Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.

Sallimmeko sanoilla liitelyn? 

 

Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.

Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.

Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.