keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.
Sallimmeko sanoilla liitelyn? 
 



Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.


Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.
Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.

9 kommenttia:

  1. "Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan."

    Onneksi emme elä totalitarismissa, hyvänen aika, se olisi kamalaa. Sitä ohjaa Yksi Ainoa Totuus. Tunteet tunnetaan, elämä eletään ja lukijan mieli lukee. Ei ole kahta samanlaista lukijaa, ei kahta samanlaista mieltä. Yhtä oikeata tapaa lukea sama kirja. Kieli on kulkuneuvo ihmisten välillä.

    (varmaan omalla kohdallani jää kesälukemistoon, teoksesi - on kaikenlaista pakollista ja vähemmän pakollista luettavaa koko kevään)

    VastaaPoista
  2. Ehkä bloggaajat myös empivät laittaa tulkintansa esiin ja paketoivat sitten sanansa varovaisiksi kääröiksi, jotta eivät ottaisi liikaa kantaa suuntaan tai toiseen. Sellaista kirjallista varovaisuutta minä noissa em. kommenteissa luen. Kirja odottelee sopivaa lukuhetkeä. Olen lukenut Sinisalon Sankarit, joka on vahvasti Kalevalan hengessä ja tähän tartun, kun aika on kypsä. Annan ehkä munien laskeutua ja alkaa elää elämäänsä... sitten katson, mihin itse asetun kirjaa hautomaan.

    VastaaPoista
  3. Voit olla oikeassa, Valkoinen Kirahvi. :) He ovat kyllä taitavia kirjoittajia itsekin. Ja saattaahan se olla hämmentävää, kun kirjailija tällä tavoin kommentoi aloitettua keskustelua omassa blogissaan. :D Mutta parempi kai näin kuin niin, että kukaan ei keskustelisi mistään?

    Me olemme vain niin kovin varovaisia. Emme uskalla esim. puhua vieraalla kielellä ennen kuin tunnemme sen kieliopin. Näen tämän liittyvän samaan ilmiöön: tunnollisuuteen, haluun ymmärtää täysin vaikka se ei välttämättä ole edes tarpeellista.

    VastaaPoista
  4. Nykykirjallisuudessa on vallalla sellainen tietynlainen kerrontatyyli: ensin kerrotaan X:n näkökulmasta, sitten Y:n ja taas palataan X:n näkökulmaan, tai sitten kerrotaan vuoronperään eri aikatasoissa. Ehkä ollaan vähän liiaksi totuttu tähän tekniikkaan, kun jos se menee sekaisin, niin ei osata enää lukea.

    Ehkä tavallaan myös nykykirjallisuutta tulee ahmittua, ja kun tuo kerrontatyylinkin osaa ulkoa, niin ei hirveän paljon ehdi pysähtyä siinä kirjaa lukiessa.

    Huomasin jonkun uuden kirjan kohdalla, että myös fontteja oli isonnettu, niin että tulee ihan vähän sellaisen helpotetun kirjan lukemisen olo.

    Ehkä nykylukijat osataan lukea sellaista nopeaa tekstiä, kun on netti ja kaikki.

    Meillä kotona on kerrontaperinne voimissaan, ja jotenkin se on niin kovin erilaista kuunneltavaakin kuin nettiuutiset ja -tekstit.

    Musta on kivaa ja kiinnostavaa sukeltaa johonkin vähän toisenlaiseen tekstiin, mutta sitten ei ole tuota luku- ja tulkintakaavaa käytettävissä, niin jää epävarmaksi.

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Mari! Ja kiitos blogiarviosta. :) Arvostan suuresti sitä, että joku jaksaa kirjoittamaan jotain romaanistani. :)

    Ehkä erilaisen tekstin kanssa tulee epävama olo, koska suunnistusvälineet puuttuvat. Lukijan pitää ikään kuin lähteä seikkailulle aivan uuteen ympäristöön ilman kompassia, ja ilmansuunnatkin ovat erilaiset kuin mihin täällä maan päällä on totuttu.

    Tämä on sellainen asia, jota joudun oman pääni sisällä työstämään: jos ja kun haluan kirjoittaa jotain erilaista ja uutta jokoa kerralla, on vain hyväksyttävä se, että lukijapalautekin on toisenlaista kuin jos esim. kirjottaisin perinteisempiä lukuromaaneja.

    Toisaalta tykkään myös viihdyttää ihmisiä tarinoillani. Siksi palautteesta oppii aina paljon: nauttiko lukija, ahmiko hän vai jättikö kirjan kesken? Minulle kirjoittaminen on lopultakin sosiaalinen tapahtuma, kirjoitan muiden ihmisten iloksi. Vaikka samalla nautin kirjoittamisesta suunnattomasti, haluan ensisijaisesti kuulijan nauttivan.

    Tämä taitaa päteä kaikkii asioihin elämässä: syömiseen, seksiin, toisen ihmisen hyvänä pitämiseen ja hoivaamiseen. Me teemme ja annamme toisillemme ihania asioita, koska juuri tuo antaminen ja omasta jakaminen tuntuu meistä niin hyvältä.

    VastaaPoista
  6. Hei, en saanut heti kommentoitua, joten siksi testi.
    Mietin, että kyse on myös tottumisesta.
    Lyyrinen proosa on oma lajinsa, sillä on oma kieli ja kielioppi. Itse en ennen osannut lukea muuta kuin "helppoa" realistista kerrontaa, mutta runojen lukemisen myötä opin uuden kielen :)
    t. ulpukas

    VastaaPoista