Aistillista ruokaa

Kandintyötä pohtiessani ja joulun lähestyessä ruoka on ollut mielessäni tavallista enemmän. Rakastan tarjoilla sitä rakkaimmille ihmisille. Rakastan kiireettömyyttä ja sitä, että valkosuklaa sulaa kielelläni.

Liitän tähän kuvan Purevege-ruokablogista, joka on mielestäni ulkoasultaan erityisen kaunis, tyylikäs ja aistillinen. Olkaapa hyvä: green smoothie, liquid salad stock full of herbs.

(Tämä Lakshmin vihreä smoothie on juotavannieltävän raikas, hiukan erilainen versio sahramikirjastakin löytyvästä perinteisestä kurkkuraidasta. :)

Suolaa ja yrttejä

Ihanaa pikkujoulunaikaa! Itse nautin suu täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa, mitä ihminen vain kuvitella saattaa. Näistä en ehtinyt puhua sahramikirjassa:

- lumikarpaloista, jotka rasahtavat suussa ja yllättävät syöjän

- tuoreista viikunoista, täynnä siemeniä

- karamellisoidusta inkivääristä

- lilanvärisistä leivoksista

Lisäksi suklaata, paljon suklaata

ja pomegranaattia, yhä uudestaan.

Oliivejakin. Suolaa ja yrttejä.

Kaikkein parasta on, kun jo itsessään täydelliset maut sekoitetaan ja niistä tulee yhdessä jotain taivaallista.

**********

Kuva on poimittu ruokablogista, jonka nimi on Burp! 

Hyvä Herbal Salt -resepti!

Isälle intialaista

Linkki Turun Sanomien ruokasivuille. Sormet sahramissa: isänpäivälounas.

Ihanaa isänpäivää kaikille!

Juustokuminaa!

Sain lukijapalutetta: olisi kannattanut mainita sahramikirjan kuminaa sisältävissä resepteissä, että kyse on nimenomaan juustokuminasta. Nythän tuo tieto löytyy vain kirjan alkuteksteistä, mausteaukeamalta. Resepteissä kumina on spesifioitu hindinkielisellä nimellään jeera.

Taustalla on englanti. Cumin on nimenomaan juustokuminaa. Leivässä käytetty kumina on englanniksi caraway. Sitä en intialaisessa ruoassa käytä koskaan. Maistuu oudolle.

Hyvä lukijapalaute! Kiitos siitä. :)

*****

Sormet sahramissa ja Mangopuun alla pokkari ovat tarjouksessa kirjamessuilla. Avaimelta on tullut tänä syksynä paljon mielenkiintoisia kirjoja, kuten Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston Kalifien kirjastossa. Haastattelen Inkaa ja Jaakkoa sunnuntaina Kullervo-lavalla kello 16. Avaimen kojun numero on 6 c 68. Nähdään siellä!

*****

Intialaisia mausteita voi näemmä tilata myös netistä - sellaiselta sivustolta linkitin yllä olevan kuvankin. Helpompaa on kuitenkin shoppailla lähimmässä intialaisia tuotteita myyvässä liikkeessä. Juustokuminaa sieltä löytyy varmasti! Kannattaa kokeilla myös luontaistuotekauppoja ja isoja marketteja.

Ekoilua

Sormet sahramissa on monella tapaa vihreä kirja, vaikka ehdottomasti halusinkin pysytellä kaukana kaikesta ehdottomuudesta. Ekologiset arvot jalat maassa toteutettuna ovat tärkeitä kaikille tämän kirjan tekoon osallistuneille ihmisille.

Yksi asia sahramikirjassa on vallan radikaalilla tavalla toisin toteutettu kuin keittokirjoissa yleensä. Sivut on nimittäin painettu FSC-sertifioidulle paperille. Tämä valinta tukee metsien suojelua, vastuullista puutaloutta ja metsäalueiden lähellä asuvien ihmisten oikeuksia. Keittokirjat painetaan yleensä kiiltävälle paperille, jotta kuvat olisivat varmasti edukseen. Tällä kertaa eettisyys meni kaiken muun edelle: teoksen kotikutoinen ulkonäkö onkin merkki jostain paljon merkityksellisemmästä.

