Vedenaliset

Inho ja häpeä. Niistä Maria Peura kirjoittaa. Ja siitä, miten kuulutaan laumaan.

Tutustuin Mariaan Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, pian sen jälkeen kun olin lausunut ensimmäisen kommenttini erään paneelin päätteeksi. Nolous söi mahaan koloa, tunsin itseni vanhanaikaiseksi moralisoijaksi. Joku - olisikohan ollut Wolfram Eilenberger - oli ennen minua nostanut omassa kommentissaan esille huumeet ja huumaavat aineet ja niiden vaikutuksen tekstiin. Kaikkihan tuntevat Kerouacin. Minä nostin käteni ja sanoin, että toisille tasoille pääsee niin monilla muillakin tavoilla. On olemassa yllättäviä ja outoja keinoja, joilla kirjailija tavoittaa sanoin kuvaamattoman, eikä niillä ole mitään tekemistä huumeiden kanssa. Esimerkkinä mainitsin Alzheimeria sairastavan ihmisen seuraamisen, hänen kanssaan keskustelun. Tuo puhe muistin ja muistojen rajamailla mutta silti hämmästyttävän tiukasti tässä hetkessä voi viedä sellaisiin paikkoihin, joihin väkevin tai miedoinkaan huume ei pääse.

Siinä sitten seisoin paneelin jälkeen, ruokajonossa, ja tuskailin, että varmasti kuulostin sairaanhoitajalta, joka haluaisi jakaa kirjailijoille terveystietoa! Olipa typerä ja tätimäinen avausrepliikki! Maria käveli ohitseni täysi ruokalautanen kädessään ja sanoi, että turhaan häpesin. Ihan turhaan. Kommentissani oli paljon perää.

Kuten olen täällä toitottanut, kirjailijakokouksen henki oli poikkeuksellisen salliva. Häpeäni taisi nousta vanhoista muistoista ryhmätilanteisiin liittyen.

Maria Peuran kolmas romaani, Vedenaliset, vie lukijan unenomaisiin maailmoihin. Se on tekstiä, jossa on tavoitettu toispuoleinen. Ja peräti ilman huumeita. Alzheimerinkaan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Silti mikä tahansa arkiymmärrykseen vaikuttava sairaus on kuin saari, jollaisella romaanin päähenkilökin kasvaa kunnes muuttaa kaupunkiin ja muuttuu itse siellä saareksi. 

Ehkäpä kirjoittajankin on löydettävä saari tai peräti saaria halutessaan kuvata sellaista, jota ei sanoin voi näyttää.

Maria Peura kirjoittaa rohkeasti häpeästä, sen särystä ruumiissa. Siitä, kun ei osaa vielä puhua mutta hävetä osaa, vaikka mistään ei moititakaan. Kuinka on parempi tehdä sellainen sopimus, että salassa inhotaan. Ei tarvitse julkisesti hävetä. Nielaistaan vain ne äänihuulet.

Ja yritetään voittaa inho, jotta paikka laumassa säilyy.

Jumalastakin Maria rohkenee kirjoittaa. Jumala nostettiin esiin useaan otteeseen Messilässä. Ensimmäiseksi sen teki taaskin Eilenberger. Hän kummasteli, että kokouksessa ei oltu vielä käsitelty tätä aihetta, vaikka teemana olikin sanoin kuvaamaton. Eikö jumalaa jos jotakin ole vaikea kuvata sanoin? Minäkin olin luullut, että jumalasta puhuttaisiin enemmän nimenomaan sensuurin ja itsesensuurin yhteydessä. Aihe osoittautui yhdeksi aikamme vankimmista tabuista, eikä sitä oikein muuten rohjettu kosketella kuin Nietzschen kautta. Keskustelimme tästä Leevi Lehdon kanssa tanssitauolla. (Luulenpa muuten, että Leevin legendaarinen beatboxaus kansanlauluesityksemme aikana jäi sekin monelle mieleen...) Puhuimme siitä, miten kirjailijat ikään kuin allekirjoittavat sopimuksen teologien kanssa. He saavat kirjoittaa jumalasta, mutta me emme. Niin kauan kuin välttelemme jumalia kaunokirjallisessa tekstissä, annamme yksinoikeuden aiheen käsittelyyn uskontoa ammatikseen tai muuten vain intomielisesti harjoittaville ihmisille. Ja vahvistamme sitä tabua, jonka mukaan jumalasta muka on mahdoton puhua ja kirjoittaa. Minun mielestäni se on aihe siinä missä muutkin.

Vedenalisten Jumala yrittää "korjata erehdystään, kumota avaruusolennon muuntamisen ihmissaaren asukkaaksi. Jumala painoi luomustaan pinnan alle, pakotti sen itse ihmiseksi muovautumaan." Islaminuskostakin Vedenaliset onnistuu kertomaan mariapeuramaisen mystisellä ja myyttisellä tavalla. Eri tavalla kuin kukaan muu suomalainen kirjoittaja, jonka islaminuskoa sivuavia tekstejä olen lukenut.

Pidin myös Vedenalisten rytmistä, sen lauseiden oudosta sanajärjestyksestä, joka kaikui paikoin kansanlaulujen henkeä.

Ehkäpä onkin niin, että tarvimme mysteeriä ja myyttiä, hiljaisuuden ja unen vartijana seisovaa kirjailijaa, tavoittaaksemme jotain sanojen tuolla puolen olevaa. Tai tällä puolen, pinnan alla lymyävää, miten vain ja mistä kulmasta asioita sitten katsommekin.

*****

Mikäli pidit Maria Peuran Vedenalisista, saatat nauttia myös näistä: Katja Kaukosen Odelma, Harri István Mäen Kraatterin lapset, Hannele Mikaela Taivassalon Oi, tule katsomaan.