Päivänseisaus

Tämä sai minut itkeä tirauttamaan, myhäilemään, täyttämään huoneeni klassisella musiikilla ja pitkästä aikaa taas uppoutumaan lukemiseen tavalla, joka on nuoruudestani tuttu ja jota kaipaa kaiken analyyttisen, tutkiskelevan, kriitisenkin lukemisen rinnalle. 

Nautin vain. Niin oli kyllä kaunis kirja.

Virpi Hämeen-Anttilan Päivänseisaus odotti lukemista yli vuoden. Sinä aikana ehdin jo muuttaa toiseen kaupunginosaan ja pystyttää kirjahyllyni uuteen paikkaan vastapäätä sänkyä, jossa nyt nukun puolet viikosta. Toisen puolen nukun toisessa kaupungissa, ja kaupunkien välillä luen junanpenkillä kirjoja. 

Tämä on hyvää elämää.

Päivänseisauksen kertojia ovat viulunsoittaja Paula ja kirjailija Erik. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteesta. Elämän taitoskohdista.

Musiikki on värejä. E-duuri narsissinkeltainen, A-duuri veren ja viinin punainen. Ja tulossa on muutakin. Viisi säveltä, jotka Paula olisi valmis vaihtamaan milloin vain pariin hyllymetriin muuta musiikkia. Ihminen voi rakastua tuulen karheaan suhinaan, enkelin ääneen.

Tietysti myös ihmiset voivat olla eri värisiä. Tai kielen eri äänteet. Minun mielestäni myös tuoksut.

Lukiessani jäin pohtimaan aikaa, jota olenkin miettinyt viime aikoina paljon. Paula sanoo, että musiikki ei kuvaa aikaa vaan on aika itse. Se puhuu "kieltä, jossa ihminen virtaa ilman rajoja, jossa kaikki paikat ja ajat ovat yhtä." Klassisessa musiikissa melodia kasvaa joka suuntaan.

Suureellisesti tuumin, että haluaisin kirjoittaa niin kuin klassista musiikkia (tai hyvää hevimetallia) soitetaan. Siten, että muutaman hetken aikana lukija näkee koko draaman ja aika todellakin kasvaa joka suuntaan. Muuntelee, haaroittuu.

Tällaiset kirjat ovat näennäisesti ihmissuhdetarinoita, lukuromaaneja. Oikeasti niihin sisältyy ajatusten ja pienten hetkien tyylikkäitä summia, jotka asettavat lukijan päähän pohdiskelijanmyssyn.

Mietin onnea ja onnellisuutta, peilaan tekstiä omaan elämääni. 

   Suuri onni tekee minut syylliseksi. Enhän ole ansainnut näin paljon?

   Olen.

   Enkä vain minä. Kaikki ihmiset ovat ansainneet kaiken onnensa, aina. Kaiken sen onnen, jota ei ole saatu riistämällä toisten onnea, he ovat ansainneet.

   Mikä saa minut epäilemaan onnea? Kateus ja pelko. Kadehditaan paitsi itse onnea, myös kykyä olla onnellinen. Sinä et saa olla onnellisempi kuin minä. Et saa nauttia vähästäsi enemmän kuin minä nautin paljostani. Alhaisuutta. Pelätään, että onni menee pois, kun siitä puhuu. Taikauskoa. Pelätään, että pudotaan korkealta. Elämänpelkoa.

   Voinhan minä pudota ja satuttaa itseni, jälleen. Entä sitten? Se on elämää.

   Miksi onnelle asetetaan samat ehdottomat ja lapselliset vaatimukset kuin jumalalle - jos et ole kaikkivaltias, kaikkihyvä ja kaikkialla näkyvissä, et ole olemassa ollenkaan? Misi onnelta vaaditaan takuut jatkuvuudesta, jotta sen uskottaisiin olevan totta? Miksi onnesta pitäisi edes puhua yksikössä? Eikö onni voi olla monta pientä onnea: tilkkutäkki, jota ihminen kokoaa tyytyväisyyden, ilon ja täyttymyksen neliöistä maailman tuulia ja myrskyjä vastaan?

(s. 391-392)

Minä olen onnellinen tilkkutäkistäni.