Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjoittama esseekokoelma Hatunnosto (Kirjapaja, 2010) sisältää tarinoita matkapäiväkirjan lehdiltä, Afrikan taivaan alta, kaukaa ja lähempääkin menneestä. Olipa virkistävä kokemus lukea teos, joka avasi kansantajuisesti Darfurin kriisin, entisen Jugoslavian alueen kuviot, Israelin ja Palestiinan kiistan sekä Somalian tapahtumat ilman, että olisi sorruttu liialliseen selittelyyn, alentuvaan lässyttämiseen tai kiihkomieliseen populismiin. Luettuani ymmärrän taas hitusen paremmin, miksi esimerkiksi Lähi-idän rauhalla on kiire. Alueen selkkauksia kun käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä.

Somaliassa Haavisto törmäsi toistuvasti suomalaisiin, jotka olivat palanneet sukujuurilleen perustamaan pizzerioita ja yliopistoja. Maan parlamentin puhemieskin oli Haaviston vierailun aikaan käymässä Mellunmäessä. Tekstistä välittyy myös se, miten kaunis kaupunki Mogadishu kerran oli.

Kirja on täynnä tällaisia  kohtaamisia. Erityisen koskettava oli Tölö Gymnasiumin lahja darfulilaisille koululaisille.

Haavisto kertoo myös omasta menneisyydestä, alkuajoista Vihreiden aktivistina ja myöhemmin puolueen ensimmäisenä ja silloin myös ainoana ministerinä. Ajatuksia herätti muun muassa nuoruuden matka Pietariin, kun Rosa Liksom joutui toimimaan pikaoikeudenkäynnissä tulkkina. Muutama venäläismies tuomittiin vuosikausien pakkotyöhön, ja suomalaisten bussi jatkoi kohti Suomea. Toisella Pietarinmatkalla Haavisto jää katsomaan Hare Krishna -liikkeen jäsenten tanssimista, jonka miliisi pian pysäyttää. Joku väkijoukossa kuitenkin kuiskaa Haavistolle, että tämän pitäisi tulla Veteranov-metroasemalle illalla kuudelta. Haavisto menee - mikä yllättää minut: kuiskaajahan olisi voinut olla ties mikä vaarallinen rikollinen. Veteranov-asemalta salaiseen temppelikämppään kuljetettu Haavisto saa hare krishnoilta Suomeen vietäväksi listan Neuvostoliiton vankiloissa olevista aseistakieltäytyjistä. Sen hän toimittaa kotiin palattuaan Amnestylle Lontooseen. 

Vaikka olen kirjoittanut ja puhunut paljon omista kokemuksistani Hare Krishna -liikkeessä - liikkeen vallankäytöstä ja epätasa-arvosta - en kuitenkaan halua sulkea silmiäni siltä, että sen jäsenet kokivat Neuvostoliitossa syrjintää ja heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin  hyvinkin räikeästi. Aivan kuten minkä tahansa muun vähemmistön. Muistan, kuinka liikkeen venäläiset jäsenet vierailivat ensimmäistä kertaa Intiassa ja kertoivat kokemuksistaan. Yhdeltä oli mielisairaalavankilassa leikattu oikean käden peukalo, jotta hän ei enää "chanttaisi" (mietiskelisi rukoushelmiä apunaan käyttäen), toinen käveli pahasti ontuen, koska hänet oli pakotettu nukkumaan sementtilaverilla. Sydäntä riipaisevin oli tarina äidistä, jonka vauva riistettiin kirjaimellisesti sylistä. Kolkatan temppelin jäsenet tekivät tästä kertomuksesta myös näytelmän, joka esitettiin Mayapurin festivaaleilla. Moni katsomossa itki.

Mangopuun lukijat ovat joskus ihmetelleet, miten pystyn tarkastelemaan menneisyyttäni Hare Krishna -liikkeessä ilman katkeruutta. Ehkäpä syynä on juuri tällaiset  muistot ja kohtaamiset. Siitä huolimatta, että temppeli ei ollut minulle sopiva paikka ja liikkeen sisäiset syrjivät käytännöt satuttivat minua ja muita, ymmärrän myös, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Uskonnonvapaus on yhä mielestäni tärkeä arvo.

Tällainen henki on myös Haaviston kirjassa. Hän on uransa aikana ollut niin kiperissä tilanteissa, että hänen kokemuksesta kumpuavia sanojaan kannattaa kuunnella. Tämän kirjan luettua tuntuu kornilta edes ajatella, että televisiostudioissa pääsevät kaiken maailman mutu-politiikot ja bodaajat laukomaan totuuksiaan muka suurinakin yhteiskunnallisina totuuksina.

Lopuksi (ja täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni johtuen) minua miellytti Kalevalan läsnäolo kirjassa. Mitä yhteistä on Kalevalla ja darfulilaisella zaghawat-heimolla? Mikä sammontulkinta viehättää Haavistoa eniten, ja miksi sammon arvoitusta yhä kannattaa pohtia?

Kannattaa lukea tämä kirja.