Hyväksytyksi tulemisen tarpeesta (ja hiukan kissanhännän nostoa)

YLE Radio Ykkösen Esikoiskimarassa esiteltiin loppuviikosta 13 tämän vuoden esikoiskirjaa. Ohjelma on kuunneltavissa myös netistä. (Mangopuusta puhuu Jarmo Papinniemi noin 45 minuutin kohdalla, mutta kannattaa kyllä kuunnella koko ohjelma! Hienoista kirjoista siellä puhutaan.)

Papinniemi toi esille mielenkiintoisen ja oivaltavan pointin: hyvin keskeiseen asemaan Mangopuussa  nousee hyväksytyksi tulemisen tarve. Päähenkilö hakee hyväksyntää ensin muilta nuorilta ja myöhemmin uskonnon papeilta ja seurakunnalta. Toisaalta puoliso ei osaa häntä hyväksyä. Papinniemi pohtii, onko se päähenkilön inhimillisyys, jota mies ei vaimossaan hyväksy.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää muilta. Joka toisin väittää, valehtelee. Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että voisi elää ilman toisten ihmisten huomiota ja välittämistä. Patologiseksi tämä tarve muuttuu, jos hyväksyntää lähdetään hakemaan narsistisesti muiden kustannuksella tai pakkomielteisesti ahdistuneena sieltä ja täältä, aivan vääristä suunnista.

Hyväksyntä liittyy myös olennaisesti Suomessa viime aikoina käytyyn uskontoa ja homoseksuaalisuutta koskevaan keskusteluun. Vähemmistön edustajana hyväksyntää kaipaa ehkä hiukan kipeämmin kuin siinä tilanteessa, että kuuluu muiden kanssa samaan lokeroon. Ja tästähän on kyse: nuoresta ihmisestä, joka tiedostamattaan piilottaa osia identiteetistään jopa itseltään. Etsii tapaa olla tässä maailmassa, jossa ei ole vielä tavannut ketään kaltaistaan.

Näin ainakin seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Oli kuitenkin mukava kuunnella Papinniemen ja Puttosen keskustelua siitä, että tämä(kään) kirja ei ole mikään yhden asian romaani. Mukava kuulla, että he näkivät tarinan sisältävän laajempia merkityksiä ja pitivät sen rakennetta jännittävänä. Vaan mitäpä muuta sitä kirjallisuuden ammattilaisilta voisi odottaa? Totta kai he lukea osaavat.

Hyvältä se hyväksyntä silti tuntui.

Entä te muut? Milloin kaipaatte hyväksyntää?

Kieli poikki!

Helsingin kirjamessujen ensimmäisen päivän päätteeksi puhuin PENin järjestämässä iltatilaisuudessa. PEN eli Writers in Prison Committee on maailman vanhin sananvapausjärjestö, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta.

Keskustelimme luokittelusta. Siitä, miten hienovaraisin mekanismein ihminen tai hänen tekstinsä voidaan vaientaa. Joskus keinot ovat järeitä, ja kirjailija joutuu vankilaan tai hänet tapetaan. Useimmiten kyse ei ole mistään niin räikeästä. Jäin miettimään sitä, miten naiset, seksuaaliset tai etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, lapset tai iäkkäät ihmiset saatetaan pitää hiljaisina yhteisön sisällä. Siihen ei välttämättä tarvita suorasanaisia sääntöjä, vaikka niitäkin toki löytyy. Nainen vaietkoon seurakunnassa, esimerkiksi.

