Minä niin tykkään Lönnrotista

Siksi, että hän oli ihan tavallinen lääkäri ja onnistui silti kirjoittamaan paljon. Hän kiersi pitkin Vienan-Karjalaa ja keräsi runoja, hahmotteli niistä eepoksen.

Ei, ei tämä siitä johdu, että olen kohta juoksemassa Kalevala-kurssin lopputenttiin. Todellisuudessa Lönnrot saa sympatiani sen vuoksi, että palasin itsekin taas pitkän tauon jälkeen sairaanhoitajan hommiin, tosin osa-aikaiseen pestiin. Ihmettelen, miten aika tulee riittämään kaikkeen - kirjallisuuskurssit ainakin täytyy jatkossa karsia minimiin.

Olen aikaisemminkin ehtinyt kirjoittaa apurahaelämästä ja aivan ensimmäisessä postauksessani kerroin heittäytyneeni täysin kirjoittamisen varaan: 

"Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja!"

Riemastuttavaa hulluutta tämä vajaa vuosi onkin ollut. Luovaa vapautta ja lähes rajoittamatonta aikaa hillua pyjamassa. Ihanaa. Mutta nyt tuntui hyvältä palata sairaalan käytäville, on hienoa kohdata oikeita ihmisiä ja huokaista helpotuksesta kuun lopussa, kun tilillä on takuuvarmasti rahaa. Free-lancerin töitäkin jatkan, ja pidän yhä itseäni päätoimeltani kirjailijana. Leipäni joudun kuitenkin tienaamaan muualta. Ihan niin kuin Lönnrot.

Siksi minä hänestä niin pidän. Vaihtaessani ylleni hoitajanasua ajattelen usein vanhaa Eliasta ja hänen työtään. Jos Elias, niin miksen sitten minäkin?

*****

(Kuvan linkitin Museoviraston sivuilta: mieltäni lämmittää sekin, että Eliaksella oli perhettä. Jaamme jopa leipätyössä puurtamisen perimmäisen motiivin. ;)