Kun asetamme sattumanvaraiset tapahtumat osaksi kertomusta, ne näyttäytyvät meille merkityksellisinä ja jopa tarpeellisina.
(Sanoo filosofi Paul Ricoeur. Kirjallisuustieteen pro-seminaarissa keskustelimme Mira Muurisen työstä, "Kertomus, aika ja identiteetti", joka hyödyntää Ricoeurin teoriaa juonellistamisesta.)
Jäin miettimään sitä, miten kerronta on kuin musiikkia. Siinä täytyy olla erivärisiä säveliä ja joskus myös jalat alta humauttava yllätys. Kaikki ei aina tapahdu ennalta sovitun nuottipaperin mukaan. Yksittäinen epäsointu, joka muuttaa tarinan suunnan, on uusi mahdollisuus johonkin kauniseen ja puhtaaseen. Sattuman kautta tarina etenee kohti (lukijalta yhä piilotettua) loppuratkaisua.
Vähän aikaa sitten joku puhui minulle todennäköisyyslaskelmista. On olemassa kaavoja, joiden avulla viisaat voivat laskea todennäköisyyden esimerkiksi lottovoitolle. Mutta miten paljon epätodennäköisempää onkaan löytää vaikkapa aarre? Ruukku täynnä kultaa ja helmiä, punaisia rubiineja kuin pomegranaatin pisaroita.
Sellaisen todennäköisyys on paljon, paljon pienempi.
Ricoeurin mukaan (ja ojentakoon Mira minua, jos olen väärässä!) sattumanvarainen saa merkityksensä siitä, miten se osallistuu juonen kulkuun. Me tarkastelemme aikaa retrospektiivisesti, nykyhetkestä käsin menneisyyteen kurotellen, palasittain, muistoja keräten. Helmikultaruukkukin olisi voinut lipua ohitsemme, jos emme olisi osanneet tarttua siihen silloin, kun se asettui osaksi tarinan kudelmaa.
Järjestämme sattumat osaksi suurta satua. Ja satukin voi olla totta, jos vain uskomme siihen lujasti.
(Sanoo kirjailija, joka uskoo yhä ihmeisiin, ihmeellisiin satuihin ja ihmeen ihanaan mahdollisuuteen kirjoittaa uutta kertomusta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti