Seikkailu Savossa

Matkustin Iisalmeen junalla ja siitä Kiuruvedelle kiskobussilla. Tapasin matkalla Michelin-asuisen miehen. (Juu, älkää kysykö... Tämä on todellakin seikkailu Savossa.)

Ajatelkaapa vain sitä, että siirtelin ja siemensin lehmiä! Tai ainakin pitelin elukan häntää, mikä onkin ehdottoman tärkeä tehtävä. 

Naapurin poikamieskin sattui navetalle ja jotakin näyttääkseen paini hiehon kanssa, sai sen kyllä karsinaankin lopulta. Isäntä meinasi, että mikä piru siihen jätkään meni, sillä viisiin urheili ja reiän polveensa puhkoi. Kirjailijatar jäi kerrankin sanattomaksi: on niin monta tapaa kuin miestäkin tehdä vaikutus naiseen, ja tämä rooliodotuksiin perustuva kosioriitti lienee peräisin jo ammoisilta ajoilta, kun lehmä kotikarjaksi kesytettiin.

Vain Savossa, vain Savossa... ;)


Perjantaina liftasin Iisalmeen ehtiäkseni ajoissa 

Loviatar louheva lyyli

Suomalaiseen kirjakauppaan puhumaan Pohjan akasta: bussi kun ei ottanut tullakseen, mutta onneksi ei sentään ollut saepäivä. Eipä tarvinnut jalkoja kastella siinä pysäkillä vartoissa. Heti ensimmäisen auton kohalla lykästi: nuormies se oli, kakskytä lypsävää navetassa, Remes-kylältä. Kirjallista seutua, senhän kertoo jo kylän nimikin. Iisalmen suunnalta löytyy myös Juhani Ahon museo.

Ohella navettatouhujen tai vaikkapa sen hilpeän taksikyydin, jonka aikana huomasin istuvani Ilmarisen ja Kullervon välissä, keskityin toki muuhunkin: keskustelin hulluviimaisten naisten ja miesten sekä muiden kirjastonkävijöiden kanssa Pohjan akasta, mikä olikin matkani varsinainen tarkoitus. Tai tarkoitus ja tarkoitus: oikeasti halusin nähdä Hulluviiman  Kalevala-näytelmän Kiuruveden kulttuuritalolla.  

Aino

Huikea elämys: kaunis, vaikuttava, itkettävä ja hauska. Jaatisen Heidi on moninainen nero, kirjailijan työn lisäksi teatteriohjaaja vallan.

Pääsin pussaamaan Pohjan akkaa!

Tarinankertojan kotona oli sitä paitsi ihmeellistä yöpyä. Nyt tiedän vähäsen, mistä Heidin tapa kietoa sananvyyhtiä on peräisin. Kiuruvesi oli yksi kansanrunojen merkittävimmistä keruupaikoista, ja savolainen sanailu elää paikkakunnalla yhä. En enää ymmärrä, mitä minä sinne Hämeeseen joskus haikailinkaan, kun Suomesta löytyy näin lupsakkaa seutua.

Kyllikki ja Louhi

 Enkä tiedä, mitä Heidi tästä tuumaa: aion heille kesällä heinäntekoon, vaikka heinää ei kuulemma enää ”tehdäkään”! Vai ei muka tehdä? Varmast huijaa vain. Katselin jo hökkelin paikkaa siitä pihamaalta, ja ihan vaikka kanahäkkikin kelpaisi. Eijan kanssa lähden sitten Saareen tyttöjen tanssiloihin tai ainakin ajamaan sillä veneellä, jolla hän niin kehuskeli. Saavat tulla sinne sitten säilärautojaan esittelemään, Savon uroot. Jos kehtaavat.

Mie tässä Kyllikille lirkutan.

Saattapi olla niin, että Jono on seuraavaksi esittelylistalla, kun se on nyt siirtynyt sieltä virtuaaliyöpöydältä ihan konkreettisesti luettavakseni ja näen kaikenmoisten jonojen tässä vartoissa ilmestyvän ovilleni. Malttakaapa hetki, niin kirjoitan siitä blogiini. Jaatisen Jonosta meinaan.

Sormet sonnin suussa

Louhi

Eilen Sammatissa Louhi! Ohjannut opiskelukaverini yliopistolta, Johanna Torasvirta. 

Todella hienoa, väkevää teatteria. Tarina kertoi Pohjolan emännästä - tunsin oloni mystisellä tavalla kotoisaksi, koska ensi keväänä ilmestyvä romaanini liikkuu samoissa maailmoissa. 

