lesbot olivat jostain syystä ruvenneet silmäilemään [päähenkilöä] epäluuloisesti". Tai se, että kertoja tyynen julkeasti toteaa olevansa "muuten vaan hyvännäköinen". Lesbopari Hennatukka & Rastapään "sukupuoleton ipana" oli myös hauska yksityiskohta.
Ei, tämä ei ole mikään kasvukertomus. Ehkä esikoiskirjailijalta on vain totuttu odottamaan sellaista. Ja sitten kun nuori naiskirjoittaja yllättää kaikki julkealla satiirilla, rapsutetaan päätä ja kummastellaan, kun tässä nyt ei ollutkaan mitään opetusta.
Vaikuttipa kiinnostavalta. Täytyy laittaa listalle. Sopisi kevään teemaan omassa lukemisessani. Kiitos arviosta ja lukuvinkistä!
VastaaPoistaKovasti alkoi minuakin kiinnostaa :)
VastaaPoistaNo tietenkään esikoiskirjailijan teoksen ei tarvitse olla "opettavainen" kertomus, kasvukertomus.
VastaaPoistaAjattelen oppimisesta vähän toisin. Se on muutos joka kirjan henkilö(i)ssä tapahtuu, eikä siis ole varsinaisesti "opettavainen tarina", topeliaanisessa hengessä kirjoitettu moraalinen tarina.
(jokaisessa teoksessa tosin on moraali, mutta se on toinen juttu)
Jos tuo muutos puuttuu, kertomuksesta jää minusta jotain pois. Ja kertomuksesta tulee helposti pelkkä selostus henkilön elämästä.
Vaikuttavampia, mieleenjääneimpiä romaaneja minulle ovat olleet sellaiset romaanit joissa tuo muutos syntyy, ja/tai tapahtuu edes jossain määrin. Eihän ihminen pysy samana, ei kukaan.
Hirlii ehti jo todeta olennaisen: jos päähenkilön/ jonkun muun keskeisen henkilön tarinasta puuttuu muutos, niin tekstistä tulee kirjoittajasta riippuen tylsää, ulkokohtaista tai ties mitä, mutta ei kovin kiinnostavaa. Olen lukenut Julkeat ja tavallaan pidin siitä, mutta sen kummemin en osaa sitä eritellä, koska kovin vähän siitä käteen jäi.
VastaaPoistaMielestäni muutos tosin puuttuu monesta ihan ansioituneestakin tekstistä. En löytänyt sitä esim. Finlandia-palkitusta Nenäpäivästä. Päähenkilönä säälittävä haahuileva mummo, jolle teki mieli tokaista kootut kliseet -kirjan ykkönen: Hanki elämä. Olisi nyt edes kerran osannut ajaa määränpäähän sekoilematta tai lausunut yhdenkin jäntevän repliikin, se olisi antanut toivoa paremmasta tulevasta.
Haa, nyt teki parkaista jotain Nenäpäivän Irman puolesta.
VastaaPoistaHänhän elää täyttä elämää. Se on vaan toisensorttista kuin työelämäorvanapyörässä sosiaalisia pähkinöitä hakevan "kunnon ihmisen".
Hanki elämä - huudahdus on minusta aika epäinhimillinen sylkäisy. Irman ihmisenä oleminen ei rakennu esim. työelämäsaavutusten kautta. Hmm, raukkaimaista minusta on sellainen ihmiskuva että heikompiosaista saa potkia. Se on julma ihmiskäsitys.
Oletko muuten Elina sitä mieltä, että on olemassa vain yhdenlainen Hyvä Elämä? Miten tulit siihen johtopäätökseen, että Irman elämä on jotenkin huonoa ja arvotonta elämää? Eikö Irman elämä ole aivan yhtä arvokasta kuin kenen tahansa toisenkin elämä?
Hirlii, en ensisijaisesti ottanut kantaa siihen, oliko Irman elämä hyvää vai huonoa, vaan siihen, että se polki paikallaan. Ei se mielestäni ollut täyttä, van keinotekoisesti täytettyä. Hän ei kasvanut ihmisenä eikä edes kehittynyt jokapäiväisten ongelmatilanteiden ratkaisijana. Työelämällä tai sen ulkopuolella olemisella ei ole tämän asian kanssa tekemistä.
VastaaPoistaMitä tulee siihen, milloin ihmisen elämä on arvokasta, niin mielestäni silloin, kun ihminen itse tekee siitä arvokkaan. Kukaan muu tai mikään ihmisen ulkopuolinen ideologia ei sitä tee.
