Burleskia reaalifantasiaa

 "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Näin Aina Kuluntalahti lupaa, ja sen seurauksena hänen ovensa taakse asettuu pitkä jono miehiä odottamaan vuodenajan vaihtumista.

Heidi Jaatisen toinen romaani, Jono, on arvioissa yleensä luokiteltu farssiksi. Kirjailija itse kertoo sen parodioivan nykypäivän yliseksualisoitumista (Iisalmen Sanomat: "Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono"). Onhan siinä jotain hirveän surullista, että emme osaa olla aidosti läsnä toisillemme. Kuin Jaatisen romaanista konsanaan ovat baarien karjahuoneet: juottotiskin äärellä kohtaamiset muistuttavat lihaksi tullutta nettideittipalstaa, jossa jokainen kokeilee onneaan hetken ja siirtyy taas seuraavaan, kunnes kello on liikaa, aika loppuu ja pitää lähteä jonkun kanssa jatkoille jonnekin. Sellainen ei voi olla pidemmän päälle tyydyttävää. Jono aiheuttaa ähkyn, tai ainakin hervottoman naurutaudin. 

Pidän Jaatisen huumorista; Jono on mahdottoman hauska kirja. Omituiset, hulvattomat ja absurdit tapahtumakäänteet tuovat mieleeni Kiran Desain romaanin Hulabaloo hedelmätarhassa.

Enkä mitään niin porvarillista kuin omakotitalon ostoa minä olisi kuuna kullan valkeana voinut uskoa. Itkin, kun kiskoin tylppäpiikkisellä haravalla mätiä ruskeita lehtiä. Niiden hiljalleen maatuvat kasat muistuttivat, että elämä valui hukkaan. 

   Onneksi oli jono. Se laittoi veren kihisemään suonissa, ja päässä suhisi kevät ja annettu lupaus.

(s. 22)

Minua huvitti romaanin rehevä, mutkaton ja ylilyövä, ajoin jopa burleski suhtautuminen seksuaalisuuteen. 

Seksi oli ollut fantastista, minä sanoin, olin ollut kuin pakahtuva, syrjäinen Lapin kylä, johon rymisi tukkirekka. 

(s. 40)

Ovelle asettuu erilaisia ammatteja edustavia miehiä; ammateilla on Ainalle symbolinen merkitys, ja kirjailija leikittelee niiden kustannuksella. Kun jonoon asettuu pappi, muut miehet alkavat hermostua. Tuo tyyppi kaavussaan soluttautuu joukkoon ja yrittää varastaa itselleen keulapaikan! Ahtaaja käskee saarnamiestä nostamaan kytkintä: "Tänne ei pappeja kaivata. Tämä on rehellistä pillunvonkaamista." (s. 52)

Osaan kuvitella samankaltaisen reaktion suomibaarissa, jos joku hengenveli sinne ujuttautuisi lipereitään heiluttamaan, naisia niillä naurattamaan.

Teos käsittelee myös nykyaikaista parisuhdetta, ja pähkähullujen tyrskähdysten alla on vakavampaakin asiaa. Miesjonon rakentumisen lisäksi Aina kertoo lukijalle siitä, miten hän tapasi kuvataiteilijapuolisonsa. Pokatakseen miehen hän asettui tälle alastonmalliksi. Mutta ymmärsikös mies siitä mitään? Ei! Pensselillä vain suti maalia kankaalle:

Minkä helvetin takia tässä kuviteltiin oltavan. Taiteen? Mikä harmi, jos moinen väärinkäsitys oli päässyt syntymään. Tässähän väisteltiin sitä totuutta, että minä olin jahtaamassa miestä.

   Eikö se ollut täydempi, todempi tehtävä kuin tuo sutiminen. Eikö se ollut varhaisempi tarve ihmiselle kuin luominen. Maslowin tarvehierarkiassa se ainakin perkeleellisellä, pakottavalla tavalla asettui alemmalle tasolle kuin tuo riimustelu, härkien piirtely verellä seiniin.

(s. 74)

 

Ainan ja Aarnin suhteessa nousevat esiin myös Ainan surrealistisiksi vääntäytyvät epäluulot:

Aarni oli toista maata, hän ei antanut minun heittää itseään ulos ovesta eikä heittäytyä ulos sataakahtakymppiä kiitävästä autosta eikä lukittautua kylpyhuoneeseen. Kärsivällisesti hän ruuvasi oven saranoiltaan, päättäväisesti tarttui hihaani ohjaten toisella kädellä auton tien sivuun, hellästi nauraen hän veti minut kainaloonsa eikä sanonut mitään, sillä hän tiesi, kuinka nainen parhaiten rauhoitetaan: olemalla hiljaa lähellä. Mistä hän sen tiesi? Ketä hän oli rauhoitellut? Kuka ämmä? Missä asennossa? Antautuiko se hänelle heti vai odottiko, pihtasiko, kuljettiko se uljasta vulvaansa halki nousu- ja laskuvesien vain antautuakseen hänelle alttarilla? Mitä? Vastaa saatana, tai minä puren sinulta kaulavaltimot katki.

(s. 88)

*****

Enemmän kirjasta kerrotaan esimerkiksi Savon Sanomien arviossa. 

Aiemmin kirjoitin blogiini Jaatisen esikoisromaanista, Ei saa katsoa aurinkoon. Pidin siitäkin paljon! Heidi on taitava, muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Oikein kutkuttaa ajatella, mitä häneltä seuraavaksi tulee.

Otsikoin tämän tekstin "Burleskia reaalifantasiaa", koska sellainen sanapari mieleeni putkahti. Jos joku haluaa haastaa sen, tehköön sen tuonne alle kommentteihin.