Kaikilla ei ole lupa esiintyä. Kirjani lukenut fyysikkonaisten lukupiiri tuohtui siitä, että Mangopuun päähenkilö ei saanut pitää valmistelemaansa esitelmää:

    Monen vuoden päästä sain tilaisuuden puhua isommallekin joukolle, mutta silloin minulla oli jo aviomies. Hän syöksyi temppelihuoneeseen juuri kun olin ottanut muistiinpanot esille ja sanoi: ”Mene sinä vain kulta kotiin. Lapsetkin jo odottavat siellä. Minä voin pitää tämän luennon.” Olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen useammin ennen kuin  solmin sarini miehen lannevaatteeseen. Piti tunkea basilikakaaviot sastra-laukkuun ja kävellä kostean nurmikon halki asunnolle, jossa tuhisivat maitokahvin väriset lapset. Puolijumalat vilkuttivat heille, ja pienet kasvot levisivät hymyyn unen keskellä.
   Otin muistiinpanot ja kaaviot polvelleni. Pyhä basilika kasvoi pienestä teräväkulmaisesta käsialastani taivaalliseksi neidoksi nimeltä Tulasi. Hän, joka on vertaansa vailla.

(s. 74)

”Ihan vihaksi pisti!” kirjani lukeneet fyysikot puhisivat.
   Mangopuun sivuilla 75-77 kerrotaan Tulasin eli pyhän basilikan tarina, joka on samalla myyttinen intro päähenkilön lähdölle Intiaan, hänen avioliitolleen ja sen sisältämälle väkivallalle. Ylistetty Tulasikin sai osakseen iskuja, häntä vartioitiin ja hänet vaiennettiin: yhden version mukaan Tulasin mies leikkasi vaimonsa kielen poikki.

Valtaa käytetään väärin muissakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä. Mitä hierarkisempi organisaatio, sitä helpommin valta vääristyy. Auktoriteetit arvioivat muiden ihmisten tekstejä ja punnitsevat samalla kukkakaalejaan kuin valtavia aivokasvaimia. Niin kuin silloin, kun sairaanhoidon opiskelija odotti palautetta lopputyöstään:

   Mango kulkeutuu yläoksalta alas asti. Turha mennä haukkaamaan hedelmää, jos papukaija on jo nokkinut sitä puun latvassa. Anna vain mango eteenpäin ja ole kiltti tyttö.
   ”Et sinä tiedä mitään hermeneuttisista kehistä ja spiraalinmallisesta tiedonnälästä. Sairaanhoitaja tekee käytännön työtä. Hänen pitää tietää, missä on lääkekaappi ja happipommi. Siinä kaikki.”
   Tyttöset eivät saa popsia maaliskuiselta hangelta poimittuja löydöksiä miten sattuu, liian ammolleen suuta avaten. Kuin yrittäisivät nielaista koko maailman tai purra sitä pippeliin. Terävähampaiset vaginat.

(s. 218)

Vaientaminen voi olla sanomisten vähättelyä ja vääristelyä. Nelikymppisen tädin näköiseksi tyttöseksi koen itseni silloin, jos romaanini leimataan sitä lukematta taas yhdeksi semmoiseksi keski-ikäisen naisen kirjoittamaksi selviytymistarinaksi. Vähän terapiaa, ripaus skandaalia ja roimasti päiväkirjamerkintöjä. Enkä edes ole ainoa naispuolinen esikoiskirjailija, jota on epäilty omien päiväkirjamerkintöjen ujuttamisesta tekstiin. Kieli poikki sellaisilta! Eivät ne kuitenkaan mitään älykästä osaa sanoa.

Vaientaminen voi tapahtua myös ennakkoluuloja lietsomalla. Jos toinen on eri näköinen, ikäinen tai uskoinen, on helppo iskeä leimalla päähän. Tai jättää kokonaan noteeramatta. Sekin on yksi tapa käyttää valtaa: asetella rautakankia ajatusten esteeksi, pysäyttää niiden kulku ihmisten korviin. Tuo toinen erivärinen tai sukupuoltaan väärin edustava huutaa kurkkunsa käheäksi pimeässä kopissa, mutta kukas häntä vankilasta kuulisi? Ja kun vaientaminen toteutetaan tarpeeksi tehokkaasti, ihminen itsekin alkaa uskoa rautakankiinsa, pitelee niitä näennäisen vapaaehtoisesti päänsä päällä ja pysyy annetulla paikallaan.

Kirjamessut!