FSC-sertifioidusta paperista voi lukea lisää vaikkapa (varsin osuvasti) Saffron Bubbles-sivustolta.

*****

Kerään muuten tämän blogin sivupalkkiin linkkejä niihin blogeihin, joissa on lisää kaikenlaisista sormista sahramin seassa. Eli olkaapa hyvä: minusta ainakin oli mukava lukea bloggaajien omista kokkaushetkistä. Antoisinta palautetta, minkä kirjoittaja voi teoksestaan  saada!

Jos talviyönä matkamies, nuori Werther ja Kaisa Leka istuisivat samalle aterialle

Tänä syksynä kirjoitetaan kandintöitä, joiden aiheet ovat varsin mielenkiintoisia.

Italo Calvino on yksi lempikirjailijoistani juurikin tuon Jos talviyönä matkamiehen takia. Kuten Kirjavinkki-linkissä sanotaan, se on kokeilevuudestaan huolimatta hyvin luettava kirja, mikä on minusta aina taitavaa ja tyydyttävää. Cortazarin Ruutuhyppely tai Joycen Odysseus eivät koskaan kolahtaneet samalla tavalla. Pitäisi tosin kokeilla vielä kertaalleen Henry Milleriä.

Yksi kurssin mielenkiintoisimmista aiheista on Helena Hakkaraisen "Kuinka puhuu nuori Werther", joka käsittelee tekstin adaptaatiota. Sitä, miten teokseen voi siirtyä jonkin tunnetun tarinan lisäksi myös sen kieli. Hakkarainen käsittelee saksalaisen Ulrich Plendorfin adaptaatiota (Die neuen Leiden des jungen W.) Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Itselleni adaptaatio on käsitteenä ajankohtainen seuraavan romaanini takia: helmikuussa illmestyvä Pohjan akka on omalla tavallaan kalevala-adaptaatio, jonka intertekstuaalisuus ei rajoitu vain narratiiviin vaan valuu myös kieleen. Haluan, että Louhi saa äänen, joka tavoittaa nykylukijan mutta kaikaa silti pohjoisen karua ilmaa. Haluan kietoa yhteen vanhan ja uuden.

Postseminaarimme aiheet eivät suinkaan rajoitu vain romaanikirjallisuuteen: mukana on proosarunoa, näytelmä ja useampi sarjakuva-aihe. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea, miten esimerkiksi Kaisa Lekan sarjakuvablogin omaelämäkerrallisuutta pohditaan kirjallisuustieteellisin käsittein. Lekallakin on vahva suhde Intiaan ja sen uskontoihin, vaikka hänen polkunsa omastani eroaakin.

Oma kandintyöni käsittelee ruokaa yhteisöllisen ja yksityisen vallan symbolina Aravind Adigan Valkoisessa tiikerissä ja Shashi Deshpanden Pitkässä hiljaisuudessa. Kirjoitinkin näistä jo Sormet sahramissa - kirjaan otsikoilla "Kastikkeet kastin mukaan" ja "Ääneti hellan ääressä". Ihana päästä tutkimaan teosten ruokasymboleja vieläkin perusteellisemmin! 

Kannattaa muuten tsekata Mari A:n blogikirjoitus Valkoisesta tiikeristä. Deshpanden Pitkästä hiljaisuudesta voi lukea täältä. Ja molemmista tietysti lisää Sormet sahramissa.

Deshpanden romaani on itselleni monella tapaa merkittävä teos: sain sen lahjaksi ystävältäni Meeritiltä silloin, kun olin vielä naimisissa ensimmäisen puolisoni kanssa ja vain salaa haaveilin kirjailijan työstä. Deshpande käsittelee romaanissaan ja oikeastaan läpi koko tuotantonsa naisen asemaa intialaisessa yhteiskunnassa. Adigan romaanin sain  käsiini paljon myöhemmin - ilmestyihän se vasta vuonna 2008 (suomeksi 2010). Sen ruokakuvaukset keskittyvät selkeämmin taloudellisiin valtahierarkioihin. Mitä enemmän ja pohdiskelevammin luen näitä romaaneja, sitä varmemmin tiedän, että ruoka ei ole vain ravintoa. Se on paljon muutakin.


