"Anteeksi rakas tiskit jäi"

Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja on tyylikkään hallittu ja tosi, eikä se silti sorru sovinnaiseen realismiin. Hieno, hieno kirja.

Kuvaukset muistinsa menettävästä Annasta olivat niin autenttisia, että syön hattuni, jos kirjailija ei jollain tavalla tunne muistisairaan elämää myös oikeassa elämässä. Jopa tuo otsikoksi nostettu vihko, johon Anna kirjoittaa sanoja muistiin, on todellinen. Olen nähnyt näitä eksyneen muistikirjoja  työskennellessäni dementiakodeissa. Samoin kuvaus hoitajista muistutti omia kokemuksiani hoivakodeissa. Nämä kohtaukset on kuvattu kauniisti ja lempeästi, välillä hellän humoristisestikin.

Vene heittelehti aaltojen mukana, ja Annaa alkoi hirvittää. Näinkö tässä nyt kävisi, vene kolahtaisi salmikiveen ja kippaisi ympäri? Pelko meni Annan rintakehään ja painui sieltä aallon mukana vatsaan. [...]

   Hoitaja tuli huoneeseen ja napsautti pöytävalon päälle. Hän silitti Annan kättä ja irrotti sormet sängyn laidoista.

- Joku vei airot, Anna selitti ja puristi lujaa hoitajan kättä.

- No sitten on paras tulla rantaan ja pistää vähän vaatetta päälle, hoitaja kuiskasi ja auttoi Anna pukemaan pyjaman takaisin päälle.

Tämä saattaa tuoda mieleen toisen kirjan, jonka keskiössä on muisti ja muistin menetys: Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Mutta Ahavan romaani on kauniimpi, kaunokirjallisempi:

Oli päiviä, jolloin hän tuskin tiesi kuka oli. Päiviä, jolloin hän avasi suunsa eikä tiennyt, mitä kieltä tulisi ulos. Joku lonkotti perässä, hiljaa ja vääjäämättä, ja söi palasia hänen muististaan. Puuttuvien palasten tilalle tungettiin kiviä ja reiät ommeltiin umpeen. Siksi Annan sisällä kolisi ja kolotti, oli niin ontto olo.

Romaani ei kuitenkaan ole teemakirja, se ei keskity Annan sairauteen tai määrittele häntä sen kautta. Aikatasot ja paikat limittyvät tosiiinsa: välillä ollaan Englannissa, välillä Suomessa saaressa, välillä Anna on vanha ja käy Jumalan kanssa tupakalla.

Pidin Eksyneen muistikirjassa erityisesti siitä, miten kerronta välillä muuttui oudoksi, lähes fantasiaksi, eikä asioita selitetty puhki. Metsästä löytyi kuollut nainen, joka kasvoi karvaa. Annalla oli kuusi lasta, joista yksi syntyi pullataikinasta. Eivätkä nämä olleet vain kuvitelmaa. Ahava kirjoitti tarusta totta. Siinä mielessä teosta voisi verrata Johanna Sinisalon romaaniin Ennen päivänlaskua ei voi (taas täysin periaatteiden vastaisesti, koska yleensä en tykkää vertailemisesta).

 

Muistisairaan maailma on maaginen (kuten kirjan takakannessakin todetaan), ja on mahdollista kietoa sen pauloihin monenlaisia tarinoita. Itse työstän tällä hetkellä romaania, jonka yhtenä miljöönä on dementiakoti. Oli ihana oivaltaa, miten erilaisia tarinoita samankaltaiseen ympäristöön voi rakentaa, miten erilaisia kirjoja voi syntyä huolimatta siitä, että liikutaan nopeasti vilkaistuna samassa tilassa. Sama tietysti pätee vaikkapa Lontooseen: on mahdollista sijoittaa kaksi täysin erilaista tarinaa samaan kaupunkiin. Juoni ja tunnelmat kun voivat olla täysin erilaisia.

Jos useammassa kirjassa (esimerkiksi Ahavan ja Genovan romaaneissa, ja Arne Nevanlinnan Mariessa) kuvaillaan tapahtumia muistojen ja muistin menettämisen välinein ja silti teokset ovat keskenään niin kovin erilaisia, onko kyseessä silloin edes yksi ja sama maailma? Vai näemmekö me kaikki elämän vain hiukan eri tavalla? Kenties jokainen kertomus on oma maailmansa, eikä vain erilainen tulkinta yhdestä ja samasta. Ja sittenkin: miten tarinat näistä eri maailmoista onnistuvat koskettamaan meitä niin, että ehkä pikkuisen itkemmekin lukiessamme? Pikkuisen nauramme ja sanomme, että tuolta minustakin tuntuu?

Ehkäpä juuri siksi maailmaan mahtuukin niin paljon kirjoja.

Eli kiitos kauniista kielikuvista. Ja tarinasta. Ja tunnelmasta. Niin, Ahava ei vain maalaillut taidokkaita kielikuvia, keinotekoisesti sanataiteillut. Ei, hän meni paljon syvemmälle. Minua jopa vähän itketti, ja sitten nolotti koska satuin istumaan yliopiston ruokalassa lukemassa, ihan julkisella paikalla noin vain. Olin livistänyt sinne kesken espanjan tunnin, koska oli pakko saada luettua kirja loppuun. (Ja se on paljon se, koska rakastan espanjan tuntejani!)

Nyt istun yliopiston koneella Aleksandriassa. Oli pakko kirjoittaa tästä kirjasta. Heti.