Torstaina on Helsingin kirjamessujen ensimmäinen päivä. Sinne siis! Vaimo on Katri Vala -lavalla kello 14 puhumassa Hullu akka! -kirjasta. Minä Takaumalla kello 16, jonka jälkeen siirryn ensin Avaimen omalle osastolle ja sitten Rosebudin osastolle tapaamaan kaikkia, jotka haluavat tulla moikkamaan, juttelemaan tai tsekkaamaan kirjoja.

Torstai-ilta vietetään Dubrovnikissa, PENin tilaisuudessa!

Mangopuun alla -romaani löytyy myös Espoon kirjailijat ry.n hyllystä osastolta 6d45 (päähallin käytävä 6d, osasto 45).

Eläinten vallankumous, eli toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Olipa kerran uskonnollinen yhteisö. Sen jäsenet päättivät, että mies on parempi kuin nainen. Mies on älykkäämpi ja vähemmän himokas. Väitteidensä tueksi he siteerasivat pyhiä kirjoituksiaan, jotka eivät ulkopuolisille merkinneet mitään. Tiukan paikan tullen he viittasivat tieteellisiin tutkimuksiin, joissa verrattiin miehen ja naisen aivojen kokoa. Koska mies on parempi kuin nainen, vain mies saa nousta johtavaan asemaan yhteisössä. Kun naiset vaativat tasa-arvoa, heille vakuutettiin kaikkien jo olevan tasa-arvoisia. Erot johtuvat vain aineellisesta kehosta. Pohjimmiltaan jokainen on henkinen sielu.

On monta perusteltua tapaa olla alempiarvoinen kuin toinen, mutta kaikki ovat saman arvoisia jumalan edessä. Näin he uskoivat. Muut ihmiset puistelivat päätään, mutta eivät jaksaneet tuohtua asiasta. Eiväthän he edes kuuluneet moiseen yhteisöön. Tuo outo uskonto tuli jostain kaukaa Intiasta, jossa oli kastijako ja ties mitä kamalia leskenpolttajaisia. Ei meidän uskonnossa syrjitä ketään, ihmiset sanoivat.

Mutta sitten: Olipa kerran poliittinen puolue. Sen jäsenet päättivät, että hetero on parempi kuin homo. Hetero haluaa elää perinteisessä perheessä ja hän on vähemmän himokas. Väitteidensä tueksi he siteerasivat pyhiä kirjoituksiaan, jotka eivät ulkopuolisille merkinneet mitään, mutta joiden olisi pitänyt merkitä. Hehän edustivat valtauskontoa eivätkä mitään hihhuliseurakuntaa itäisiltä mailta! Tiukan paikan tullen he viittasivat tieteellisiin tutkimuksiin, joissa verrattiin kahden vanhemman perheitä sellaisiin, joissa toinen vanhemmista oli vaikkapa kuollut. Kyllä se lapsi kaipasi isäänsä! he huudahtivat voitonriemuisina. Koska hetero on parempi kuin homo, vain hetero sai nousta johtavaan  asemaan yhteisössä tai mennä alttarin edessä naimisiin. Kun homot sanoivat haluavansa tasa-arvoista kohtelua, heille vakuutettiin kaikkien olevan yhtä syntisiä.Vihaa syntiä, älä syntistä. Pohjimmiltaan jokainen on hetero, he sanoivat.

Rauhanseminaarissa

Viime lauantaina olin juontajana rauhanseminaarissa. PAND – Taiteilijat rauhan puolesta organisoi mielenkiintoisen illan, jonka aikana käsiteltiin osallisuutta ja yhteiskuntarauhaa, kulttuurin määritelmiä, rauhankurkiprojektia ja sivistynyttä puolustuspolitiikkaa. Suosittelen kaikkia tutustumaan jälkimmäiseen aiheeseen Juha-Pekka Väisäsen puheen kautta. Ehdottoman tärkeää, raivo tässä meinaa nousta!

Roxana Crisologo luki ihania runojaan, joihin voi tutustua tästä linkistä tai suomennetusta runokokoelmasta Alhaalla, taivaan yllä (Otava, 2001).

”Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?”

Mangopuun alla on kirja lähdöistä. Se on muutosten kuvaus, eikä sen ole tarkoitus auttaa lukijaansa kapuamaan taivaisiin. Minulta kysytään usein, misi ylipäätään liityin uskonlahkoon. Olen itse huomattavasti kiinnostuneempi uskonnon jättämisen syistä kuin siihen liittymisen motiiveista.

Varsin ajankohtainen aihe, sanoisinko.

Hiljattain luin Elina Kaukosen gradun Kääntyminen ja poiskääntyminen: tapaustutkimus Hare Krishna –liikkeeseen liittymisestä ja siitä eroamisesta (2008).

Kaukonen kuvailee erilaisia ”poiskääntymisen” teorioita. Muuan James Beckford huomasi, että poiskääntyneet ihmiset kertovat tarinansa usein pirstalemaisesti, empien. Mangopuussa olen tietoisesti kuvannut uskosta erkaantumista pienin vihjein, tarinan lomaan asettuvin epäilyksin ja edestakaisin liikkein nykyhetken, mytologian ja kaipuun kohteeksi asettuneen lapsuuden välillä. Prosessi oli asteittainen, epäkronologinen ja suunnittelematon niin elämässä kuin kirjassakin. Romaania kirjoittaessani suunnittelin tietenkin draaman kaaren ja kiinnitin huomiota tekstin rytmiin, mutta se on lukijalta piilotettu prosessi. Joten yhtäkkiä minäkertoja onkin astunut uskonnon ulkopuolelle, ja kirjan helpottavat loppuluvut vaikuttavat tulleen kovin äkkiä. Tämä siksi, että eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi.

Koen erään toisen teoreetikon, Janet Liebman Jacobsin, ajatukset läheisiksi. Hänen mukaansa tyytymättömyys johtuu uskonnollisen hierarkian säännöistä. Ne häiritsevät ihmisen luonnollisia läheisyyden ja intiimiyden tarpeita. Ero antaa tilaisuuden rakentaa tasapainoisia, tasa-arvoisia suhteita. Lähdettyäni Krishna-liikkeestä koin oloni vapaaksi:.

   Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta.
   Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
   (s. 248)

Tarviiko ihmisen tämän enempää elämässä oppia?

Jacobsin mukaan poiskääntymisen lopullinen vaihe on emotionaalinen sopeutuminen. Ihminen on sinut menneisyytensä kanssa. Entinen uskonnollinen yhteisökään ei enää vaikuta täysin pahalta, jos kohta kirjailija uskaltaa sitä myös kritisoida. Monet lukijat ja kriitikot ovat kiitelleet romaania siitä, ettei se ole katkera tai kyyninen. Kirjallisessa salongissa tuumattiin, että kenties sen kirjoittaminen olikin minun tapani sanoa hyvästit Krishna-liikkeelle. Lähdöstäni oli kulunut tarpeeksi aikaa, ja sain onneksi akuutissa vaiheessa mahdollisuuden käsitellä kokemuksiani terapiassa. Se vapautti minut kirjoittamaan ilman tarvetta keskittyä itsen parantamiseen.

Nyt olen vihdoinkin vapaa määrittelemään (tai olemaan määrittelemättä) identiteettini myös ilman menneisyyteni uskonnollisuutta. En ole vain ex-uskova tai lähisuhdeväkivallasta selviytynyt naisihminen.

Lempeän itseironisesti: Tällaista tuli tehtyä ja nähtyä, mutta minkäs voit.

Ainakin siitä syntyi taidetta.

BUSSILLA SATAKUNTAAN JA SELLOON

Olen kierrellyt kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta.

