Saanko olla totta?

Nyt se on sitten ilmestynyt: Saanko olla totta? Kirja, joka jokaisen ihmisten parissa työskentelevän tulisi lukea.

Julkkarit olivat eilen, joten en ole ehtinyt lukea kaikkia kirjan artikkeleita. Myös omani ja  vaimoni  (Anna Kortesalmen) ovat mukana.  Tässä kuitenkin muutamia ajatuksia.

Jussi Nissinen kirjoittaa kirjan aloitusartikkelissa asiasta, jota pähkäilin jo sairaanhoitajaopintojeni aikana:

olen toistuvasti hämmästynyt siitä, että Suomessa on mahdollista valmistua psykologian maisteriksi, psykoterapeutiksi, opettajaksi, nuorisotyöntekijäksi, lääkäriksi tai sairaanhoitajaksi perehtymättä juuri lainkaan ihmisen seksuaalisuuteen, puhumattakaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja siihen liittyvistä identiteettikysymyksistä.

(s. 11)

Kuinka monta tuntia puhuimmekaan harvinaisista sairauksista, mutta näin oleellista, jokaisen ihmisen elämää koskevaa asiaa käsittelimme tuskin lainkaan. Yksi kurssi taisi olla gynekologisista vaivoista. Hmph.

Leena Nissisen artikkeli myötätuntouupumuksesta sopii kenelle tahansa muita ihmisiä työkseen auttavalle. Tässä kirjassa se oli muun muassa siksi, että toisen ihmisen syrjinnän todistaminen voi herättää vahvoja syyllisyyden tunteita.

Saanko olla totta? käsittelee kattavasti monia HLBT-vähemmistöä koskettavia asioita. Puhutaan terapiasta, opettajista ja papeista. Erittäin mielenkiintoinen on rovasti Liisa Tuovisen artikkeli. Se yksinään tekee kirjan ostamisen/lainaamisen arvoiseksi! Tuovinen kirjoittaa hengellisen ja uskonnollisen väkivallan muodoista niin terävästi, että olin suoraan sanoen hiukan järkyttynyt. Ne kun olivat kerran pelottavan tuttuja asioita minunkin elämässäni.

Pakolla alistamiseen suostumisessa on useampia asteita. Ensimmäinen aste on käyttäytyä, niin kuin oletetaan käyttäydyttävän. Toinen aste on se, että myös ajattelee, niin kuin vaaditaan. Kolmas ja syvin aste ulottuu olemisen tasolle. Jos en pidä tätä hyvänä ja ajattele näin, olen huono, väärä ihminen.

(s. 328, Liisa Tuovinen)

Ihmisen syvimpiä tunteita on tulla oikein nähdyksi, ei niinkään hyvänä tai pahana vaan ennen kaikkea totena, että joku voisi katsoa minua tarkasti, kuulla minua ja tulla minua kohti. Kaikkein tärkeintä on, että siinä hetkessä voin avata itsestäni sen, mikä on totta ja minulle olemassa. Muuten olen vaarassa kadota - ensiksi muilta ja sitten ehkä myös itseltäni.

(alkusanat, Martti Lindqvist)