Menneen ja tulevan viikon elän uppoutuneena kässärin työstämiseen ja maalaamiseen, koska vaimo ja vauva sukuloivat pohjoisessa. Täältä intensiivisen,  myyttisen, muinaisrunoja pursuavan, mutta proosan sanoin etenevän kirjailijaretriitin keskeltä ehdin kuitenkin sanoa tämän verran:

Menkää ihmeessä Paikkarin torpalle, Lönnrotin syntysijoille!

Esitykset Sampomäellä
Paikkarin torppa
Torpantie 20,
09220 SAMMATTI (Lohja)

(autolla Espoosta kolmen vartin ajelumatka)

La 9.7. klo 19
Su 10.7. klo 19
Ti 12.7. klo 19
Ke 13.7. klo 19
Pe 15.7. klo 22 yönäytös
La 16.7. klo 19

Hinnat
Aikuiset 15€
S-etukortilla 12€
Lapset 7€

Minä niin tykkään Lönnrotista

Siksi, että hän oli ihan tavallinen lääkäri ja onnistui silti kirjoittamaan paljon. Hän kiersi pitkin Vienan-Karjalaa ja keräsi runoja, hahmotteli niistä eepoksen.

Ei, ei tämä siitä johdu, että olen kohta juoksemassa Kalevala-kurssin lopputenttiin. Todellisuudessa Lönnrot saa sympatiani sen vuoksi, että palasin itsekin taas pitkän tauon jälkeen sairaanhoitajan hommiin, tosin osa-aikaiseen pestiin. Ihmettelen, miten aika tulee riittämään kaikkeen - kirjallisuuskurssit ainakin täytyy jatkossa karsia minimiin.

Olen aikaisemminkin ehtinyt kirjoittaa apurahaelämästä ja aivan ensimmäisessä postauksessani kerroin heittäytyneeni täysin kirjoittamisen varaan: 

"Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja!"

Riemastuttavaa hulluutta tämä vajaa vuosi onkin ollut. Luovaa vapautta ja lähes rajoittamatonta aikaa hillua pyjamassa. Ihanaa. Mutta nyt tuntui hyvältä palata sairaalan käytäville, on hienoa kohdata oikeita ihmisiä ja huokaista helpotuksesta kuun lopussa, kun tilillä on takuuvarmasti rahaa. Free-lancerin töitäkin jatkan, ja pidän yhä itseäni päätoimeltani kirjailijana. Leipäni joudun kuitenkin tienaamaan muualta. Ihan niin kuin Lönnrot.

Siksi minä hänestä niin pidän. Vaihtaessani ylleni hoitajanasua ajattelen usein vanhaa Eliasta ja hänen työtään. Jos Elias, niin miksen sitten minäkin?

*****

(Kuvan linkitin Museoviraston sivuilta: mieltäni lämmittää sekin, että Eliaksella oli perhettä. Jaamme jopa leipätyössä puurtamisen perimmäisen motiivin. ;)

Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjoittama esseekokoelma Hatunnosto (Kirjapaja, 2010) sisältää tarinoita matkapäiväkirjan lehdiltä, Afrikan taivaan alta, kaukaa ja lähempääkin menneestä. Olipa virkistävä kokemus lukea teos, joka avasi kansantajuisesti Darfurin kriisin, entisen Jugoslavian alueen kuviot, Israelin ja Palestiinan kiistan sekä Somalian tapahtumat ilman, että olisi sorruttu liialliseen selittelyyn, alentuvaan lässyttämiseen tai kiihkomieliseen populismiin. Luettuani ymmärrän taas hitusen paremmin, miksi esimerkiksi Lähi-idän rauhalla on kiire. Alueen selkkauksia kun käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä.

Somaliassa Haavisto törmäsi toistuvasti suomalaisiin, jotka olivat palanneet sukujuurilleen perustamaan pizzerioita ja yliopistoja. Maan parlamentin puhemieskin oli Haaviston vierailun aikaan käymässä Mellunmäessä. Tekstistä välittyy myös se, miten kaunis kaupunki Mogadishu kerran oli.

Kirja on täynnä tällaisia  kohtaamisia. Erityisen koskettava oli Tölö Gymnasiumin lahja darfulilaisille koululaisille.