Huomasin hauskoja paikannimiä (kuten Kukonharja), hirvivaaramerkkejä ja tuulimyllyjä. Pääkaupunkiseudulla elävälle eksoottisia asioita. Satakunnassa näin pienen aitan, jonka pihalla olevassa kyltissä mainostettiin nahkiaisia ja tyrnimehua. Karkkilassa oli paljon pieniä kahviloita ja kaunis punainen puukirkko. Mistäpä muualta kirjailija repisi aiheita kuin omasta elämästään? Kirjoihin putkahtaa aina jotain bussin kyydistä katseltua, muilta matkustajilta kuultua. Väläykset kukonharjoista ovat lahjoja, joista olen kiitollinen.

Porin kirjaston koulutuspäivillä pohdittiin motivaatioita. Muistelmiaan kirjoittava poliitikko haluaa yhä ottaa kantaa, olla julkisessa roolissa kirjoittamisen kautta. Kirjeisiin ja päiväkirjoihin tallentuu yksityisiä tunteita. Perinteisessä omaelämäkerrassa on usein kyse tunnustamisesta (esim. Augustinus, Rousseau), tapahtuipa se sitten ihmisten tai jumalten edessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kehittynyt omaelämäkerrallinen romaani sen sijaan keskittyy yksilön kasvuprosessiin ja identiteetin etsimiseen. Siihen, että ihminen voi olla oman elämänsä subjekti. 2000-luvun autofiktio taas liikkuu todellisuuden ja sepitteen rajamailla. Kuin muistot. Kuin lohikäärmeet.

Ennen kuin Mangopuun alla ilmestyi, päätin olla täysin avoin romaanin omaelämäkerrallisuudesta. Eipä tarvi sitten kenenkään arvailla, onko tarinassa jotain totta. Otin tietoisen riskin: kirjahan saatettaisiin leimata miksilie hörhöuskonnon uhrin paljastuksiksi. Sitä ehkä verrattaisiin TV:n keskusteluohjelmien tarinoihin. Niihin, joissa joku on päässyt eroon huumeista tai selättänyt syövän. Meninpä jopa Voimalaan (juuri sellaiseen TV-ohjelmaan, korkealaatuiseen kylläkin) kertomaan kirjastani. Joku saattaisi tuhahtaa, että kuka nyt tuollaisen tuntemattoman Seijan elämästä jaksaisi lukea, kun kaupasta saa julkkistenkin elämäkertoja. Kriitikot ainakin epäilisivät teosta kirjoittajalleen terapeuttiseksi angstiesikoiseksi. Täytyi vain toivoa, että kirjalle annettaisiin mahdollisuus. Että se avattaisiin ja sitä alettaisiin lukea.

Miksi sitten otin moisen riskin?

Minua suututtaa se, että omakuvan kirjoittaminen leimataan automaattisesti tilitykseksi. Kyllähän taiteilija voi halutessaan ottaa minkä tahansa elementin – ruusun, uunin tai oman elämänsä tarinan - ja rakentaa siitä taideteoksen. Kuvataiteen puolella omaelämäkerrallisuuteen ei suhtauduta niin epäluuloisesti. Esimerkiksi Helen Schjerfbeckin omakuvia pidetään taiteellisesti hyvin merkittävinä. Kirjallisuudessa esimerkkejä oman elämän innoittamasta taiteesta löytyy yllin kyllin, mutta viime aikojen tunnustuksellisuusbuumin myötä tämä on päässyt unohtumaan.

Astuin ulos omaelämäkerrallisuuskaapista.

Ja huomasin puolustavani toisaalta Mangopuun kaltaisen kirjan oikeutta tulla luetuksi taideproosana, toisaalta autofiktion asemaa kirjallisuuden kentällä. Kirja on muistojen ja haavekuvien vyyhti, ihmisyyden ja kasvun kuvaus. Ei kukaan kasva niin kuin kone tai halkopino. Eikä Mangopuun kuulu olla ”helppo”, kronologisesti etenevä tunnustusromaani.

Vain torakat selviävät hengissä

Luin Rawi Hagen Torakan. Kirjoitin siitä arvionkin Kiiltomatoon. :)

Temppelissä oli pakko laulaa.

