Ajatukset Kiinassa

Avaan verhot, näen uuden kuun,

kiirehdin portaita alas jakamaan iloni;

arkoja sanojani ei kuule kukaan,

suvun suusta puhaltaa pohjatuuli.

Yllä oleva on 700-luvulla eläneen kiinalaisen Li Tuanin runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen. Sain äidiltäni lahjaksi Niemisen käännöskokelman 1980-luvun alussa. Lapsena tutuksi tulleet sanat säilyvät mukana usein koko elämän ajan.

Kun Satu Ketola lähetti minulle ensimmäisen version Mangopuun kannesta vuonna 2010, järkytyksekseni kuvan reunassa ei lukenutkaan Seija Vilén vaan Pertti Nieminen. Graafikko oli unohtanut kysyä kirjailijan nimen kustantajalta (tai kustantaja kertoa sen graafikolle) ja aikaa säästääkseen heitti kanteen ensimmäisenä mieleen tulevan sanaparin...

Tuo Sadun luoma Niemisen Pertti jäi viipyilemään mieleeni ja putkahti esille uudestaan Pohjan akassa. Kun graafikko kerran teki Pertistä esikoiseni kirjoittajan, niin kirjoittakoon nyt sitten tämän toisenkin, perhana. Pertti on siis kirjailija, joka tallentaa Pohjan emännän tarinaa dementiakodissa. Samanaikaisesti kirjani Pertti on kunnianosoitus runoilija-suomentaja Pertti Niemiselle, sille alkuperäiselle.

Mutta takaisin kiinalaisen runouden pariin.

Lampun kylmässä valossa tulevat mieleen muistot.

Eksynyt villihanhi huutaa alakuloisena uneeni.

Nyt on lohikäärmeen vuosi; haluaisin pienen lohikäärmeen. Toisiko joku minulle sellaisen Kiinasta?

Uni vie kulkijan kotiin kunnes säälimätön aamu koittaa.

Unissa minun ei ole niin ikävä, siksi aamu on julma. 

Calgaryn China Town oli paikka, jossa kävelin, kun etsin lohtua. 

Nyt luen uutisia: Kiinalaiskirjailija sai lyhyestä runosta seitsemän vuotta vankeutta.  Surullinen olo.

Jatkan 800-luvulla eläneen Tu Mun sallittujen säkeiden lukemista.

Kylmän virran yllä usvassa kuu,

portin luona rannassa kalastajan vene ankkurissa.

Kuinka monta vuotta, vuosikymmentä vielä menee ennen kuin Zhu Yufun runoja saa siteerata vapaasti myös Kiinassa? Eikö pian pitäisi olla sen aika?

Akka on mennyt painoon!

Totta se on: Pohjan akka on lähtenyt painoon. Kalevalanpäivänä kilistellään!

Hetkeksi iski paniikki. Entä jos tekstiin jäi joku hirmuinen virhe? Tai jos koko teksti on virhe! Julkkarikutsussa siteeraus: "Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tätä nyt killistelen, jotta olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa, että kuunkierron verran lensi pitkin maita ja kutsui pitoihin väkeä? Kutsui väkeä pitoihin? Kuunkierron ajan? 

Rytmissä on jotain outoa.

Luojan kiitos, kirja on painossa!

Pohdin täydellisyyttä. Voimmeko sanoa, että joku asia on täydellinen? Kirja, ilma, rakkaus tai kanelipulla? Lumimaisema? Ainahan kaikesta jotain korjattavaa löytyy, jos oikein suurennuslasilla tihrustaa. Ja joskus ei edes tarvitse sitä suurennuslasia. Tulin siihen lopputulokseen, että kyllä asiat voivat olla epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne ovat täydellisiä sellaisenaan, eikä niitä tarvitsekaan ronkkia, korjailla loputtomiin korjailemisen ilosta. Olkoon tuollainen, minä rakastan sitä sellaisena kuin se on.

Täydellisyyteen sisältyy särö.

"Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tiaisen pyrstön kiikkuu, keinuu, keinahtaa kerran isommin: lentänyt pitkin maita kuunkierron verran. Sitä kun olisi hionut loputtomiin, tiainen olisi ehtänyt lentää pois. Siinä olisin sitten ollut, tyhjää kourunreunaa tuijottanut.

Eilinen lumimaisemakin oli täydellinen, ja ilma, vaikka varpaita kipristi pakkanen ja eksyimme kulkemaan oudon rakennusmaan halki. Siellä törrötti rakennushampaita maassa, harmaita hampaita kurotteli taivaita kohti. Juttelimme niistä, koska niilläkin on tarkoituksensa. Ne pitävät liikehtivää hiekkaa kasassa, jotta ihmiset voivat pystyttää vajoamattoman talon. 

Tolpat ovat sormia maassa, hammassormia - sitovat maan jotta talon on hyvä siinä olla, ja ihmisten talon sisällä.

(Valokuva on otettu vuosia sitten, ja siihen liittyy aivan erilaisia muistoja, mutta hampaat ovat samanlaisia)

Vedenrajassa on kivennokka, jolle istahdan mielelläni. Monesti olen ajatellut, että vien sinne jonkun kanssani istumaan. Nyt lumi oli peittänyt rannan eikä merta sormeilevan särkän päässä sijaitsevalle kivennokalle viitsinyt rämpiä istumaan. Silti kävelylenkki oli täydellinen, enkä muuttaisi siitä mitään.

Kylliksi käveltyämme voimme palata takaisin Tapiolaan, Kaisan kahvilaan kupilliselle teetä ja korvapuustille.

Kustannustoimittajani Hanna Pudas huomasi, että Pohjan akan läpi kulkee pullamotiivi. Se liittyy kirjoituskursseihin, sairaalan arkirutiineihin, työmaiden taukoihin, kaikkeen yksinkertaiseen. Symboloiko se tavanomaisuutta, arkea? hän kysyi. Joskus joku muu näkee tekstistä sen, mitä kirjailija itse ei huomaa. 

Arjessa on paljon hyvää. Kanelintuoksua. Erä shakkia. Kävely kuulaan lumimaiseman läpi. Nämä asiat merkitsevät minulle paljon, näistä syntyy tarinoita.

Kaikenlaisia Pohjan akkoja

Pohjan akka lähtee tällä viikolla painoon! Lähetin juuri kustantajalle viimeiset korjaukset taittoversioon. On se kyllä kumma, miten sitä korjattavaa aina vain löytyy! Mutta hyvä juttu: olin perusteellinen, ja nyt on aika väliaikajuhlistaa.

Julkkareita juhlitaan 28.helmikuuta Taverna Pohjan Akassa Helsingissä. Tervetuloa kaikki blogia lukevat ja muutkin bloggaajat! Laitan lisätietoja tänne piakkoin.

Romaanissa on yksi luku, johon sain inspiraation työskennellessäni eräässä dementiakodissa, jossa Tapiolan seurakunnan pappi-Laasonen kävi soittamassa sahaa. Laasonen on ystävällisesti lupautunut esiintymään myös Pohjan akan julkkareissa, joten jotain kaunista ja erikoista on tiedossa:

Pappi soitti sahaa kuin Uduttaren valitusta. Seuloi sumua sormien välitse, ääni lipui leppälintu, vedestä nousi usva ja pienen pienet paljaat varpaat liukuivat pitkin järven pintaa, kävelivät vetten päällä ja viini levisi huuruksi, lastu minun suussani ehtoollisleipä.

Etsiessäni julkkaripaikkaa huomasin, että Pohjan akka on läsnä monessa:

- Helsingin Käpylässä on tietenkin tuo taverna,

jossa julkkarit pidetään:

- Kaapelitehtaalla on kankaanpainopaja:

- Frantsilalla yrttiuute, joka auttaa muun muassa kuumiin aaltoihin ja ärtyneisyyteen. :D

- Eurooppanaisilla lehti

- Villavyyhdissä villalankaa

- Alajärvellä kansallispukuliike, Vaasassa kotipalveluja tarjoava yritys, ja löysinpä yhden ennustajankin. Sauna Aitasta ja muun muassa Tampereen Luontokaupasta löytyy tämä upea saunahattu:

Jostakin kotoisin

Matkailijoista tiesi aina, kun matkan puoliväli oli ohitettu. Heidän katseeseensa ilmestyi tieto siitä, että tämä ei olekaan ikuista eikä yhtään totta, ja kohta tämä loppuisi, alkaisi paluu arkeen: siivoaminen ja pakkaaminen, rasittava ponnistus, jonka päämääränä oli palata sinne, mistä vain vähän aikaisemmin oli haluttu päästä pois.