*****
(kuva on linkitetty Thesis Writing Chills -sivustolta, vaikkei kandintyö ihan väittärille vedäkään vertoja...;)

Lauantaina leikin tv-kokkia

...tai ainakin melkein, kun esiinnyin Turun ruokamessujen lavalla. Luulin tosin joutuvani normihaastatteluun. Tiesin, että valmistan samalla muutaman helpon ruokalajin, mutta sitä en arvannut, että iskisivät minulle mikin päähän ja heijastaisivat kaiken valtavalle screenille takanani. Siinä sitten seisoin lavalla ilman haastattelijan suomaa tukea vierelläni, valmistin raitaa ja mangolassia ja kerroin sormista sahramissa ja intialaisista mausteista. Pakko tunnustaa, että alun shokin jälkeen oikeastaan nautin tilanteesta: näinhän me leikittiin jo lapsena! Tehtiin voikukanlehtileipiä ja höytyväsalaattia ja puhuttiin kuvitteelliseen mikkiin näkymättömän tv-ruudun tuolla puolen. Siitä tuli kiva juttu Turun Sanomiinkin.

Salla ehti kirjoittaa keittokirjasta jo blogiinsakin. Olin ihan innoissani, kun luin hänen keksimästään halvaversiosta, joka tehdään mannan sijaan talkkunasta!

Ihan kohta!

Ihan kohta Sormet sahramissa on kauppojen hyllyillä. Mondo ehti tehdä jo jutunkin, ja uusimmassa Oliviassa on pieni maininta. Lauantaina kokkaan Turun ruokamessuilla jotain hyvää - olen jo päättänyt, mitä jotain, mutta en kerro. Tulkaa itse katsomaan ja maistamaan!

Pro-seminaarissa päätin, että teen kandintyöni intialaisen proosan ruokakuvauksista. Rajaan aiheen ruoan käyttämiseen vallan symbolina, ja valitsen 1-2 esimerkkikirjailijaa. Sahramikirjassa heitä on esitelty enemmänkin.

Opiskelukaveri vinkkasi, että Metro-lehdessä oli juttu Intian kasvavista diabetes-luvuista ja roskaruoan suosion kasvusta. Unohdin ottaa Metron bussista mukaan, mutta Googlaamalla löytyy lisää tietoa. Sieltä linkitin kuvankin blogiini, Proud to be Indian -sivustolta. "Indian food is very healthy and tasty". No, onhan se, tietysti. Pitää vain osata valmistaa sitä kevyesti. Kaikkea ei tarvitse uppopaistaa, ja tuoreita vihanneksia voi käyttää runsain käsin.

Turussa aion tehdä jotain raikasta ja kevyttä sekä sen lisäksi yhden kaloripitoisemman maistiaisen. Ei nimittäin ole hyvä olla fanaattinen ruoan suhteen.

Nyt se on sitten pokkarina!

Mangopuun alla pokkariversio on tullut painosta. Kannen värit hohtavat kirkkaammin kuin kovakantisessa versiossa ja romaani selkeästi odottaa keittokirjaa kaverikseen. Sekin on tulossa pian, lokakuun ensimmäinen päivä Turun ruokamessuille. Nyt vain pitää päättää, mitä ruokalajeja valmistan messukeittiössä. Jotain pientä, helppoa ja herkullista joka tapauksessa.

Jännittävää saada valmis kirja käteen!

Mangopuupokkaria voi tilata vaikkapa Adlibrikselta. Tai kysellä paikallisesta kirjakaupasta.

Mistä puhutaan silloin, kun puhutaan rahasta?