Ei tosiaankaan tee, ei. Ulkopuolinen "ideologia" toki vaikuttaa ihmisten elämänehtoihin, niin riippumaton kukaan ei ole, toiminnallamme ja ajatuksillamme on vaikutuksensa.
VastaaPoistaTuo, että sanoit "yksikin jäntevä repliikki olisi antanut päättelemään, että toivoit että Irmalle olisi jossakin jokin "parempi elämä".
Saman kirjan voi lukea niin monintavoin, se on kovin inhimillistä. Minusta Irman elämä on ollut liian kauan paikoillaan ja hänen mielensähän liikkuu, muuttuukin romaanin aikana. Tämä olisikin mielenkiintoinen aihe tutkittavaksi ja analysoitavaksi tuosta romaanista.
korjaus:
VastaaPoistaTuo, että kirjoitit, että: "lausunut yhdenkin jäntevän repliikin, se olisi antanut toivoa paremmasta tulevasta.", sai minut erheellisesti ajattelemaan että toivoit ...jne.
(putosi pari riviä jostain syystä pois...)
Tästähän tulikin mielenkiintoinen keskustelu!
VastaaPoistaJäin miettimään sitä, miksi kaiken pitää aina kasvaa ja kehittyä? Onko se oleellista kirjallisten henkilöiden elämässä? Entäpä tuokiokuvat, tunnelmanovellit? Tai sitten tällainen satiiri, jota ei oikeastaan voi arvioida samoin kriteerein kuin kasvukertomuksia. Sen juju piilee jossain muualla.
Se on tietysti sitten ihan eri asia, sattuuko tykkäämään satiirista taiteenmuotona.
Ja Nenäpäivää en ole edes lukenut.
En ole lukenut tätä Loisan kirjaa, joten en siitä sano mitään.
VastaaPoistaSatiiri on tyylilaji jossa korostuu tietynlainen ylemmyys, ja siis henkilökuvauksen kautta toisten alentaminen. Mikäli henkilön karakteriikka halutaan tehdä sellaiseksi, pitäisi siinä olla tietenkin jokin mieli.
Pitääkö henkilöiden kehittyä tai oppia tai kasvaa? Draaman lait pätevät näyttämön lisäksi proosassakin.
Mikko Rimmisen teoksessa on hyvin rakennettuja draamallisia kohtauksia joiden avulla hän ylläpitää lukijan kiinnostuksen päähenkilöön. Irma on herättänyt kirjan lukijoissa niin ärtymystä kuin myös muitakin tunteita, joten siitä voi jo päätellä että päähenkilö on kiinnostava. Kun kirjailija onnistuu kuljettamaan näitä kahta asiaa taitavasti, hän vetää lukijan mukaan tarinaan. Sen jälkeen lukija on pidettävä mukana viimeiselle sivulle asti.
Pelkät tuokio- ja tunnelmakuvat ovat tylsiä jos teos rakentuu ainoastaan niiden varaan. Samoin torsoksi minusta jää sellainen teos jossa tyydytään vain kuvailemaan henkilö(t) ja jätetään heidät siihen, yhteen ainoaan tunnetilaan tai pysäytettyyn kuvaan. Ne ovat patsaskertomuksia. Sellaisia ihmisiä ei ole olemassa. Jos kirjailija hylkää henkilönsä liian aikaisin, hän on pelkuri joka jättää työnsä kesken.
Miksi Shakespearen näytelmiä yhä esitetään? Siksi että ne ovat hyviä ja draamallisesti taitavia. Hamlet esimerkiksi on heppu josta miltei jokaisella aikuisella on jokin mielikuva. Näytelmä on täynnä monenlaisia jännitteitä joilla katsojan kiinnostus ylläpidetään. Haamu pitää jännitystä yllä, vaikkei se alkuun vaikuta olevan mitenkään keskeinen juttu. Haamu on kiinnostava. Katsoja jää miettimään, että ilmestyykö se uudelleen? Kenelle se ilmestyy jos se tulee uudelleen? Hamletilleko? Mitä se sanoo? Vasta sitten kun Haamu on puhunut, katsojalle paljastuu teoksen oleellisin jännite: kosto. Sen jälkeen katsoja keskittyy kertomuksen ytimeen: kostoteemaan. Lopuksi Shakespeare vetää kertomuksen langat yhteen.