 (Jostakin kotoisin,  s.199)

Viime vuonna tutustuin Johanna Hulkkoon, jonka esikoisteoksesta (Säkeitä Pietarista) kirjoitin kesällä blogiini. Syksyllä Johannalta ilmestyi toinen romaani, Jostakin kotoisin. Pietarin sijaan nyt liikutaan Australiassa. Kuten esikoisteos, tämäkin kertoo luopumisesta mutta tällä kertaa sain maistaa myös etsimisen ja löytämisen onnea.

Eikä mikään ihme, sillä kirjassahan etsitään koko ajan  geokätköjä. Ja niin kai se on, että jotain löytäessään ihminen joutuu samalla päättämään, uskaltaako luopua jostakin muusta. Vai haluaako palata takaisin sinne, mistä lähti, vain geokätköstä poimimansa rihkama muistona taskussaan?

Romaanin päähenkilö Jonttu tallentaa maailmalla kulkemansa reitit Tuulenpesä-nimiselle nettisivustolle:

Suomeksi Witch's Broom on tuulenpesä. Suomeksi ja englanniksi palvelu saa erilaiset merkitykset. Englanniksi se on aktiivinen noidan luuta, joka lennättää ratsastajansa viitta liehuen silmänräpäyksessä ympäri maailmaa. Suomi taas on runollista: miksi tuuli tekee pesän, eihän se tarvitse kotikoloa, se on vapaa, ajaton. Tai ehkä tuulenkin täytyy saada levätä." 

(s. 19) 

Pidin muuten kovasti niistä hauskoista kohdista, joissa kertoja pääsi irrottelemaan luokittelemalla erilaisia turisteja ruokalajien mukaan joko spelttipuuroksi tai perunoiksi, tai kuvaili uimahallissa urheilevia eri-ikäisiä miehiä ja heidän keskinäistä nokkimisjärjestystään.

Jostakin kotoisin on kasvukertomus ja samalla kahden miehen rakkaustarina. Asiaa sen kummemmin painottamatta kirjassa tuodaan esille jotain tärkeää: ihminen haluaa seistä avoimesti muiden edessä rakkaansa rinnalla. Tahtoopa hän viedä tuon tärkeän ihmisen kotiinsakin. On aivan itsestäänselvää, että myös homo pohtii, olisikohan juuri tämä mies isän mielestä mistään kotoisin. Romaanin nimi saa kaksoismerkityksen: toisaalta kirjassa pohditaan kotia ja sieltä lähtemisen merkitystä, toisaalta rakkauden hyväksymistä omassa elämässä. 

Romaani kertoo samanaikaisesti siitä tyydyttävästä tunteesta, joka liittyy löytämiseen, ja haikeudesta, joka väistämättä kuuluu luopumiseen: 

Hän kertoisi kaiken ja muistaisi kaiken, loputkin. Noiden kahden joulukuisen sunnuntain väliin jäävinä vuosina hän toivoisi unohtavansa niin viimeiset sanat kuin kaiken muunkin viimeisen ja muistavansa vain alut, uuden yhteisen päivän odotukset.

(s. 193) 

Voittoon!

On se vain huimaa, että kuplavolkkari kisaa mersun kanssa! Pekka Haaviston kampanjabudjetti on muistaakseni noin kymmenesosa siitä summasta, millä Niinistö mainostaa. Mutta niin vain ovat samalla viivalla vaalien toisella kierroksella. Tässä on nyt kansa puhunut.