Haavisto kertoo myös omasta menneisyydestä, alkuajoista Vihreiden aktivistina ja myöhemmin puolueen ensimmäisenä ja silloin myös ainoana ministerinä. Ajatuksia herätti muun muassa nuoruuden matka Pietariin, kun Rosa Liksom joutui toimimaan pikaoikeudenkäynnissä tulkkina. Muutama venäläismies tuomittiin vuosikausien pakkotyöhön, ja suomalaisten bussi jatkoi kohti Suomea. Toisella Pietarinmatkalla Haavisto jää katsomaan Hare Krishna -liikkeen jäsenten tanssimista, jonka miliisi pian pysäyttää. Joku väkijoukossa kuitenkin kuiskaa Haavistolle, että tämän pitäisi tulla Veteranov-metroasemalle illalla kuudelta. Haavisto menee - mikä yllättää minut: kuiskaajahan olisi voinut olla ties mikä vaarallinen rikollinen. Veteranov-asemalta salaiseen temppelikämppään kuljetettu Haavisto saa hare krishnoilta Suomeen vietäväksi listan Neuvostoliiton vankiloissa olevista aseistakieltäytyjistä. Sen hän toimittaa kotiin palattuaan Amnestylle Lontooseen. 

Vaikka olen kirjoittanut ja puhunut paljon omista kokemuksistani Hare Krishna -liikkeessä - liikkeen vallankäytöstä ja epätasa-arvosta - en kuitenkaan halua sulkea silmiäni siltä, että sen jäsenet kokivat Neuvostoliitossa syrjintää ja heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin  hyvinkin räikeästi. Aivan kuten minkä tahansa muun vähemmistön. Muistan, kuinka liikkeen venäläiset jäsenet vierailivat ensimmäistä kertaa Intiassa ja kertoivat kokemuksistaan. Yhdeltä oli mielisairaalavankilassa leikattu oikean käden peukalo, jotta hän ei enää "chanttaisi" (mietiskelisi rukoushelmiä apunaan käyttäen), toinen käveli pahasti ontuen, koska hänet oli pakotettu nukkumaan sementtilaverilla. Sydäntä riipaisevin oli tarina äidistä, jonka vauva riistettiin kirjaimellisesti sylistä. Kolkatan temppelin jäsenet tekivät tästä kertomuksesta myös näytelmän, joka esitettiin Mayapurin festivaaleilla. Moni katsomossa itki.

Mangopuun lukijat ovat joskus ihmetelleet, miten pystyn tarkastelemaan menneisyyttäni Hare Krishna -liikkeessä ilman katkeruutta. Ehkäpä syynä on juuri tällaiset  muistot ja kohtaamiset. Siitä huolimatta, että temppeli ei ollut minulle sopiva paikka ja liikkeen sisäiset syrjivät käytännöt satuttivat minua ja muita, ymmärrän myös, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Uskonnonvapaus on yhä mielestäni tärkeä arvo.

Tällainen henki on myös Haaviston kirjassa. Hän on uransa aikana ollut niin kiperissä tilanteissa, että hänen kokemuksesta kumpuavia sanojaan kannattaa kuunnella. Tämän kirjan luettua tuntuu kornilta edes ajatella, että televisiostudioissa pääsevät kaiken maailman mutu-politiikot ja bodaajat laukomaan totuuksiaan muka suurinakin yhteiskunnallisina totuuksina.

Lopuksi (ja täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni johtuen) minua miellytti Kalevalan läsnäolo kirjassa. Mitä yhteistä on Kalevalla ja darfulilaisella zaghawat-heimolla? Mikä sammontulkinta viehättää Haavistoa eniten, ja miksi sammon arvoitusta yhä kannattaa pohtia?

Kannattaa lukea tämä kirja.

"Kuin olisi sieniä syönyt"

Sellaistakin voi muinaissuomalainen runonlaulanta olla, kuulemma. Siis kiehtovaa, epäloogista ja dramaattista.

Luin uusimmasta Vihreästä Langasta, että Tampereella on runonlaulun kurssi. Sellaiselle minäkin haluan! Onko niitä pääkaupunkiseudulla? Lehti haastatteli kurssin vetäjää, Taito Hoffrénia, joka osaa laulaa ulkomuistista Arhippa Perttusen repertuaarin, 4 200 säettä. Koko sampo-runoelman.

Olen ylen vaikuttunut,

sangen suuria saavutti

Taito Hoffrén taitavainen,

laulaja Arhipan avatar.

Tai jotain sellaista...

Kansanrunojen laulaminen on siis synnytetty uudestaan, ja sen takana ovat sellaiset tekijät kuin Hoffrén ja hänen puolisonsa Ilona Korhonen, jonka tekee väitöskirjaa Larin Parasken lauluista. Kansanmusiikille on oma juhlansakin, Sommelo.

Mukavasti Hoffrén haastaa sammostakin: "Se pitää kuulla laulun kautta, ja jokainen voi löytää oman samponsa. Ainakaan se ei ole minulle suolamylly tai maailmanpatsas. Jos sen määrittelee, se pienenee. Ehkä onni, rakkaus."