"Vaikka romaani imaisee mukaansa kevyellä tyylillään ja tummalla huumorillaan, se pakottaa lukijansa miettimään globaalin talouden hintaa. Kuka tai ketkä ovat joutuneet maksamaan hengellään tai terveydellään jotta länsimaalainen kuluttaja saa kännykkänsä muutamaa euroa halvemmalla?" Maanantaina katselin viimeisen osan TV-sarjasta "Kymmenen kirjaa rahasta". Tällä kertaa siinä keskusteltiin Aravind Adigan romaanista Valkoinen tiikeri. 

Adiga on yksi Sormet sahramissa -keittokirjaan valikoituneista kirjailijoista. Ruoka ja raha liittyvät kyllä usein yhteen: minulle TV-ohjelman keskustelua syvensi se, että olen ehtinyt pohtia paljon Adigan kaunokirjallisia ruokakuvauksia.

Ohjelma tulee muuten uusintana torstaina kello 13:05 ja lauantaina kello 12. Sen jälkeen on mentävä YLE Areenaan, mikäli mielii kuulla pokeriammattilaisen, Harakan ja Kortelaisen analyysit Valkoisesta tiikeristä.

Rahasta ja kaunokirjallisuudesta voi lukea myös kesällä ilmestyneestä, Tiina Käkelä-Puumalan ja Sari Kivistön toimittamasta artikkelikokoelmasta Kirjallisuus ja talous. Kirjassa puhutaan muun muassa köyhän runoilijan menestystarinasta, Daniel Defoesta naisten talousvalistajana ja köyhyyden ylistämisestä. Eli kaikesta siitä, mistä puhutaan silloin, kun puhutaan taloudesta: "Työstä ja toimeentulosta, rahasta, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta myös ihmisten välisistä suhteista, minäkuvasta, haaveista ja fantasioista."

Viimeinenkin essee!

Nyt on viimeinenkin kirjailijaessee keittokirjassa! Mielenkiintoinen, kutkuttava matka mitä erilaisempien kirjojen parissa. Mukaan mahtuu niin vakavampaa kerrontaa kuin chic-littiäkin. Runollista prosaa, runoa ja varhaisnuorten romaania, tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin nimiä. Ja kaikkia yhdistää ruoka.

Nämä kirjat ja niiden ruokaan liittyvät teemat olivat niin mielenkiintoisia, että päätin tehdä niistä alkavana lukuvuonna kirjallisuustieteen kandintyöni.

Sopivien sitaattien etsiminen on ollut erityisen hauskaa. Ruoka, jota olemme juuri syöneet, saattaa sopia täydellisesti jonkin kauniin lauseparin kanssa samalle sivulle. Innostuin ja laajensin valikoimaa: sitaatteja löytyi myös kirjailijaesseiden ulkopuolisten kirjailijoiden teoksista.

Muutama resepti vielä uupuu. Tuttuja ruokalajejahan nämä ovat, mutta yleensä kokkaan intialaista ruokaa melko spontaanisti. Kirjaa varten keitän kynä kädessä. Jokainen mauste pitää mitata, keittoaika tarkistaa kellosta.

Viettämäni aika ruokaisan kaunokirjallisuuden seurassa on tuonut elämääni myös uusia ihmisiä. Esimerkiksi Bulbul Sharman kanssa olemme vaihtaneet mielenkiintoisia ateria-ajatuksia sähköpostitse. Vielä minä hänen luonaan käyn Lontoossa, jotta hän saa keittää sen lupaamansa tulisen curryn!

Nyt uutisia: Sormet sahramissa -keittokirjan julkaisua juhlitaan Turun ruokamessuilla 1. lokakuuta. Jännittävää!

Viimeisiä reseptejä lisäillään vielä kässäriin- tänäänkin tein taas jotain suolaista, jossa on sahramia. Enempää en paljasta. ;) Anna lähti Kuutin kanssa kauppaan hakemaan sitruunaa, koska haluan kokeilla, sopisiko raastettu sitruunankuori ruokalajiin.

Tämä on mukavaa työtä!