Mangopuun alla on saanut paljon lukijapalautetta aloituslauseestaan. Anopin mielestä siinä tiivistyy koko kirja. Että jokin niin kaunis on pakollista. Vapaasta, ihanasta tulee dogma ja rajoite. Kertoja liukuu pian temppelin pakkolaulusta peruskoulun musiikkitunneille, joilla vallitsi sama sääntö. Oli pakko laulaa, vaikkei laulattanut. Monet uskonnollisessa yhteisössä kohtaamani outoudet tulevat vastaan valtakulttuurissakin – sitä vain ei niin helposti huomata. Eksoottisesta marginaaliliikkeestä kertova kirja paljastaa piilomöröt tutussa ja tavallisessa.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen tänä syksynä ilmestynyt teos, Aloittamisen taito, esittelee 400 kirjan aloitusta. Bongasin sieltä heti kaksi kirjaa, joiden aloitukset koukuttivat: Eeva-Liisa Mannerin Oliko murhaaja enkeli? ja Maila Pylkkösen Arvo. Tämä tietää retkeä kirjastoon!

Aloittamisen taito ryhmittelee kirjanaloitukset 27 kategoriaan. Sijoittaisin Mangopuun ainakin viiteen niistä. Ei ole yhtä oikeaa totuutta tässäkään, eikä yhtä ainoaa tapaa aloittaa kirja. Oman tekstin analysoiminen on mielenkiintoista - ota mikä tahansa itse kirjoittamasi tarina ja pohdi sen alkua Aloittamisen taito toisessa kädessä.

Mangopuun alla alkaa näin:

Temppelissä oli pakko laulaa. Mieluummin olisin liikuttanut huuliani kuten musiikkitunnilla. Hampaaton kala suu ammollaan.
    ”Me emme mietiskele ääneti”, minua ojennettiin. ”Korvienkin pitää palvella.”
    Suun pitää palvella. Äänihuulten. Keuhkojen. Pallean.
    Minulla ei ollut nuottikorvaa. Vain tavalliset korvat, jotka kuulivat sanoja ja rokinrämpytystä. Silmätkin minulla oli ja sormet, joilla opettelin soittamaan nokkahuilua ja bassokitaraa nuoteista, kun olin nuori. Ennen kastetta, ennen nimeä. Ennen ikuisuutta. Jos suu on huilunpäässä tai sormet kitarankaulalla, ei tarvitse teeskennellä laulavansa.

Väite, miete
”Väitettä vastaan voi väittää, jos väitättää.” Jonkun muun mielestä temppelissä ei ehkä ollutkaan pakko laulaa, vaan teimme sen rakkaudesta, vapaaehtoisesti. Minäkertojan väitteen jälkeen tuleekin vastaväite: Ei täällä ääneti mietiskellä. Ihmisen on opittava palvelemaan.

Aate, usko, uskonto
”Mieluummin tutustutetaan lukija ensin paikkaan, jossa aate elää, tai ihmiseen, jonka elämässä usko tai uskonnon vastustaminen vaikuttaa.” Mangopuun alla heittää lukijan suin päin keskelle temppeliä. En vastaile alustaviin kysymyksiin siitä, miksi kirjan kertoja liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, mikä siinä viehätti. Se kyllä selviää myöhemmin sanojen ja rivien lomasta, vaikkei se oikeastaan edes ole tässä romaanissa oleellista.

Esittäytyminen
”Mies, tosiaan: kaikki tämän luvun yhdeksän esittäytyjää ovat miehiä.” Olisiko pikemminkin niin, että kun nainen astuu yksin näyttämölle ja alkaa kertoa itsestään, häntä ei edes huomata? Mangopuun minäkertoja paljastaa heti, ettei hänellä ole nuottikorvaa. Hän olisi mieluummin hampaaton kala suu ammollaan kuin laulava hare krishna. Ja jatkaa itsestään puhumista, myös niistä ”arkirutiineistaan tai salaisista tunteistaan, uskonnollisuudestaan tai itsetunto-ongelmistaan”. Vaikkeivät ne olisikaan yhtä erikoisia kuin se, että sattuisin muuttumaan vaikkapa naisen rinnaksi.

