Tänä syksynä olen viihtynyt novellien seurassa, vaikken koskaan aiemmin ole tunnustautunut niiden lukijaksi. Ehkäpä vauvaelämä monine keskeytyksineen (Syötä! Röyhtäytä! Vaihda vaippa! Aloita alusta!) on luonut mahdollisuuden tarkastella maailmaa lyhyiden tarinoiden kautta. Tarja Halonenkin sanoi kerran lukevansa mielellään novelleja, koska hänellä on niin vähän aikaa paneutua pitkien romaanien maailmoihin.
Nostan tähän kolme novellikokoelmaa, koska ne ovat niin hienoja:
- Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia (Johnny Kniga, 2006)/ Oskuld och andra texter (2000)
- Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (Otava, 2010)
- Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009)
Gardellin novellit ovat nasevia ja homoisia. Niissä kerrotaan viattomuuden menettämisestä, Jumalasta ja kahdestatoista kaupungista, joissa Gardell vierailee. Tämä kirja ei välttämättä sovi mummolle tai isotäti Tildalle. Tai mistä minä tiedän: Ehkäpä juuri isotäti Tilda on aina halunnut pohdiskella maailmaa ja tuonpuoleista ruotsalaisen koomikon seurassa? Kokoelma osui käteeni vasta tänään, mutta siinä se pysyy kunnes on luettu. Tykkääpeukku!
Rohaksen kokoelma ilmestyi tänä syksynä. Hienoa kieltä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus tarinoita, joiden päähenkilöinä on nuoria ihmisiä. Luettuani tämän jään miettimään kaiken maailman kirja-arvioita. (Olen tällä hetkellä yliopiston kirjallisuusinstituutio-verkkokurssilla, joten kenties siksikin nämä asiat pyörivät mielessä alinomaa.) Aina niillä ammattikriitikoilla on jotain nokan koputtamista! Jos ei muuta, niin sitten kritisoivat teosta liian hallituksi ja mallikkaaksi. Minun mielestäni Keltaisia tyyppejä ei ole hiottu liikaa; kirjassa on särmää jäljellä. Toisessa arviossa toivottiin, että punakynä olisi tappanut ”turhan” toiston, esimerkiksi tämän hienon kohdan: ”kysymys tuikkasi kuin parsinneula, tuntui ihossa asti”. Näinhän meille on koulussa opetettu. Kaikkien klapifetistien isä William Strunk Jr. ohjeisti teoksessaan Elements of Style aloittelevaa kynäilijää välttämään liikoja sanoja. Tuolta kaapista sekin vuonna 1918 laadittu ohjekirjanen löytyy, myönnän. Olen jopa lukenut sen. Hänen oppejaan seuraava kuuliainen kirjoittaja välttää pleonasmeja, toistavia ilmaisuja.
Kun ihminen pääsee irti liiallisesta mantrantoistosta, niin sitten pitää vissiin toistella ajatuksia, aivoituksia, linnun pikkupyrähdyksiä. Minä nimittäin pidän pleonasmeista, tietenkin kohtuullisuuden nimissä. Kulttuuri- ja tyylikysymys. Joissakin kielissä toistoa esiintyy luonnollisesti, yksinkertaisena esimerkkinä espanjan persoonapronominien tuplakäyttö: ”A mi no me gustan las opiniones de estos críticos.” Kalevalassakin toistoa käytetään tehokeinona: ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi”. Punakynällä olisi paljon työtä, jos se pistettäisiin hakkamaan kaikki maailman kirjallisuus haloiksi!
Helmi Kekkosta en sujauta pukinkonttiin siksi, että hän kirjoittaa samalle kustantajalle kuin minä. Ei. Kotiin on oikeasti ihana lahjakirja. Helmi maalaa herkällä, akvarellimaisella paletilla. Tuotapas en keksinyt itse! Siteerasin vapaamuotoisesti Seppo Puttosta, joka esitteli kirjan radiossa noin vuosi sitten. Puttonen oli ihan oikeassa. Nämä ovat viisaita, herkkiä novelleja. Tässä kirjassa ei myöskään ole mitään rivoa tai oksettavaa. Siksiköhän se sivuutettiin joissain kriitikkopiireissä niin ronskilla otteella? Mutta paljon julkistakin kiitosta kokoelma sai, kuten vaikkapa tässä Kiiltomadon arviossa. Inakin kirjoitti siitä blogissaan. Itselleni tulee aina mieleen yksi Helmin novelleista, kun pyöräilen Viherlaaksossa yksinäisen penkin ohi. Joskus sillä istuu vanhoja miehiä juttelemassa. Talven tullen penkki tyhjenee.
Kotiin kannen on muuten suunnitellut Satu Ketola (sama ihminen, joka suunnitteli Mangopuun kannen). Eikö olekin kaunis?
Nostan tähän kolme novellikokoelmaa, koska ne ovat niin hienoja:
- Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia (Johnny Kniga, 2006)/ Oskuld och andra texter (2000)
- Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (Otava, 2010)
- Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009)
*****
Gardellin novellit ovat nasevia ja homoisia. Niissä kerrotaan viattomuuden menettämisestä, Jumalasta ja kahdestatoista kaupungista, joissa Gardell vierailee. Tämä kirja ei välttämättä sovi mummolle tai isotäti Tildalle. Tai mistä minä tiedän: Ehkäpä juuri isotäti Tilda on aina halunnut pohdiskella maailmaa ja tuonpuoleista ruotsalaisen koomikon seurassa? Kokoelma osui käteeni vasta tänään, mutta siinä se pysyy kunnes on luettu. Tykkääpeukku!