Oli pakko linkittää Mike Monroen kuva tuohon, kun kerran Turusta puhutaan. Minä niin tykkäsin hänestä nuorena. Hän oli minusta kovin soma. No katsokaa vaikka! Alla oleva kuvan otin vuonna 1986 Mike Monroen Lahden keikalla. Löysin sen vanhasta valokuva-albumistani, jonka nimeksi olin antanut "Rock on rajaton riemu".

Oi nuoruutta... :D

Kaksi viikkoa kirjoittamista

Kaksi intensiivistä viikkoa sanojen ja lauseiden parissa kului nopeasti. Ensimmäisellä luin romaanitekstiä ääneen, tein paperille punakynämerkintöjä ja sitten korjaukset tiedostoversioon. Olen tyytyväinen ja vauhkon hurmioitunut. Luulen, että sain aikaiseksi myös muutaman varteenotettavan kansikuvaehdotuksen. Munatemperalla, tietenkin.

Toisella viikolla työstin sahramikirjaa. Mieleeni muistui lisää tarinoita Kolkatan ajoilta. Haluan ehdottomasti jakaa ne lukijoiden kanssa, joten reseptien esittelyanekdoottien hiomiseen meni aikaa. Se kyllä kannatti: nyt mukana on ripaus Bollywoodia ja tujaus viskiä. Ja vegaanivinkit. Lokakuu tulee pian, ja sitten on kirja ulkona!

*****

Kuvan sahramikrookus on linkitetty GourmetSleuth-sivuilta.

Ihana Gwyneth Paltrow!

Katselin aamulla Subin ruokamatkailusarjaa Gwyneth Espanjassa.

Tällä kertaa Gwyneth söi muun muassa peltopyytä; hän syö vain sellaisia lintuja, jotka ovat saaneet elää onnellista elämää vapaudessa. Niin kuin peltopyy. Teollista lihantuotantoa Gwyneth ei hyväksy, eikä aio sitä ohjelmassaankaan kannattaa.

Jokin aika sitten olin haastateltavana Espoon keskustan kirjasto Entressessä. Taisin siinä jutellessani mainita, että minulla ei enää ole mitään rajoituksia ruoan suhteen. Onhan se toki tottakin, mutta kyllä minä silti ruoan eettisyyttä ajattelen: ostan luomua ja reilua kauppaa ja, aivan kuten ihana Gwyneth, suosin lihavalinnoissa riistaa. Kalaa ostaessani mietin valintani ympäristövaikutusta.

Ekonäkökulmat tulevat esiin myös syksyn keittokirjassa.

Mutta Oi, olenpa iloinen, että tämä sarja näytetään nyt uusintana! Kokkailun ja hyvän ruoan lisäksi olen jo aikaa sitten hurahtanut Espanjaan. Ja Gwynethiin. ;)

Siemenettömiä banaaneja, yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä

Eilen katselin Yle Areenalta Voimalan jakson "Syö itsellesi parempi elämä!"

Vai niin, ajattelin. Yritin tuota kerran minäkin: söin vain superpyhää prasadaa, sillä lailla maiskuttamalla ansaitsin itselleni taivaspaikan. Superfood-miehet Jaakko Halmetoja ja Olli Posti juovat gallonan kokoisesta  lasipurkista lähdevettä ja uskovat mulperin voimaan.

Avaimen kirjailija Jani Kaaro oli myös mukana ohjelmassa: häneltä on ilmestynyt viime syksynä kirja Terveenä 100-vuotiaaksi.

Eniten ajatuksia herätti kuitenkin syömishäiriöisten parissa työskentelevä ravitsemusterapeutti, Annukka Ruska. Kun Posti mainitsi ruoan olevan vain ravinnon lähde, Ruska ja Kaaro toivat esille vastakkaisen näkemyksen. Ehkä Posti ei huomannut omia arvolatauksiaan: hänen mielestään ruoka ei saa olla feikkiä, kuten Pasilan studion kahvilasta löytynyt jalostettu, siemenetön banaani. Sitä Posti ei olisi syönyt mistään hinnasta.

