Eilinen Kati Juuruksen dokkari oli koskettava. Sen voi katsella vielä Yle Areenalta. Ohjelmassa on haastateltu pohjois-suomalaisissa pikkukaupungeissa asuvia homo- ja lesbonuoria: ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka haluavat elämältä ihan tavallisia asioita. He puhuvat peloistaan, syrjinnästä ja koulukiusaamisesta, mutta myös rakkaudesta ja unelmista.
Yksi pojista kertoi, kuinka ennen koulun terveystiedon tuntia vielä ajatteli, että voisikin kertoa muille homoudestaan. Tunnilla asiaa käsiteltiin kuitenkin naureskellen ja ivaten. Tuli fiilis, että "olenko mä vaan joku vitsi".
Yksi tytöistä oli syntynyt Petroskoissa, ja koki olevansa onnekas asuessaan Lappeenrannassa. "Täällä mua ei sentään tapeta."
Tavallisia nuoria, jotka ovat kiitollisia siitä, että heitä ei sentään tapeta.
Vain hirviö pysyy kylmänä näitä nuoria kuunnellessaan.
Seuraan mielelläni Kati Juuruksen tekemisiä: häneltä voi aina odottaa laatua ja asiaa. Koskettavia, ajankohtaisia teemoja ja inhimillistä lähestymistapaa. Viime vuonna hänet palkittiin Monte Carlon tv-festareilla dokumentista Sormenjäljet. Turvapaikanhakijoita käsittelevässä dokkarissa kysytään, millaista on elää, kun mihinkään ei saa pysähtyä.
Eilisen dokkarin aiheesta kiinnostuneet haluavat ehkä tutustua seuraaviinkiin (linkit ovat omiin, aiempiin blogiteksteihini) :
***
Vaan nyt minä menen siivoamaan, kun se kerran jäi eilen kesken. Kyllä, homotkin siivoaa!
Hirviöitä yhä on, siellä ja sun täällä. Ikävä kyllä.
VastaaPoistaEn ehtinyt katsoa Areenasta, kun tuo tulikin jo telkkariuusintana viime lauantaina. Ahdistava ja koskettava - jotenkin sitä toivoisi, että edes uusissa sukupolvissa ajatukset avartuisivat, mutta ilmeisesti joka sukupolveen tarvitaan se tietty punaniskajuntti-kiintiö jonka mielestä homot ansaitsee väkivaltaa ja tappouhkauksia :(
VastaaPoistaHei sulla oli tuossa sun tekstissäs pari asiavirhettä...
VastaaPoistaLexi: vinkkaa, niin korjaan!
VastaaPoista