*****
Rohaksen kokoelma ilmestyi tänä syksynä. Hienoa kieltä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus tarinoita, joiden päähenkilöinä on nuoria ihmisiä. Luettuani tämän jään miettimään kaiken maailman kirja-arvioita. (Olen tällä hetkellä yliopiston kirjallisuusinstituutio-verkkokurssilla, joten kenties siksikin nämä asiat pyörivät mielessä alinomaa.) Aina niillä ammattikriitikoilla on jotain nokan koputtamista! Jos ei muuta, niin sitten kritisoivat teosta liian hallituksi ja mallikkaaksi. Minun mielestäni Keltaisia tyyppejä ei ole hiottu liikaa; kirjassa on särmää jäljellä. Toisessa arviossa toivottiin, että punakynä olisi tappanut ”turhan” toiston, esimerkiksi tämän hienon kohdan: ”kysymys tuikkasi kuin parsinneula, tuntui ihossa asti”. Näinhän meille on koulussa opetettu. Kaikkien klapifetistien isä William Strunk Jr. ohjeisti teoksessaan Elements of Style aloittelevaa kynäilijää välttämään liikoja sanoja. Tuolta kaapista sekin vuonna 1918 laadittu ohjekirjanen löytyy, myönnän. Olen jopa lukenut sen. Hänen oppejaan seuraava kuuliainen kirjoittaja välttää pleonasmeja, toistavia ilmaisuja.
Kun ihminen pääsee irti liiallisesta mantrantoistosta, niin sitten pitää vissiin toistella ajatuksia, aivoituksia, linnun pikkupyrähdyksiä. Minä nimittäin pidän pleonasmeista, tietenkin kohtuullisuuden nimissä. Kulttuuri- ja tyylikysymys. Joissakin kielissä toistoa esiintyy luonnollisesti, yksinkertaisena esimerkkinä espanjan persoonapronominien tuplakäyttö: ”A mi no me gustan las opiniones de estos críticos.” Kalevalassakin toistoa käytetään tehokeinona: ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi”. Punakynällä olisi paljon työtä, jos se pistettäisiin hakkamaan kaikki maailman kirjallisuus haloiksi!
*****
Helmi Kekkosta en sujauta pukinkonttiin siksi, että hän kirjoittaa samalle kustantajalle kuin minä. Ei. Kotiin on oikeasti ihana lahjakirja. Helmi maalaa herkällä, akvarellimaisella paletilla. Tuotapas en keksinyt itse! Siteerasin vapaamuotoisesti Seppo Puttosta, joka esitteli kirjan radiossa noin vuosi sitten. Puttonen oli ihan oikeassa. Nämä ovat viisaita, herkkiä novelleja. Tässä kirjassa ei myöskään ole mitään rivoa tai oksettavaa. Siksiköhän se sivuutettiin joissain kriitikkopiireissä niin ronskilla otteella? Mutta paljon julkistakin kiitosta kokoelma sai, kuten vaikkapa tässä Kiiltomadon arviossa. Inakin kirjoitti siitä blogissaan. Itselleni tulee aina mieleen yksi Helmin novelleista, kun pyöräilen Viherlaaksossa yksinäisen penkin ohi. Joskus sillä istuu vanhoja miehiä juttelemassa. Talven tullen penkki tyhjenee.
Kotiin kannen on muuten suunnitellut Satu Ketola (sama ihminen, joka suunnitteli Mangopuun kannen). Eikö olekin kaunis?
Rakastin Helmi Kekkosen Kotiin novellikokoelmaa ja minusta siinä oli jotain hyvin samanlaista herkkyyttä kuin Eeva Rohaksen Keltaisissa tyypeissä. Olen huomannut, että aina kun kirjallisuudentutkija tekee kirjan, hänen teostaan kritisoidaan liian taidokkaaksi ja hiotuksi. Näin sanotaan Riikka Pulkkisesta ja sanottiin Lindstedtin Laurasta.
VastaaPoistaMielenkiintoinen huomio!
VastaaPoistaJa hauskaa, että huomasit Helmin ja Eevan teoksissa olevan samankaltaista herkkyyttä: itse en siihen ainakaan tietoisesti kiinnittänyt huomiota, mutta nytpä ymmärrän miksi olen kumpaisestakin tänne kirjoittanut ja vieläpä samaan blogitekstiin. :)
Minäkin pidin Helmin novellikokoelmasta kovasti ja juuri se "penkkinovelli" on mielessäni usein, vaikka lukemiseta on jo aikaa. Olin iloinen, kun Helmin kirjasta kertova kirjoitukseni oli pitkään blogini luetuin yksittäinen kirjoitus! Toivottavasti Helmi julkaisee lisää.
VastaaPoistaJa hahah, minä olen moittinut Riikka Pulkkista ja etenkin Laura Lindstedtiä liiankin taidokkaiksi, mutta Pulkkisen kohdalla en ole ajatellut, että se johtuisi hänen taustastaan - Lindstedtin teos muistutti liikaa hänen tutkimuskohdettaan (Sarraute). Mutta Matti Larjavaaraapa EN moittinut liian taitavaksi, vaikka hän kuinka on kielitietelijä ja ilmiselvästi ymmärtää paljon kirjallisuudentutkimuksestakin. ;)
Nyt mun on pakko kirjoittaa keltaisista tyypeistä! ;) en pidä liian hallittuna ollenkaan, musta se on kirjan merkittävin ansio. Jenni: mietin samaa penkkino ellia usein, se oli musta leena krohnmainen, josta pidän. Jos novellin muistaa vuoden jälkeen, jotain on osunut kohdilleen. Ps. Novelleista tulee maailman trendi, sanokaa mun sanoneen. ;)
VastaaPoista