keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Vanhan lapsen tarina

Eilen kävin Lahdessa tapaamassa ystävääni Lilliä ja hänen pikkuista tytärtään. Menin kirjaston kautta, koska Kuutin piti nukkua päiväunet junassa. Olisi pitänyt, niin. Olisi pitänyt antaa mamin lukea kirjastosta lainattua Jenny Erpenbeckin romaania, Vanhan lapsen tarina

Mutta ei hän nukkunut vaan ryömi ympäri junavaunun likaisia lattioita. Luin kirjan kotona. Onneksi se sopi kotikirjaksi aivan yhtä mainiosti kuin matkakirjaksikin.

Eikä tämä ole mikään mainos, vaikka kyseessä onkin Avaimen kirja. Erpenbeckin romaani vain on niin hyvä, ettei sitä voi olla hehkuttamatta. Se kylmäsi ja puistatti ja nauratti ja todennäköisesti ihan väärissä paikoissa, sellaisissa joissa muut eivät tunne kylmyyttä tai puistatusta tai naurahtele ääneen.  

Vanhan lapsen tarina kertoo häpeästä. Niin suunnattomasta ja täydellisestä noloudesta ja alistumisesta, että sitä rupeaa pakostakin ihailemaan, kunnes taas puistattaa ja muistaa kerran eläneensä yhteisössä, jossa tuollaiset asiat olivat oikeastaan se ihanne, jota kohti piti kiltisti kurotella. Ja sitten rupeaakin taas puistattamaan.

Ja sitten tulee mieleen vanhainkoti. Sielläkin on joskus sellaista.

Ja välillä naurattaa, koska kirjan tyttö on niin mahtipontisen mahdoton halussaan saavuttaa hierarkian alin porras: se turvallisin ja ainoa, jonka saavutettuaan ei tarvitse todistaa mitään paitsi sen, että ei osaa yhtikäs mitään ja on ihan turha ihminen ja turhaakin turhempi. Ja kaikki mikä tytön suusta tulee ulos, vaikuttaa valheelta, vaikkei se valhetta olekaan. (Ihan niinkuin äsken, kun väitin, ettei tämä ole mainos, ja silti tämä näyttää mainokselta.)

Huijari mikä huijari.

Kirjan loppuratkaisu (Kuka tai mikä tyttö oikeasti on?) onnistuu yllättämään. Ja sekin on hyvä se.


2 kommenttia:

  1. Onpa mahtavaa kuulla, että ymmärsit tämän myös! Oon niin samaa mieltä - upposi muhun ihan täysin, vaikka onkin oman talon kirja, mutta olkoon. Saa niitäkin kehua toisinaan. ;)

    Loistava vertaus toi vanhainkoti, olisi pitänyt itse hoksata, että kyse on laitostumisestakin, joka on samanlaista kaikkialla.

    Tämä on selvästi kirja, joka jakaa mielipiteitä - Erpenbeckin tyylikin on aika omanlaisensa ja etenkin kieli. Se töksähtelee ja on outoa kuulemma alkukielelläkin, ei mikään helppo nakki suomentajalle.

    Itse olen sitä mieltä, että ajoittain outo kieli on yksi vieraannuttamisen keino. Lukija kokee itsensä myös oudoksi kirjan kielellisessä maailmassa välillä.

    Jos multa kysytään, niin poikkeuksellisen taitavaa. Jos joltain muulta kysytään, niin ihan vain kummallista. ;)

    VastaaPoista
  2. Minä pidin Erpenbeckin kielestä. Se ei mielestäni edes ollut outoa vaan nimenomaan taitavaa ja jotenkin luonnollista. Taidan olla itse aika outo sitten. ;)

    Hieno kirja, kyllä.

    VastaaPoista