Kuin tanssia

Eilen aloitin lukemaan Hari István Mäen surrealistista aikuisten mysteerisatua, Kraatterin lapset. Se on ihmeellinen kirja. En laskenut sitä käsistäni kuin niiksi kolmeksi tunniksi, jotka maltoin välillä nukkua.

Kraatterin lapset kertoo baletin maailmasta. Lapsista, joille tanssi muuttuu Linnaksi, elämä näyttämöksi, jolla pitää esiintyä jonninjoutaville ja mitättömille. Aikuisille.

Satujen näyttämön verhot avautuivat. Huikaisevan kirkkaassa valossa odottivat oikeat tanssijat. Hipsin mukaan. Minä, joka en ollut mitään. Paitsi kiltti.

(s. 16)

Kirja käsittelee hyvin vaikeita aiheita, jotka esitellään pieninä vihjeinä läpi kirjan. Omistautuminen tanssille on täydellistä, tai ainakin sen pitäisi olla sitä. Minäkertoja koskettelee usein kylkiluitaan: osa niistä alkaa tulla sopivasti esiin. Hän on kaunis. Hänestä tulee kaunis. 

Tukikohdassa söin pienet ateriani. Lauloin tuutulaulun ja katsoin itseäni peilin kylmältä pinnalta. Silloin tällöin pölyiseen lasiin ilmestyi sormenjälkiä kuin joku olisi peilin toiselta puolelta osoitellut minua arvostelevasti etusormella.

(s. 34)

Romaania kansoittavat monenlaiset oliot, joista peilien varjo-olennot ovat vain yksi esimerkki. Naakat lentelevät Linnan ulkopuolella, kurkkivat ikkunaluukkujen raosta. Ehkäpä ne ovat lasten ainoa yhteys ulkopuoliseen maailmaan. Huomasin myös vihjeitä ja viittauksia muihin satuihin, esimerkiksi Pinokkioon ja Liisaan Ihmemaassa. Silti tämä on nimenomaan aikuisten romaani, ei lasten. 

Kirjan kaikkein pelottavin olio on Poppakuoriainen. Lahjattomia lapsia katoaa linnasta: Poppakuoriainen syö heidät. Niin aikuiset sanovat. Niin käy, jos ei kestä kipua, tarjoa kauneintaan.

Näin itseni rautaisessa häpeähäkissä, kiskottuna nosturilla kosken ylle. Kaikki ryntäsivät katsomaan, kuinka huonoa esitellään. Häpeä viipaloi alastoman ruumiini rujoksi ja teki minusta tanssijan irvikuvan.
(s. 57)

Itse asiassa kukaan Linnan asukeista ei ole kasvanut aikuiseksi. Kaikki ovat lapsia: pieniä tai isoja. Tämä näkyy raadollisimmin Opettajan suhteessa minäkertojaan. Mitä hän vaatii, mitä hän haluaa pienen pojan tekevän? Ainakin hän haluaisi tämän luopuvan ihastuksestaan toiseen poikaan, koska "Elämä on tanssimista. Eikä siihen mahdu muuta." (s. 63) Muitakin, sairaampia motiiveja Opettajalla on.

Kuka lapsi kestäisi sellaisen. Niin. Mitään kipua ei vuolla ilmaiseksi: "Palkkio kauneudesta on äärimmäinen usko sekä tottelevaisuus." (s. 114)

Harri István Mäen teksti on kuin balettia. Se soljuu kauniisti, ja tarinassa toistuvat tietyt liikesarjat: sanat, lauseet ja joskus jopa kokonaiset kappaleet. Toisto on tyylikeino, jota kaikki eivät hallitse tai edes uskalla käyttää. István Mäki uskaltaa. Ja onnistuu siinä mestarillisesti.

Lukiessani viimeisiä lukuja aamulla kuuntelin levyltä Tšaikovskia. Se sopi täydellisesti. Näin tarinan balettiesityksenä.

Lukujen alkuihin sijoitetut kuvat on tehnyt Jussi Jääskeläinen. Minusta nekin ovat onnistuneet täydellisesti.