Suomalaiset ovat fiksuja. Me haluamme näköisemme presidentin. Ihmisen, jota on helppo lähestyä ja joka osaa hommansa. Me emme sokaistu koreista kuvista tai epäolennaisuuksista vaan pohdimme asioita syvemmin.

Tulee tiukka kisa.

Joitakin epäilyksen ääniä olen kuullut. Jotkut luulevat vaalien toisen kierroksen olevan jonkinlainen muodollisuus, läpihuutojuttu.

"No Sauli tän voittaa kuitenkin," he huokailevat. 

Miksi voittaisi? Siksikö, että Isot ja Vahvat voittavat aina? Eikö joskus tavallinen ihminen voisi onnistua? Eikö kakkonen kerrankin voisi olla ykkönen? Eikö se juuri ole suomalaisinta suomalaisuutta?

Sitä paitsi minä en suostu uskomaan, että demokratia on "läpihuutojuttu".

Tosin ei Pekka Haavistokaan ihan "tavallinen" ole: hänessä on sitä samaa, mitä Ahtisaaressakin - Pekan kokemus maailmalla erityisesti rauhantyön parissa on aivan omaa luokkaansa. Hänestä saisimme presidentin, josta voisimme olla ylpeitä.

Uskon, että pystymme voittamaan nämä vaalit. On syntymässä kansanliike aidon suvaitsevaisuuden puolesta. Ihmisestä tuntuu aina hyvältä huomata, että pienillä teoilla voi saada aikaiseksi isoja muutoksia, kunhan vain uskallamme tehdä näitä tekoja yhdessä. 

Minä sitten menin ja lahjoitin Pekan kampanjaan 10 euroa. Tilinumeron löysin kampanjasivuilta. (Sieltä muuten luin, että ihmiset todella haluavat tukea tätä ehdokasta: lahjoitusten summa on noussut huimaa vauhtia. Ihmiset antavat vähästään, mutta onhan meitä paljon!) 

Ja sitten ostin tyttärelle junalipun, jotta hänkin pääsee äänestämään ehdokastaan. Opiskelijan budjetti on pieni ja viimeisillä punnilla hankitaan mieluummin leipää ja maitoa.

Joskus demokratia on näin pienestä kiinni.

*****

Ultra Bran konsertti myytiin loppuun kahdessa tunnissa, mutta Pekan kampanjan ajalle on suunniteltu paljon muutakin mielenkiintoista. Itse osallistun ainakin kirjailijatapahtumaan 31.1. Paikkana tälläkin kertaa Ravintola Kuudes Linja Helsingissä.

Maakunnissa Pekan tapaa muun muassa Kemissä, Rovaniemellä, Tampereella ja Pirkanmaalla, Jyväskylässä, Kuopiossa, Vaasassa, Kokkolassa, Haminassa, Kouvolassa ja Kotkassa.

****

Hitsi, miten mieletön ajatus: kuplavolkkari voi ihan oikeasti voittaa mersun!

Suustani soljuu

...sanoja.

Tänään ystäviä kylässä ja valkosipulivodkaa. Sellainen ilta. Keskustelimme kirjoittamisesta, vaaleista, kärsivällisyydestä, rakkaudesta ja sovintoseksistä (joka on muuten erinomainen idea). Illoista keskellä viikkoa ja junan jytkeestä. Pian se vie ihmisen jonnekin, vaikkapa jonkin linnan kupeeseen, ihanaan kaupunkiin. Ferrarin kyytiin. Kosken pauhuun, raudan tuoksuun. Pullotettuun yöhön.

Mitä tapahtuikaan, kun Pohjan akka oli hyllyllä kypsymässä? Entä sinä aikana, kun vietin taas muutaman päivän sen parissa? Olen liian kiivas kuulemaan, liian malttamaton, mutta onhan tämä minun tarinani.

Tiedän, että joskus on hyvä olla hiljaa ja antaa suunnitelmien hioutua rauhassa. Silloin kannattaa salvata suu ja sitoa sormet sinisin sitein, vaikkakin vain päiväksi tai pariksi. Ei ole aika tarinoiden, haavekuvain tai harhojen. Eipä auta kuin odottaa. Vartoa milloin aurinko nousee ja tänne tulee taas kevät.