Muisto, muistelo
”Neljästätoista muistoaloituksesta vain kaksi välttää värin mainitsemisen.” Muisto menneestä. Mitäpä muuta omaelämäkerralliselta romaanilta voisi odottaa? Muistikuva temppelistä, ääniä lapsuudesta. Yhteen kietoutuneina, toisiinsa vaikuttaen. Ei värejä (vielä), mutta ääniä, kyllä. Laulua, rokinrämpytystä, huilunsoittoa. Värit ilmestyvät sivuille hiukan myöhemmin, hehkuvina, paahteisina.

Ahdinko
”Perinteinen satu lähtee usein liikkeelle ahdingosta.” Yhdessä Mangopuun arvioista (KirjaIN 8/2010) Riitta Vaismaa nostaa esille romaanin sadunomaisuuden sekä runsaasti fabuloiden piirtyneet ajalliset ja ajatukselliset kaaret. (Kirjailijat rakastavat tällaisia analyyttisia kritiikkejä teoksistaan!) Ahdingosta aloitetaan. Kyllähän se luovuuden tukahduttaa, jos on pakko laulaa, kun suusta tulee pelkkää nuotinvierestäulinaa. Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että nykyisin ahdingosta selviydytään poistumalla tilanteesta. Ja niinhän siinä lopulta kävi. Mangopuun alla on monella tavalla lähtöjen kuvaus.

Monen kirjan alku sopii useampaan kategoriaan kuin yhteen.

*****

Kirjasta poimittuja hienoja esimerkkejä unohtumattomista aluista.

Väite, miete: Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
Aate, usko, uskonto: Karen Blixen: ”Sukeltaja” teoksessa Kohtalotarinoita
Esittäytyminen: Philip Roth: Rinta
Muisto, muistelu: Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Ahdinko: Franz Kafka: Oikeusjuttu

Olen heräilevä tutkimusmatkailija

...ja vain hitusen postmoderni.

Oli pakko saada oma kappale Elina Jokisen Vallan kirjailijoista siinä vaiheessa, kun huomasin piilottelevani lyijykyniä, jotten tekisi merkintöjä kirjaston kirjan marginaaleihin. Aineistohan koostuu 200 kirjailijan kommenteista kirjailija-identiteettiin ja apurahoitukseen liittyen. Kyllä niin monen vanhemman kollegan viisaista sanoista jotain tukea saa!

Kirjailija voi olla vaikkapa ”viimeinen romantikko”. Kenpä ei haluaisi olla taiteilijanero, joka on saanut lahjansa ties miltä taivaalliselta taholta ja voi sen vuoksi elää boheemisti rommia kitaten? Todellisuudessa viimeiset romantikot ovat lähes kadonneet. Maksa on poksahtanut, tai sitten pää. Taiteilijamyytti elää, mutta se pilkistää esiin vain kohtuullisin väliajoin, joskus harvoin Kallion kuppilassa tai silloin, kun PMS äityy pahimmilleen.

Väitöskirjan toinen kategoria, ”moderni kirjailija”, on itselleni tutumpi identiteettityyppi. ”Moderneille” oman kirjailikuvan pohtiminen on luonteva osa työtä. Heidät on jaettu kolmeen alalajiin: herättäjiin, tutkimusmatkailijoihin ja sivullisiin. Voi, kunpa Jokinen olisi laatinut testaa-itsesi-testin, jonka avulla voi tutkia itseään kampaajalla istuessa! Laskea pisteet ja lukea tiivistelmä omasta kirjailijatyypistä. Nyt on vain pähkäiltävä yksikseen lyijykynä sivunreunassa suhisten, jotta mikä identiteetti itselle parhaiten osuisi.

Herättäjä opettaa, vaikuttaa ja siirtää hiljaista tietoa. Hänen teoksensa ovat kantaaottavia. Voisin heti nimetä monta herättäjää. Sofi Oksanen nyt ainakin, mutta myös Elina Hirvonen ja Jani Saxell. Minäkin haluaisin olla sellainen. Puhua tärkeistä asioista ja koskettaa lukijaa.