Mikäli henkilössä ei tapahdu mitään, se on tylsää, lukija menettää mielenkiintonsa koko juttuun, koska lukija on ihminen jonka elämässä on tapahtunut yhtä ja toista, asioita joista hän ei ehkä ole koskaan avannut suutaan tai joita hän ei ole ennen tullut havainneeksi tai edes ajatelleeksi. Jos joku väittää olevansa sama ihminen kuin viisitoistavuotiaana niin silloin hän on kasvanut tynnyrissä tai maan alla. Siksi henkilöissä on oltava dynamiikkaa, on se sitten sisäistä tapahtumaa tai ulkoisia tapahtumia tai näitä kumpaakin. Elämään kuuluvat ristiriidat, ne ratkaisemattomatkin.
Ah, mutta kyllä Julkeiden paäähenkilölle tapahtuu jotakin. Tai tarkemmin sanottuna: lukijalle tapahtuu jotakin siinä vaiheessa, kun hän saa tietää minäkertojan lapsuudesta ja nuoruudesta. Nämä kirjan loppupuolella tulevat luvut avaavat sitä, miksi minäkertoja on sellainen kuin on. Minusta oli hyvä, ettei päähenkilössä tapahtunut mitään suurta muutosta. Se olisi jotenkin vesittänyt koko jutun. Hän säilyy samanlaisena pahiksena loppuun asti, ja lukija saa itse päättää mihin hänen valintansa lopulta johtavat.
VastaaPoistaKirja satirisoi kulutusyhteiskuntaa ja toisaalta sen kustannuksella eläviä ihmisiä. Se ei saarnaa tai moralisoi ("näin ei saisi järjestelmää simputtaa eikä käyttää hyväksi muita ihmisiä" - siinä mielessä kertoja ei asetu satiirin kohteena olevan asian yläpuolelle), vaan yksinkertaisesti näyttää eräänlaisen karrikoidun todellisuuden.
Jopas jotakin, Julkeat on nyt kyllä ehdottomasti pakko lukea! :)
VastaaPoistaMun suurin ongelma Nenäpäivän ja Irman kanssa oli se, että vaikka ymmärsin sen olevan hienoa ja taitavaa kirjallisuutta, en voinut mitään sille, että se oli musta silti hieman pitkästyttävä. Taitava mutta pitkästyttävä.
Ymmärrän Hirliin pointin, mutta oma kokemukseni oli erilainen. Nenäpäivän draamallinen kaari ei tehonnut. Kirja meinasi jäädä moneen kertaan kesken erilaisista juonenkäänteistä ja koukuista huolimatta, koska Irma nyt vain sattui mun mielestä olemaan sinänsä koskettava, mutta aika tylsä ja mielenkiinnoton tapaus.
Osaan siis arvostaa Rimmisen kirjallista lahjakkuutta, mutta jos kirja on silti mielestäni vähän tylsä, niin en pysty sitä itselleni muuksi muuttamaan millään hienoillakaan kirjallisilla perusteluilla. ;)
Voi hyvä Seija kun otit Julkeat puheeksi! Olen lukenut Elina Loisan blogia ja unohtanut ihan muiden kirjojen muassa ottaa Julkeat lukupinooni. Nyt se on siis siellä, kuten olin alunperin suunnitellutkin. :)
VastaaPoistaIna ja muutkin, minullakin meinasi Nenäpäivä jäädä kesken lukemattomia kertoja. Todennäköisesti siinä oli yksi syy, miksen osannut päähenkilöä kovin korkealle arvostaa. Menee taas Julkeiden ulkopuolelle, mutta jottei kirja-arvioistani muodostuisi kovin kieleteistä kuvaa, mainitsen muutaman kotimaisen finlandistin, jotka mielestäni olivat täyttä tavaraa. Joel Haahtelan Katoamispiste, Markus Nummen Karkkipäivä ja Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Puhumattakaan Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, joka jäi finlandistien ulkopuolelle (kas, suomalisenhan on pakko kirjoittaa Suomesta, muu ei ole soveliasta) ja jota pidin viime vuoden parhaana kotimaisena.
VastaaPoistaIna, no kirjallisuus on sellaista ;) - ei ole huonon kirjan merkki ellei vastaanottaja "pidä" tai se ei vaan resonoi lukijassa. Olisi lukenut Nenäpäivän vaikkei se olisi f-palkintoa saanutkaan, ja olisin varmasti pitänyt siitä ihan samallalailla, joten se ei vaikuttanut asiaan. Luen Rimmisiä mielelläni.
