Suustani soljuu

...sanoja.

Tänään ystäviä kylässä ja valkosipulivodkaa. Sellainen ilta. Keskustelimme kirjoittamisesta, vaaleista, kärsivällisyydestä, rakkaudesta ja sovintoseksistä (joka on muuten erinomainen idea). Illoista keskellä viikkoa ja junan jytkeestä. Pian se vie ihmisen jonnekin, vaikkapa jonkin linnan kupeeseen, ihanaan kaupunkiin. Ferrarin kyytiin. Kosken pauhuun, raudan tuoksuun. Pullotettuun yöhön.

Mitä tapahtuikaan, kun Pohjan akka oli hyllyllä kypsymässä? Entä sinä aikana, kun vietin taas muutaman päivän sen parissa? Olen liian kiivas kuulemaan, liian malttamaton, mutta onhan tämä minun tarinani.

Tiedän, että joskus on hyvä olla hiljaa ja antaa suunnitelmien hioutua rauhassa. Silloin kannattaa salvata suu ja sitoa sormet sinisin sitein, vaikkakin vain päiväksi tai pariksi. Ei ole aika tarinoiden, haavekuvain tai harhojen. Eipä auta kuin odottaa. Vartoa milloin aurinko nousee ja tänne tulee taas kevät.

Polun suunta on nähtävä, jotta sitä pitkin uskaltaa kulkea. Määränpäästä viis: on vain tiedettävä, mihin suuntaan tarina vie, vaikka sen loppuratkaisu ei vielä viipyilisi edes ilmassa, tuoksunhäivänä.

Mutta ikävähän noiden kirjoitustaukojen aikana tulee. Helvetti soikoon, miten kirjailija kaipaakaan tarinaansa! Riistävä ikävä se on, kamala kaipuu sanojen pariin. Onneksi pienikin tauko kirjoittamisessa riittää: pian huomaamme taas, mikä siinä olikaan tärkeää ja miksi sitä niin rakastamme.

On se siunaus, kun saa pukea ajatukset saduiksi eikä tarvitse huutaa niitä ilmiauki, kuuna kullan valkeana kuultavaksi kaiken kansan. Silloin ei haittaa, vaikka miten olisi salpa suulla ja sinisiteitä sormien ympäri. Silti sitä vain kirjoittaa sanoja, sylejä sivun täyteen. Sopusuhtaisia, suuhun soljuvia, suloisen tuttuja kielelläni.