Haastatteluissa usein mainitsen, että esikoisteokseni Mangopuun alla antaa toivoa väkivallasta toipuville ihmisille. Se käsittelee myös sitä, miten selviydytään hierarkisesta yhteisöstä ja totaalisesta muutoksesta elämässä. Kaikesta tästä huolimatta huomaan räpisteleväni lukiessani Jokisen kuvausta herättäjän motiiveista. Kaikki tuo ainainen jankkaus ”opettamisesta” tuo mieleen vanhat ajat temppelissä, kun yksilön tärkein tehtävä oli saarnata muille. Minähän en enää priitsaa kenellekään, eikä romaanieni tarvitse sisältää opetuksia! Ne ovat taidetta, eivät pamfletteja.

Silti salaa uskon, että kirjoillani (Mangopuulla ja kaikilla niillä, jotka ovat vasta ideoita tai käsikirjoituksen ekoja versioita) on myös yhteiskunnallista sanomaa. Minussa piilee pieni herättäjä.

Siinä missä herättäjä toimii vaikuttajana ja opettajana, tutkimusmatkailija on korkeintaan matkaopas. Hän kulkee yhdessä lukijan kanssa, eikä kumpikaan ole saapunut vielä päämääräänsä.  Hänen katseensa on suunnattu ulos ja sisäänpäin: hän tutkii itselleen tärkeitä asioita välittämättä ideoidensa sen hetkisestä ajankohtaisuudesta. Sellainenkin kirjailija olen. En valitse ideoita jokaperjantaisesta Vihreästä Langastani.

Vallan kirjailijoissa hahmoteltu kolmas tyyppi, ”postmoderni ammattikirjailija”, edustaa valtavaa paradigman muutosta aikaisempiin. Onpa itsessäni hitunen tätäkin lajia. Jotain kyynisyyttä ”postmoderneissa” kuitenkin on, joten jätän heidät myöhempään kertaan. Näin paksua opusta ei hetkessä nielaista.

(Niin. Ja vauva-arjessa heräilyä taas ei voi välttää millään.)

Miksi kirjailijablogi?

Tässä blogissa pohdin kirjoittamista ja kirjailijuutta, luomisprosessin konkretiaa ja mielen pohjalla kiemurtelevia päämääriä. Identiteettiäni näppäinten äärellä. Vaikka eihän se siihen rajoitu: taiteen tekijä kantaa työtään mukanaan kaikkialla, jopa työntäessään vauvaa vaunuissa espoolaisella pellolla. Koivujen kellertyneet lehdet ovat upeita, ja puutarhatilkuilta kohoaa timjamin tuoksu. Tuolla on intialainen perhe, heidän palstansa tunnistaa vahvasta korianterin aromista.

Tänä syksynä päätin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja! Ja eihän yhden kirjan julkaissut ihminen saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi.

Höh. Miksi ei? Onhan yhden lapsen äitikin äiti. (Ja lapsiahan minulla on jo kolme.)

Vaan hukkaan eivät menneet sairaanhoitajaopinnotkaan. Siellä keskusteltiin erityisesti näyttöön perustuvasta hoitotyöstä. Liekö sillä vaikutuksensa vai onko syy kirjallisuustieteen opintojen, mutta blogissani haluan kaunokirjallisuuden ohella tuoda esille tietoteoksia ja tutkimuksia. Tarkastella kirjojen lisäksi kirjallisuutta ilmiönä. Tökkiä ja kyseenalaistaa. Pohtia sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee ja miten kuka tahansa voi osallistua kirjallisuuskeskusteluun.

Jokunen viikko sitten löysin Elina Jokisen väitöskirjan Vallan kirjailijat (Avain 2010). Ihan  sattumalta vain, kirjaston uutuushyllyltä, vaikka teos onkin oman kustantajan syksyn satoa. Miten se olikin päässyt livahtamaan silmien ohi? Tästä(kin) teoksesta aion puhua. Seuraavaan kertaan siis!