Ruoka nimenomaan on paljon muutakin kuin pelkkää ravintoa.

Ruokaan liittyy valtavasti arvoja ja tunteita. Me emme syö vain raaka-aineita vaan valitsemme ateriamme eettisten arvojemme mukaisesti. Tosin sekään ei ole totta, että ruoka muka valitaan ainoastaan väkivallattomuuden tai ympäristöeettisten syiden ohjailemana (tai niiden vastaisesti, niistä välittämättä). Joskus ihan oikeasti ihmisellä ei ole rahaa ostaa sitä luomuvaihtoehtoa, vaan lapset on pakko ruokkia tehotuotetulla halpisruoalla. Suomessakin elää köyhiä ihmisiä, sanoipa luomuliiton puheenjohtaja Jaakko Nuutila mitä tahansa. Riittävän ravinnon takaaminen jälkikasvulle on tärkeä arvo sekin.

Tästä asiastahan keskusteltiin kiivaasti taannoisen Kuningaskuluttajan jälkeen. Nuutila pysyi kannassaan: luomu on laatua ja laadusta pitää maksaa. Mutta milläs maksat, jos ei ole rahaa? Onko terveellinen, puhdas ruoka ylellisyyttä? Mielestäni luomutuotantoa pitäisi tukea paremmin. Kuningaskuluttaja puhui asiaa.

Ruokaan liittyvät arvot askarruttavat minua, eikä vähiten sen takia, että työstämme parhaillaan viimeisiä kirjailijaesseitä keittokirjaamme. Sormet sahramissa naputtelen muistiin kohtia romaaneista, joissa ihmiset syövät näyttääkseen rakkautensa, vihansa ja kaipuunsa. Asemansa ja arvovaltansa, yksinäisyytensä ja yhteisöllisyytensä.

(Kuvan latasin sivustolta What do they all eat? Etsin kylläkin ruokailevaa joogia, mutta tämä oli sitäkin parempi.)

Tällainen siitä tulee!

Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta. 

Kannen suunnittelu: Satu Ketola. Kannessa oleva valokuva: Anna Kortesalmi.

Yksi tämän kirjan erityispiirteistä on muuten se, että kaikissa valokuvissa on oikeasti syötävää ruokaa tai juotavaa juomaa. Mikään ei ole studiossa kyhättyä feikkiä, kuten keittokirjoissa niin usein. Monestihan keittokirjojen kuvissa vihannekset ovat puoliraakoja ja annoksia on kiillotettu öljyllä tai hiuslakalla.

Meillä kaikki on aitoa, ja kaikki on kuvausten jälkeen oikeasti syöty.

Mitä pidätte kannesta? :)

Sormet sahramissa

No, nyt on keittokirjalla nimi! :)

Sormet sahramissa

Nimeä pyöriteltiin ja maisteltiin kielellä, katseltiin miltä se näyttää paperilla ja ruudulla. Joku ehdotti jo nimikilpailua, mutta nimi ehtikin syntyä sitä ennen. Sormet sahramissa saa myös alaotsikon: Ruokaa ja kirjoja Intiasta.

Onpa mukava, herkullisen tyytyväinen olo.

Ruokapöytä!

Mikä siinä onkin, että se on aina kukkuroillaan tavaraa? Tällä hetkellä ruokapöydällemme on kasattu kevään kirjakatalogeja, maksamattomia laskuja (joista tulee kohta karhut), Elina Loisan Julkeat (kirjanmerki sivulla 63: "Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teen seuraavaksi, mutta ainakin minussa on tyyliä."), Kaikki muuttuu paremmaksi -antologia, lehtinen vauvan kehityksestä, mandariininkuoria, pari tyhjää teekuppia... Sanomalehdestä klipsitty artikkeli kalevalaishenkisestä flamencoesityksestä, jota en harmikseni kerennyt katsomaan.

