Jostakin kotoisin

Matkailijoista tiesi aina, kun matkan puoliväli oli ohitettu. Heidän katseeseensa ilmestyi tieto siitä, että tämä ei olekaan ikuista eikä yhtään totta, ja kohta tämä loppuisi, alkaisi paluu arkeen: siivoaminen ja pakkaaminen, rasittava ponnistus, jonka päämääränä oli palata sinne, mistä vain vähän aikaisemmin oli haluttu päästä pois.

 (Jostakin kotoisin,  s.199)

Viime vuonna tutustuin Johanna Hulkkoon, jonka esikoisteoksesta (Säkeitä Pietarista) kirjoitin kesällä blogiini. Syksyllä Johannalta ilmestyi toinen romaani, Jostakin kotoisin. Pietarin sijaan nyt liikutaan Australiassa. Kuten esikoisteos, tämäkin kertoo luopumisesta mutta tällä kertaa sain maistaa myös etsimisen ja löytämisen onnea.

Eikä mikään ihme, sillä kirjassahan etsitään koko ajan  geokätköjä. Ja niin kai se on, että jotain löytäessään ihminen joutuu samalla päättämään, uskaltaako luopua jostakin muusta. Vai haluaako palata takaisin sinne, mistä lähti, vain geokätköstä poimimansa rihkama muistona taskussaan?

Romaanin päähenkilö Jonttu tallentaa maailmalla kulkemansa reitit Tuulenpesä-nimiselle nettisivustolle:

Suomeksi Witch's Broom on tuulenpesä. Suomeksi ja englanniksi palvelu saa erilaiset merkitykset. Englanniksi se on aktiivinen noidan luuta, joka lennättää ratsastajansa viitta liehuen silmänräpäyksessä ympäri maailmaa. Suomi taas on runollista: miksi tuuli tekee pesän, eihän se tarvitse kotikoloa, se on vapaa, ajaton. Tai ehkä tuulenkin täytyy saada levätä." 

(s. 19) 

Pidin muuten kovasti niistä hauskoista kohdista, joissa kertoja pääsi irrottelemaan luokittelemalla erilaisia turisteja ruokalajien mukaan joko spelttipuuroksi tai perunoiksi, tai kuvaili uimahallissa urheilevia eri-ikäisiä miehiä ja heidän keskinäistä nokkimisjärjestystään.

Jostakin kotoisin on kasvukertomus ja samalla kahden miehen rakkaustarina. Asiaa sen kummemmin painottamatta kirjassa tuodaan esille jotain tärkeää: ihminen haluaa seistä avoimesti muiden edessä rakkaansa rinnalla. Tahtoopa hän viedä tuon tärkeän ihmisen kotiinsakin. On aivan itsestäänselvää, että myös homo pohtii, olisikohan juuri tämä mies isän mielestä mistään kotoisin. Romaanin nimi saa kaksoismerkityksen: toisaalta kirjassa pohditaan kotia ja sieltä lähtemisen merkitystä, toisaalta rakkauden hyväksymistä omassa elämässä. 

Romaani kertoo samanaikaisesti siitä tyydyttävästä tunteesta, joka liittyy löytämiseen, ja haikeudesta, joka väistämättä kuuluu luopumiseen: 

Hän kertoisi kaiken ja muistaisi kaiken, loputkin. Noiden kahden joulukuisen sunnuntain väliin jäävinä vuosina hän toivoisi unohtavansa niin viimeiset sanat kuin kaiken muunkin viimeisen ja muistavansa vain alut, uuden yhteisen päivän odotukset.

(s. 193)