Voi Henry ja June sentään...

Pitkän myrskyisän elämänsä kenties myrskyisimmän vuoden 1927 koittaessa Henry Miller jakoi Henry Streetillä Brooklyn Heightsissa kellariasunnon toisen vaimonsa Junen ja tämän lesborakastajattaren Jeanin kanssa.

(Henry Miller: Molok eli Tämä pakanallinen maailma. Johdanto)

Luin Deshpanden Pitkän hiljaisuuden ja odottelen postista seuraavaa kirjaa, josta olen tekemässä virallisemman arvion. Joskus on virkistävää tarttua kandintyössä käsiteltävien ja julkisesti arvioitavien kirjojen välillä uusiin tuttavuuksiin, niin kuin nyt tähän Milleriin. Vaikka sellaisia ehtisikin lueskella vain sängyssä. Ja siitäkin huolimatta, että hyvä ystäväni  sanoi Millerin teosten olevan "No, just semmoisia. Panomiehen kirjoja". (Tämä liittyi jotenkin Kummelien sketsiin, jossa kaksi kateellista tyyppiä seisoo kerrostalon pihalla ja tarkkailee autollaan eestaas huristelevaa miestä, joka on menossa "no panemaan, joo-joo, panemaanpanemaan". Kieltämättä kyseinen keskustelu sai minut hiukan varuilleni Millerin suhteen..) Miller on siis sellainen kirjailija, jota ystäväni luki nuorena sällinä salaa taskulampun valossa, peiton alla. Kai sellaisillakin on ihan oma paikkansa sydämessäni.

Lainasin Millerin omaelämäkerrallisen esikoisromaanin Molokin. Uskon että kirjaan voi rakastua, vaikka sen ottaisikin käsiinsä kepeästi ja tietäisi, että kohta siitä on taas luovuttava. Ehkä siinä juuri on kirjastojen pointti: kaikkea ei tarvitse omistaa.

Toistaiseksi olen lukenut vain kolme sivua itse romaania, ja niistäkin ensimmäinen oli sellainen puolikas, tuskin sivu laisinkaan. Seuraavalla aukeamalla on pahaenteinen väliotsikko "Kuolema luteille". En oikein tiedä, pitäisikö minun kääntää sivua vai juosta karkuun.

Pidän kyllä Millerin tavasta kirjoittaa. Enkä oikein edes usko, että hänen tuotantonsa on nykylukijan silmin järisyttävän siveetöntä. Suonpa kirjalle muutaman lisäpäivän. Katson, kannattaako se lukea loppuun.

Näin hän asteli katuja, mietti menneisyytensä kummia sattumuksia, pysähtyi välillä tutkimaan mielenkiintoista talonseinää, ajatteli kaikkia niitä naisia joita hänen ei ollut onnistunut kellistää, ja ihmetteli koko ajan jossakin takaraivossaan mistä oikein istuisi kirjoittamaan.