Sukupuolineutraalia avioliittoa kaivataan!

Nyt on sitten sekin ohi, sosiaaliviraston kotikäynti. Tämä oli tapaaminen numero kaksi. Kolmas kerta on se, kun valmiit kaavakkeet haetaan toimistolta allekirjoitettavaksi. Niitä ei voi postittaa kotiin, koska tapaamisia on oltava kolme. Sillä lailla adoptioneuvonta toimii.

Ystävällisiähän ne viranomaiset olivat, ei siinä mitään. Työtään tekevät. Systeemi vain on niin pielessä kuin olla vain voi. Typerää.

Kysyvätkö sosiaalitädit sisäistä adoptiota hakevalta heteroparilta, milloin he oivalsivat pitävänsä ”vastakkaisesta” sukupuolesta? Hedelmöitysklinikalla lahjasoluista alkunsa saaneiden lasten hetero- tai biseksuaalisia isiä ei lapsen synnyttyä tentata, eikä heidän vanhemmuuttaan kyseenalaisteta.

Sosiaalitoimistoa ei kiinnosta se, että valmiuttamme vanhemmuuteen on jo testattu – mikäli sellaista asiaa edes voi etukäteen testata – hedelmöitysklinikan psykologin vastaanotolla. Käynti on pakollinen kaikille hoitoihin hakeutuville ihmisille, ja sen pitäisi riittää myös sosiaalipuolen viranomaisille. Vai epäilevätkö he klinikan psykologin lausuntoa? Nämä työntekijät eivät ainakaan epäilleet mitään. Tapaamisia nyt pitää vain järjestää, kun kyseessä on "adoptio", vaikka hekin myönsivät, että oikeastihan olen ollut lapseni  äiti alusta asti. Tämä nyt on tällaista. Byrokratiaa.

Työtään he vain tekivät. Jostainhan heidänkin on leipänsä saatava. Ilkeyttäni emme tarjonneet heille edes kahvia, kun siinä istuivat ruokapöydän ääressä.

Niin. Yhdessä oltiin raskauden alkumetreiltä saakka ja sitä ennen, kun vasta suunnittelimme perheenlisäystä. Yhdessä kävimme läpi raskauden, ja minä olin mukana synnytyssairaalassa. Meillä oli perhehuonekin. Kun vauva syntyi, kukaan sairaalan työntekijöistä ei kyseenalaistanut vanhemmuuttani. Neuvolassakaan minua ei kohdella sen kummemmin kuin ketään toista. Kotona vaihdan yhtälailla vaippoja ja hoivaan, yhtälailla iloitsen ensimmäisistä hymyistä ja kannan huolta ensinuhasta. Olen aina ollut lapsemme äiti, mutta lain silmissä olen vieras nainen, joka haluaisi adoptoida hänet. Siksi minua pitää tarkkailla ja kelvollisuuteni kyseenalaistaa.

Kuka tahansa äiti tai isä osaa kuvitella, miltä tämä tuntuisi omalla kohdalla.

Myös heteroparit joutuvat läpikäymään byrokratiaprosessin hakiessaan sisäistä adoptiota. En vähättele heidän kokemuksiaan; myös he voivat tuntea olonsa ahdistuneeksi, kun vuosikausia vanhemman roolissa ollutta ihmistä tentataan ja kotona käy viranomaisia. Meidän tapauksemme on kuitenkin selkeämmin verrattavissa mihin tahansa perheeseen, johon syntyy lapsi  hedelmöityshoitojen avulla. Joutuisimme tähän prosessiin myös silloin, jos vauva olisi saanut alkunsa minun lahjoittamastani munasolusta ja olisi näin biologisestikin lapseni.

Nykyinen sisäisen adoption pitkittynyt paperinpyöritys monine tapaamisineen on selkeästi syrjivä käytäntö, jossa ei ole ajateltu perheen ja lapsen etua.  Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin mahdollisuus jäädä isyysrahakautta vastaavaksi ajaksi kotiin on tehty taloudellisesti haasteelliseksi. Periaatteessa minulla on siihen oikeus, mutta en silti saa Kelan tukea ennen kuin adoptioprosessi on viimeistelty, ja sehän vie noin puoli vuotta. Lainarahalla sitten kustansimme ”isyyslomani”. En nimittäin halunnut käydä töissä vauvan ensimmäisen kuukauden aikana. Tahdoin rauhassa tutustua häneen, tottua uuteen tilanteeseen ja tukea vaimoa käytännön asioissa keisarinleikkauksen jälkeen. Vauvanhoitokin on ensimmäisen kuukauden aikana niin intensiivistä, ettei sitä pitäisi jättää yhden ihmisen yksin tehtäväksi.

Kotikäynti on sosiaalipalvelujen resurssien tuhlausta. Käyttäisivät senkin ajan niiden perheiden tukemiseen, jotka todella tukea tarvitsevat. Sosiaalitoimi tekee arvokasta työtä palvellessaan perheitä, jotka jostain syystä elävät vaikeassa elämäntilanteessa. Mutta ei meillä ole erityisongelmia, emmekä elä taloudellisessa ahdingossa. Lapsemme eivät tarvitse ylimääräistä tukea arjesta selviytymiseen, eikä heillä ole sosiaalisia sopeutumisvaikeuksia. Soveltuvuuttamme ”adoptio”vanhemmiksi ei kannata syynätä, koska kuka tämän lapsen hoitaisi ja kasvattaisi, jollemme me? Ei häntä kenellekään toiselle anneta, eikä minua heitetä ulos yhteisestä kodista. Meidän tarkkailuumme käytetyt verorahat menevät yksinkertaisesti kankkulan kaivoon.