VastaaPoistaTuo "Julkeat" vaikuttaa sellaiselta kirjalta jonka voisin lukea kesällä...
Kysynpä oikeastaan yhtä asiaa joka kiertää mielessäni.
VastaaPoistaOpintoihini liittyen jouduin pohtimaan yhdessä muiden kanssa mitä elämänkerta on ja mikä taas on puhtaasti kaunokirjallisuutta. Sinänsä sillä ei lukijalle merkitystä, mutta mikäli kirjan esim lainaa kirjastosta, se joudutaan aina sijoittamaan jonnekin.
Kun luin Mangopuuta, mietin sitä, koska Seijan teoksen kohdalla elämäkerrallisuus seikkaa on korostettu. Mangopuu löytyi kirjastossani, kaunokirjallisuusosastolta ja sinnehän se kuuluu tietenkin. Mutta yhtä hyvin voisi ajatella, että löytyisikö tämä teos elämänkertakirjallisuudesta, uskonnosta, sosiaalitieteistä (perhe, yhteiskunta).
Kysymykseni on sellainen johon ei varmasti ole yhtä eikä kahta vastausta, ja on ehkä enemmän suunnattu kustantajalle kuin tekijälle.
Miksi siis kaunokirjallista teosta markkinoidaan elämäkertana tai elämänkerrallisena? Lukijalta otetaan pois vapaus lukea fiktiota fiktiona, ja minusta kirjallisuus on aina (kirjoittajansa) fiktiota.
Korostamalla todellisuuspohjaa lukijalle annetaan kaksoisviesti: tämä on ja ei ole fiktiota. Vähän kuin sanottaisiin: minä olen ja en ole kirjailija. Älä usko ja usko minua. Käsittääkseni useimmat kirjailijat käyttävät jopa dokumentaarista aineistoa hyväkseen, mutta harvemmin se lukee romaanin takakannessa: teos perustuu niihin ja niihin haastatteluihin yms.
Minusta lukija asetetaan tässä hankalan skitsoidisen viestinnän kohteeksi. Annetaan ensin jokin viesti, mutta kumotaan se toisella viestillä. Ja saatetaan jopa sanoa: jää aivan sinun päätettäväksi. Kun ja jos lukijaparka sitten päättää lukea kirjaa fiktiona ja kertoo siitä, saattaa kirjailija suivaantuneena parkaista: - Tämä on ihan totta eikä fiktiota.
Ymmärsiköhän tästä mikä minua lukijana vaivaa ja häiritsee.
"Jäin miettimään sitä, miksi kaiken pitää aina kasvaa ja kehittyä? Onko se oleellista kirjallisten henkilöiden elämässä?"
VastaaPoistaSe on ehkä oleellisempaa lukijan kannalta kuin jonkunlaisena absoluuttisena kirjallisuuden vaatimuksena.
Mä tykkäsin Nenäpäivästä tosi paljon, varsinkin alkupuolella nauroin niin että hyvä kun kirja pysyi käsissä. Mutta, täytyy myöntää että jossain vaiheessa se alkoi absurdista sekoilustaan huolimatta toistaa itseään - sama ongelma oli mun mielestä Vadelmavenepakolaisessa, joka sinänsä oli tosi kekseliäs ja hauska kirja. Tämmöiset toimisi ehkä paremmin pitkinä novelleina tai miniromaaneina, koska tuo jännitteen kannattelu pelkästään päähenkilön omituisuuksilla ei välttämättä kanna montaa sataa sivua.
Kävin muuten kirjastossa ja löysin sieltä Julkeat, jipii! :)
"Minusta lukija asetetaan tässä hankalan skitsoidisen viestinnän kohteeksi." (sanoi Hirlii)
VastaaPoista:D
Mangopuu tosiaan on ja ei ole fiktiota. Sehän on tietysti autofiktiota. Sen on tarkoituskin liikkua fiktion ja toden rajamailla. Pidän lokeroiden rikkomisesta, valmiiden kategorioiden haastamisesta. Sitä paitsi minusta tarinat ovat aina vähän keksittyjä, eikä "ei-fiktio" välttämättä ole mitenkään sen enempää "totta" kuin vaikkapa sadut.
