Lootin vaimo

 Tuli pöytä siivottua.

Järjestellessäni katalogeja, laskuja ja teepussinroikaleita omiin kasoihinsa - mikä työhuoneeseen vietävään pinoon, mikä kompostiin tai tiskikoneeseen - kuuntelin Radioteatterin Lootin vaimoa. (Viereinen kuva on kuunnelman alkuperäisestä teatteriversiosta.)


Alkuperäismyytissä sodomalaisnainen muuttui suolapatsaaksi, kun katsoi taakseen. Kuunnelma käsitteli kipeitä aiheita, ja välillä unohduin pöydän ääreen maistelemaan italialaista olutta.

Mitä muutakaan tämä siivoaminen on kuin taaksepäin katselemista? Pöydällä lojuvat vanhat laskut muistuttavat kiireisestä viikosta, jolloin en jaksanut kirjautua verkkopankkiin tuskailemaan rahatilannettani. Teekuppien runsaus kertoo päätöksestäni vähentää kahvinjuontia, ja pöydän kulmalle unohtunut omega3-purkki siitä, että tämä talvi selvittiin ilman kaamosmasennusta. En tiedä, voiko siitä kiittää kalaöljykapseleita, anopin lahjoittamaa terapialamppua vai sitä, että kerrankin tein koko pimeän kauden vain rakastamiani töitä: kirjoitin ja maalasin. Tai ehkäpä uuden vauvan syntymä ei antanut tilaa (aikaa!) edes huomata hämärtyvää maisemaa. Ennen kuin ehdin tuskastua, oltiin jo helmikuussa.

Miira Sippolan ohjaama Lootin vaimo kertoo yksinhuoltajasta. Näytelmä yhdistää uskomattoman taitavasti raamatullisen miljöön ja suomalaisen "hyvinvointi"yhteiskunnan. Se liikkuu maailmassa, joka ei ole niistä kumpikaan mutta on samalla molemmat. Yhdessä kohtauksessa raskaana oleva Loviisa, Lootin lapsen äiti, istuu saunassa miettimässä synnyttäisikö lapsen sittenkään. Kuuluu kiukaan sihahdus. Toisessa kohtauksessa, toisia ongelmia kohti kuljettaessa, jalan alla narskuu lumi. Välillä kuulen kirkolliseen tyyliin laulettuja argumentteja puolesta ja vastaan.

Joskus on aivan välttämätöntä vilkaista olan yli, saada jotain tolkkua menneestä. Minkä tähden Lootin vaimoa rangaistiin? Miksi taakse jätetyn kaupungin katselu haurasti hänet? kirjoitin Mangopuun alla -romaaniinkin. Mietin tätä paljon silloin, kun itse toivuin vaikeasta ihmissuhteesta ja päätin pärjätä yksinhuoltajana.

Matkustin Manalaan, pelastin kauniin neidon hirviöltä. Unohdin, ettei taakseen saa katsoa ennen kuin on turvassa. Valonsäde ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta nenälläni, kun jo vilkaisin selkäni takana kulkevaa kammotusta. Jätin sille oven auki tähän maailmaan.
   Olio oli ovela. Se nakersi minua pikkuhiljaa, näkymättömänä. Ohut vaijeri työntyi verisuonen sisään, ja kirurgi ojensi kätensä. Olio etsi lisää ruokaa. Paukamia sääressä. Verihyytymiä. Ojensin kirurgille sakset. Silmieni edessä vyöryvä nauha pyrki ulos, mutta onneksi suutani suojasi maski. Riensin kotiin ja soitin taas suin päin vanhaa leluani, totuuden torvea. Sen ääni kauhistutti ja iljetti.
   Suolakiteitä nousi jo iholleni.

   (Mangopuun alla, s. 224)

Patsaaksihan sitä muuttuu, jos kaivelee menneitä ennen kuin on turvassa. Ennen kuin jaksaa kohdata hirviöt takanaan. Muuten nuo iljetykset paisuvat jokaisesta kertomasta ja yhteenlaskusta yhä vaikeammin hillittäviksi, melkein kuolemaksi. Serotoniinin ainakin syövät hermopäätteistä.

Nämä pienemmät hirviöt - serpentiinin ja vessapaperin palaset - jaksan kyllä sortteerata pöydältä pois. Katso, tuossa on myttyyn jäänyt sideharso, siinä mustikkatahroja. Vaimo kuvasi oikein videokameralla, kun Kuutti söi ensimmäisen kerran mustikkaa. Minulla on joku, jonka kanssa jakaa tällaiset pienet, muiden ihmisten mielestä joutavanpäiväiset ilot.

Kuunnelman Loviisalla ei ollut ketään. Hän pohti omaa kaipuutaan tehdä patsaita Sodoman kaduille. Se oli hänen työtään, hänen paikkansa maailmassa. Mutta saako äidillä olla muita toiveita kuin omistautua lapselleen?

Heitän tahraisen sideharson pyykkikoriin ja menen halaamaan vaimoa. Avaan Kamala Markandayan romaanin ja tiedän, että elän juuri nyt sellaista elämää, jossa olen oikealla paikalla tässä maailmassa.

Ja ruokapöytäkin on siisti.