Säkeitä Pietarista

Viikko sitten perjantaina kävin Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen etukäteiskokkareilla Helsingissä. Jo silloin arvasin, että Lahden kokouksesta tulee ihana. Olin oikeassa: ilmapiiri Messilässä oli niin salliva ja lämminhenkinen, että en voi muuta kuin odottaa seuraavaa tapaamista kahden vuoden päästä.

Juustotarjotin kädessäni asetuin istumaan huoneen nurkkaan. Ujostutti vähän. Hyvä juttu, että viereeni asettui erityisen miellyttävä henkilö, joka osoittautui nuoruudenystäväni entiseksi opiskelukaveriksi ja kerta kaikkiaan upeaksi ihmiseksi. Johanna Hulkon esikoinen, Säkeitä Pietarista, julkaistiin vuonna 2009, ja syksyllä ilmestyy seuraava romaani, Jostakin kotoisin. En ymmärrä, miksen ole tutustunut pietarikirjaan jo aikaisemmin (toisaalta nyt minulla on oma, Johannan minulle signeeraama kappale siitä). Vetävä ja viihdyttävä kirja, jonka monimuotoisuudesta ja runsaudesta nautin suuresti.

Päädyimme organisoimaan Johannan kanssa cocktail-partylle jatkot Juureen, yhteen lempiravintoloistani Helsingissä. Sieltä saa suomalaisia tapaksia, "sapaksia". Mukaamme lähti myös Marjo Heiskanen, jolla on Johannan kanssa yhteinen blogi, Hulkko & Heiskanen. Kannattaa tsekata sieltä Johannan hieno teksti häpeästä, josta puhuttiin paljon Lahden paneeleissa ja ruokapöytäkeskusteluissa. Häpeä saa meidät sulkemaan suumme, se on sisäinen sensuroijamme.

Häpeästä kirjoitin itsekin toukokuun puolella.

Mutta takaisin jatkoille: Ravintola Juuri oli täynnä, mutta onneksi on olemassa Latva. Lopulta siellä oli itseni, Johannan ja Marjon lisäksi Sami Hilvo ja liuta kirjailijavieraita useasta eri maasta: Eleanor Catton miehensä ja suomentajansa kanssa, Jaroslav Rudiš, Gregor Sander ja Annelies Verbeke.

Eikä minun olisi tarvinnut ujostella laisinkaan: kaikki olivat rentoja ja suloisia. Haluan lukea heidän kirjojaan ja kirjoittaa heistä blogiini! Odottakaapas vain.

Luin tänä aamuna loppuun Johannan Pietarin. Se sai minut haluamaan venäläistä teetä, avamaan Anna Ahmatovan runoteoksen ja toivomaan, että äitini olisi yhä elossa. Hän olisi pitänyt tästä romaanista. Ja pidin siitä minäkin. Suomalainen Anna lähtee Pietariin tekemään väitöskirjaa Anna Ahmatovan runojen suomennoksista. Tarinaan kietoutuu takaumia nuoruudesta, kun kirjan päähenkilö opiskeli venäjää Leningradissa.

Miten pienessä maailmassa elämmekään: lukiessani Johannan romaania sain kokea myös  palan nuoruudenystäväni menneisyydestä. Siitä, millaista on elää neuvostoaikaisessa opiskelija-asuntolassa ja miltä Pietari tuoksuu. Eihän Säkeitä Pietarista tietenkään omaelämäkerrallinen romaani ole, mutta sen Pietari-kuva on aito ja todellinen. Johanna puhuu kaupungista, jota voi samanaikaisesti rakastaa ja vihata. Minulle hän kirjoittaa luopumisesta ja pelosta.

Kirja käsittelee myös vakavia ajankohtaisia aiheita: Sosnovyi Borin ydinvoimalaa, sananvapautta, kirjailijoita joita ei julkaista. Nämäkin aiheet liittyvät kirjailijakokouksen teemoihin. Mistä kirjailija voi ja saa kirjoittaa. 

Lisää toisella kertaa. Nyt jään istumaan hiljaa, Pietarin maku huulillani.