Syy siihen, miksi Mangopuu ei löydy kirjaston omaelämäkertojen hyllystä on nimenomaan se, että romaanin kieli ja keinot ovat kaunokirjallisia. Kirjani ei viittaa suoraan "todellisuuteen" vaan koostuu muistoistani ja mielikuvituksestani. Silti sen tapahtumat ja tunteet ovat tosia, ja todellisuudessakin tapahtuneita. Mutta en minä siitäkään pilkuntarkasti mene vannomaan: sekoitin hiukan ajanjaksoja ja yhdistelin joitakin henkilöhahmoja.
Myös omasta elämästään voi kirjoittaa tarinan ja taidetta, aivan kuten keksitystäkin elämästä tai vaikkapa uunin rakentamisprosessista.
Ainahan meiltä "otetaan pois" jotakin. Jos olisin piilottanut entisen elämäni temppelissä ja kirjoittanut tarinan ihmisestä X uskonlahkossa Y, olisin ottanut lukijalta pois sen nautinnon, että hän tämän romaanin kautta saa tietoisesti katsoa suljettuun yhteisöön, sen ihmisten arkiseen elämään ja fantasioihin. Tai ainakin yhden ihmisen, joka vietti siellä 17 vuotta.
Ja sepä vasta tylsää olisi ollut, jos haastatteluissa olisi kyselty, että onkotämätotta, mikätästäontotta? Nyt ei tarvi kenenkään kysellä. :D
Halusin itse tuoda avoimesti esiin sen, että kirja pohjautuu omiin kokemuksiini. Toivoinkin juuri tällaista keskustelua siitä, mitä taide on ja mitä se saa käsitellä. Joten kiitos, Hirlii. :)
Ahmaisin Julkeat eilen, ja täytyy yhtyä Seijan kehuihin. Aivan mielettömän hyvä kirja :) Tykkäsin loppuratkaisusta, muunlainen olisi ollut hirveä pettymys, mua ällöttää sellaiset yksioikoiset opetustarinat joissa jokainen kyllä paranee lapsuustraumoistaan ja moraalivajeistaan kunhan löytää oikean (parisuhde)rakkauden, vaikka todellisuudessahan niistä kermakakkuhäistä alkaa monelle vain uudenlainen helvetti ja traumat saa uutta vehreää kasvualustaa.
VastaaPoistaEikä tarinan pääpari edes kokenut elävänsä missään helvetissä, vaan pääosin tuntui nauttivan elämästään, vaikka jollekin PerSulle toi olisi varmasti kuin kuvausta jostain alimmilta dantemaisilta tasoilta :D
Olisin ehkä jättänyt jopa sen "selityksen" pois, millä päähenkilön elämänasennetta osittain perusteltiin. Tietysti me ollaan kaikki menneisyytemme tuotteita, mutta jotenkin se jako tuntuu niin yksioikoiselta, että jos joku elää vähänkin rajumpaa elämää, taustalla täytyy olla joku hirveä tapahtuma. Meillä kaikilla on omat traumamme, mutta jostain syystä niillä ei koskaan selitetä esimerkiksi sellaista ilmiötä, että ihminen haluaa olla jatkuvasti parisuhteessa tai suunnittelee jo 12-vuotiaana häitään, ja viis siitä millainen sulhanen on, kunhan on. Niin kauan kuin ulkoinen toiminta solahtaa normiodotusten sisään, ihminen on "terve", mutta jos hän elää epätavallisella tavalla, hänessä täytyy olla jotain "vikaa" jonka on aiheuttanut jokin ulkopuolinen tapahtuma. Ei voida käsittää, että ihmisten erilaisuuden kirjossa joku voisi IHAN OIKEASTI nauttia vapaudesta noinkin äärimmäisellä tavalla.
Kuitenkin ne, jotka ovat muuttaneet maailmaa, ovat olleet useimmiten juuri niitä rajojen rikkojia. Ei voi keksiä uutta, jos ei katso laatikostaan ulos.
Jos tulet vielä Turkuun keskustelemaan kirjastasi, esitän jatkokysymykseni :)
VastaaPoista"Niin kauan kuin ulkoinen toiminta solahtaa normiodotusten sisään, ihminen on "terve", mutta jos hän elää epätavallisella tavalla, hänessä täytyy olla jotain "vikaa" jonka on aiheuttanut jokin ulkopuolinen tapahtuma. "
Hyvä jos kirjallisuudessa on ryhdytty kuvaamaan myös muitakin elämisemuotoja kuin vain perinteiset. Selittelemättä tai psykologisoimatta sitä.