Ensimmäisiä lukijakommentteja Pohjan akasta. Kirjoittava ihminen rakastaa niitä: mahtavaa, että teksti synnyttää kysymyksiä ja keskustelua! Nämä ensimmäiset aatokset ja aatoksenpoikaset tulevat siskoltani ja lapsuudenystävältäni.
Mangopuusta kyseltiin usein, mikä tässä on totta ja mikä fiktiota. Tuolloin pohdin paljon autofiktion merkitystä ja sitä, miten oma elämäkin voi olla taideteoksen aiheena. Lisäksi meillä ihmisillä on juonellistamisen tarve; haluamme rakentaa summittaisista tapahtumista merkityksellisen ja kauniin kokonaisuuden.
Kirjoitin aiheesta blogiini käytyäni kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta. Luulin, että tämä keskustelu liittyy vain esikoiseeni - seuraava romaanihan on täysin fiktiivinen.
Väärin luulin.
Kyllä ihmisiä kiinnostaa, mikä on totta ja mikä ei. "Totuus" vain ottaa erilaisia muotoja. Usein se mielletään joksikin auktorisoiduksi ja arvokkaaksi, kun taas sepitelmät ovat arveluttavia ja siksi niin kovin kiehtovia. Pohjan akkaa lukeneet haluavat tietää, mikä kirjassa perustuu todelliseen Kalevalaan ja minkä olen keksinyt itse. Esimerkiksi syliperillisen käsite, löytyykö se Kalevalasta? Ei löydy. Sen keksin ihan itse. Minusta on mukavaa liikkua todellisuuden ja sepitteen rajamailla.
On kiihottavaa koskea värisevällä varpaalla enkelten polkua, jonka narrit niin hyvin luulevat tuntevansa. Meistä kaikista löytyy hiven kumpaakin, enkeliä ja tuota hiippalakkista hullua.
Pohjan akan maailmassa on Pohjolan yhteiskuntajärjestelmän lisäksi muutakin itse keksimääni. Erityisesti uusien sanojen luominen oli nautinnollista. Monet erikoiset ja nykykorvaan oudoilta kaikuvat sanat ovat kyllä peräisin kansanrunoista, mutta paljon syntyi omasta päästänikin.
 |
| Larin Paraske |
Seuraan vanhaa perinnettä: suomalaiset laulajat (kuten kuvassa poseeraava Larin Paraske) esittivät runoista omia, yksilöllisiä versioitaan. Niin kuin tarinankertojat aina, he maustoivat runon omasta yrttipussista kauhaistuilla mausteilla, eikä tarkoitus ollutkaan ikuisesti identtisen Totuuden välittäminen oppilasketjua pitkin eteenpäin. Tarina oli ja on elävä olio, joka muuttaa muotoaan ja näyttäytyy milloin perhosena, milloin toukkana. Myös Lönnrot seurasi tätä traditiota kokoamalla Kalevalaan tietyt versiot tarinoista ja jättämällä osan pois, yhdistelemällä runot mielensä ja taitonsa mukaan. Lönnrotin kokoamaa teosta pidetään nyt jonkinlaisena mittatikkuna sille, mikä kansamme taru on ja miten siitä pitää puhua.
Höpsis. Kyllä siitä saa puhua monella tapaa. Kyllä totuutta saa muuntaa. Eikä Kalevala oikeasti ole edes totta vaan satua.
Vai onko se? Totta nimittäin?
Ehkä taru onkin totta ja totuus käsitteenä jotain ihan muuta kuin miksi sen olemme tottuneet ajattelemaan. Ehkä koskematonta totuutta ei ole edes olemassa, ja kaikessa on aina ripaus satua.