Polun suunta on nähtävä, jotta sitä pitkin uskaltaa kulkea. Määränpäästä viis: on vain tiedettävä, mihin suuntaan tarina vie, vaikka sen loppuratkaisu ei vielä viipyilisi edes ilmassa, tuoksunhäivänä.

Mutta ikävähän noiden kirjoitustaukojen aikana tulee. Helvetti soikoon, miten kirjailija kaipaakaan tarinaansa! Riistävä ikävä se on, kamala kaipuu sanojen pariin. Onneksi pienikin tauko kirjoittamisessa riittää: pian huomaamme taas, mikä siinä olikaan tärkeää ja miksi sitä niin rakastamme.

On se siunaus, kun saa pukea ajatukset saduiksi eikä tarvitse huutaa niitä ilmiauki, kuuna kullan valkeana kuultavaksi kaiken kansan. Silloin ei haittaa, vaikka miten olisi salpa suulla ja sinisiteitä sormien ympäri. Silti sitä vain kirjoittaa sanoja, sylejä sivun täyteen. Sopusuhtaisia, suuhun soljuvia, suloisen tuttuja kielelläni.

Pohjan akan viime metrit

Viikonloppu Pohjan akan parissa. Se onkin ollut ajatushyllyllä monta kuukautta, muhinut siellä ja murissut. Perjantaina sain kustantajalta viimeisimmät kommentit, ja kirja ilmestyy ajallaan Kalevalanpäivänä.

On se vain ihmeellistä. Että saa tehdä tätä työtä.

Välillä keskeytän kirjoittamisen ja puhun puhelimessa. Tällä hetkellä osaan keskustella lähinnä verbeistä: "Mitä autot tekee? Joo, kurvaa on hyvä, kiitos." 

Välillä vaalikampanjoin. Kuopuksen vaunuihinkin hankin kampanjapallon, jolle hiukan hymyiltiin rappukäytävässä. Hyvä hymy se oli, vaikka hymyilijä tituleerasikin minua "vihreäksi tytöksi"... Vihreys näemmä nuorentaa. Olen sentään moisia hymyilijöitä vanhempi.

Haaviston ilmapallo on muuten vaaleanlila, tietääkseni hymyilijän lempiväri.

 

Istuin muutama viikko sitten kapakassa. Vanhempi mieshenkilö mittaili minua katseellaan ja sanoi ykskantaan: "Biaudet'a sitten äänestät?" Ennen kuin ehdin edes vastata hän huomasi käsilaukkuni (kuva 1, vasemmalla) ja julisti voitonriemuisesti: "Ei kun ihan selvästi Haavistoa!" En tiedä, miten kassini voi olla niin paljastava ja miksi muutoin näytän Biaudet'n kannattajalta. :D

En tiedä, mitä vanhempi mieshenkilö olisi sanonut toisesta lempparikassistani (kuva 2, oikealla). Äänestymiskäyttäymiseeni se ei silti olisi vaikuttanut.

Ulkona näyttää talvelta. Nyt lepuutan ääntäni, koska olen lukenut Pohjan akkaa ääneen useamman tunnin, ihan vain tekstin rytmin takia. Lähden ihan kohta ulos. Mietiskelen mielessäni, miksi joudun aina kävelemään yksin lumisateessa ja näissä kimaltelevissa postikorttimaisemissa, kun se olisi ihaninta tehdä tassu tassussa? Vaan ehkäpä tämä on kirjailijan osa: pitää olla jostain haikea niin saa kosken pauhinaa ja jonkinmoista murinaa tekstiin. Kuka sitä pelkästä kermakakusta ja eroottisista aamiaisista jaksaisi lukea? Välillä on sanottava, että nyt perkele.

Sitä kutsutaan kaiketi särmäksi. (Mutta oli se nyt vähän vihjekin.)

No niin.

Pohjan akka on ylpeä kotka, satapäinen peto ja graniittipylväs. Jatkan kohta kässärin parissa.