Sammon pohdintaan olen minäkin ryhtynyt kakkosromaanissani. Niin vain hahmottelen oman samponi. Ehkä se tekee siitä pienen, en tiedä. Tai pienuudessaan valtavan suuren ja tärkeän.

*****

Kuvassa on muuten Arhipan poika, Miihkali. Arhippa tuumasi aikoinaan, että hän taitaa olla se Viimeinen Runonlaulaja. Eivät nämä nykynuoret osaa muuta rallatella kuin irstaita rekilaulujaan. Mutta niin vain tuli Miihkalistakin Suuri Runonlaulaja. Huvittavinta on se, että Miihkali valitti samaa kuin isänsä: hän jäisi viimeiseksi laulajaksi. Mutta sitten ryhtyi hänen poikansa Pekko runonlaulantaan...

Seija miettii maailman syntyä

Yksi Helsingin kirjamessuilta löytämäni kirja oli BTJ Kustannuksen/Avaimen julkaisema, Pertti Rajalan selkokielinen Kalevala. Luen mielelläni erilaisia versioita kansalliseepoksesta, joten täytyihän tähän omankin talon kirjaan tutustua. Sivujen lay-out on kaunis, kansi hiukan lapsenomainen.

Lyhyt versio luomistarusta

Ilmatar makaa vedessä. Sotka munii kuusi kultaista munaa hänen polvelleen, vaan seitsemäspä onkin rautainen. Munat kierähtävät mereen, ja ne kultaiset rikkoutuvat. Syntyy aurinko, kuu ja tähtöset taivaalle. Sitten Ilmatar tulee raskaaksi ja synnyttää Väinämöisen.

Mitä tämä tarina kertoo meistä?

Ainakin sen, että meidän luojamme on nainen, Ilmatar. Hän tulee jopa raskaaksi ja synnyttää pojan – kristinuskossa tätä voisi verrata Marian seksittömään sikiämiseen.

Varsin erilainen tarina tämä on kuin se kristillinen versio, jossa Isä-jumala työskenteli kuusi päivää ja lepäsi seitsemännen. Niin syntyi maailma. Ainakin luterilaisuudessa Raamatun legenda ilmenee kovana työmoraalina ja vaatimuksena ansaita oma maailma. 

Hindulaisuuden luomiskertomus on huomattavasti monitasoisempi ja mutkikkaampi. Kun Vishnu-jumala uinuu syitten valtameressä, hänen uloshengittäessään ihohuokosista syntyy maailmankaikkeuksia, jotka vetäytyvät näkyvistä hänen hengittäessään sisään. Sykli on loppumaton, mutta hengityksen aikana ehtii tapahtua paljon: kussakin maailmankaikkeudessa tuon saman jumalan laajentuma asettuu pitkäkseen (taas!) ja kasvattaa navastaan lootuksen. Kukkasella istuu Brahma ja nikkaroi aineellisia yksityiskohtia. Hän on kuin Väinämöinen; hän saa kasvit kasvamaan ja puut puhkeamaan kukkaan, vaikka itse elämän siemen onkin jostain muualta peräisin. Hindutarina muistuttaakin enemmän kalevalaista kuin kristillistä legendaa. Ainakin molemmissa osataan levätä kunnolla, eikä huhkita kuuden päivän tappotyöviikkoa. Ehkäpä siksi minulle muinaissuomalainen taru tuntuu läheisemmältä.

Kalevalan luomiskertomus (oli se sitten Lönnrotin keksintöä tai suoraan peräisin kansanrunoista) on myös utuisempi kuin kaksi muuta esimerkkiäni. Se on runoa. Ilmattaren kylpy tuoksuu merisuolalta ja usvalta. Kas, tuolta lenteleiksee sotka, kuin tyhjästä liitelee. Noin vain pyöräyttää munasia jumalattaren polvelle.

Kuten hyvän runon jälkeen aina, jään nytkin pohtimaan Lyyrisiä Asioita. Miksi munat lasketaan polvelle? Miksei mieluummin syliin? Ja miksi niitä kultaisia munia oli kuusi, miksi viimeinen oli rautainen?

(Messuilla kävin muuten kuuntelemassa Anders Larssonia, joka puhui tänä vuonna ilmestyneestä teoksestaan Laiskojen Kalevala. Siihenkin tutustun, jahka ehdin. Ja Kalevalan tarinoita -kirjaan voi tutustua muun muassa K-blogissa ja Kirjamielellä)