Akka on mennyt painoon!

Totta se on: Pohjan akka on lähtenyt painoon. Kalevalanpäivänä kilistellään!

Hetkeksi iski paniikki. Entä jos tekstiin jäi joku hirmuinen virhe? Tai jos koko teksti on virhe! Julkkarikutsussa siteeraus: "Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tätä nyt killistelen, jotta olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa, että kuunkierron verran lensi pitkin maita ja kutsui pitoihin väkeä? Kutsui väkeä pitoihin? Kuunkierron ajan? 

Rytmissä on jotain outoa.

Luojan kiitos, kirja on painossa!

Pohdin täydellisyyttä. Voimmeko sanoa, että joku asia on täydellinen? Kirja, ilma, rakkaus tai kanelipulla? Lumimaisema? Ainahan kaikesta jotain korjattavaa löytyy, jos oikein suurennuslasilla tihrustaa. Ja joskus ei edes tarvitse sitä suurennuslasia. Tulin siihen lopputulokseen, että kyllä asiat voivat olla epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne ovat täydellisiä sellaisenaan, eikä niitä tarvitsekaan ronkkia, korjailla loputtomiin korjailemisen ilosta. Olkoon tuollainen, minä rakastan sitä sellaisena kuin se on.

Täydellisyyteen sisältyy särö.

"Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tiaisen pyrstön kiikkuu, keinuu, keinahtaa kerran isommin: lentänyt pitkin maita kuunkierron verran. Sitä kun olisi hionut loputtomiin, tiainen olisi ehtänyt lentää pois. Siinä olisin sitten ollut, tyhjää kourunreunaa tuijottanut.

Eilinen lumimaisemakin oli täydellinen, ja ilma, vaikka varpaita kipristi pakkanen ja eksyimme kulkemaan oudon rakennusmaan halki. Siellä törrötti rakennushampaita maassa, harmaita hampaita kurotteli taivaita kohti. Juttelimme niistä, koska niilläkin on tarkoituksensa. Ne pitävät liikehtivää hiekkaa kasassa, jotta ihmiset voivat pystyttää vajoamattoman talon. 

Tolpat ovat sormia maassa, hammassormia - sitovat maan jotta talon on hyvä siinä olla, ja ihmisten talon sisällä.

(Valokuva on otettu vuosia sitten, ja siihen liittyy aivan erilaisia muistoja, mutta hampaat ovat samanlaisia)

Vedenrajassa on kivennokka, jolle istahdan mielelläni. Monesti olen ajatellut, että vien sinne jonkun kanssani istumaan. Nyt lumi oli peittänyt rannan eikä merta sormeilevan särkän päässä sijaitsevalle kivennokalle viitsinyt rämpiä istumaan. Silti kävelylenkki oli täydellinen, enkä muuttaisi siitä mitään.

Kylliksi käveltyämme voimme palata takaisin Tapiolaan, Kaisan kahvilaan kupilliselle teetä ja korvapuustille.

Kustannustoimittajani Hanna Pudas huomasi, että Pohjan akan läpi kulkee pullamotiivi. Se liittyy kirjoituskursseihin, sairaalan arkirutiineihin, työmaiden taukoihin, kaikkeen yksinkertaiseen. Symboloiko se tavanomaisuutta, arkea? hän kysyi. Joskus joku muu näkee tekstistä sen, mitä kirjailija itse ei huomaa. 

Arjessa on paljon hyvää. Kanelintuoksua. Erä shakkia. Kävely kuulaan lumimaiseman läpi. Nämä asiat merkitsevät minulle paljon, näistä syntyy tarinoita.