Mutta ehdittiinpäs eilen ottaa valokuvia keittokirjaa varten! Siksi lattialla lojuu pari silkkisaria ja lipaston alle on tyrkätty huhmare. Nyt pitää kyllä kääriä hihat, sillä kirjan kansi ja nimi täytyy päättää viimeistään maaliskuun ekalla viikolla. Ihmeellistä, että syksyllä tulee taas uusi kirja!

Se muhii ja porisee: keittokirjan kimpussa

Kirpaisi.

Sain palautetta kirjallisuustieteen verkkokurssin ohjaajalta. Painoin kommentit visusti mieleeni ja niitä myöhemmin itsekseni tutkiskelin ja yhdessä vaimon kanssa juttelin. Kun vauva nukkui ja telkkarikin oli suljettu, makasimme parisängyllä ja mietimme, miten paljon syksyllä ilmestyvän keittokirjamme esseissä pitäisi painottaa kirjailijoiden elämää ja taustaa. Anna kuuluu selkeämmin siihen koulukuntaan, joka tarkastelisi mieluummin tekstiä tekstinä; minä katselen maailmaa biografisemmin. Onhan tekijän käsite tehnyt viime vuosina paluuta kirjallisuustieteeseen muun muassa postkolonialismin myötä.

Kirjaa tekiessä nautinnollisia ovat juuri tällaiset keskustelut, omien ajatusten ja näkemysten muokkautuminen niiden avulla. Oppimiseksikin sitä voisi kutsua. Toisen ihmisen kommentit auttavat huomaamaan, että se mitä halusit sanoa (esimerkiksi perinteisistä naisten elämänpiiriin kuuluvista asioista, joita intialaiset mieskirjailijat harvemmin kuvaavat, koska heillä ei ole ollut pääsyä naisten suljettuihin ympäristöihin kuten keittiöön)  saattaakin kuulostaa hätäisesti kirjoitettuna asenteelliselta sukupuolijaottelulta. Kovilta yleistyksiltä, jotka vaatisivat tuekseen lisäesimerkkejä.

Se kieltämättä kirpaisee. Kun antaa itsestään pöllön vaikutelman, ja kurssiarvosana laskee niin että ropisee. Ihan syystäkin.

Lisäpurtavaa toi kurssinvetäjän muistutus siitä, ettei realistinenkaan romaani ole  todellisuuden peilikuva. Fiktiossa kuvattu intialainen arki ei ole mikään malliesimerkki tosielämästä. Kyllähän minä senkin tiesin, mutten tiedostanut haamuja kuluneista asenteista jääneen kieleeni ja mieleeni. Sinne tekstin sekaan ne kummitukset kuitenkin putkahtivat. Toisaalta omien kokemusten heijastelu romaanien tarinoihin ja tarinoista on luonnollista ja sopii vähemmän tieteelliseen esseeseen hyvin. Sitä tekevät myös monet kirjabloggaajat. Satunnaiset hypyt ja sivupolut ovat mielenkiintoisia. 

Tyylini on ehkä hiukan journalistinen silloin, kun en kirjoita fiktiota. Sujuvassa ja luettavassa tekstissä on vahvuutensa, mutta kirjallisuustieteen näkökulmasta se saattaa olla liian yleistävää ja subjektiivisilla mielikuvilla pelailevaa. En silti aio luopua ilmaisun selkeydestä jatkossakaan: koppuraisiksi kuivuneista kielenkannoista kirvonnut akateeminen jargon on minusta samanaikaisesti pompöösiä ja pölyistä. Kannatan tieteen kansantajuistamista! (Tieteen popularisoinnin ja populismin eroista voi lukea vaikkapa täältä  ja tarinallisuudesta tieteen popularisoinnin yhteydessä täältä  )

 
(Ja intialaisten naisten suhdetta ruokaan on tutkinut Neema Caughran. Viimeisimmästä Kimppu-lehdestä luin.)

Tästä tuli nyt hapuileva blogi-entry. Ensi kerralla enemmän romaanikässärin työstämisestä - sain juuri ensimmäiset kommentit sitä varten eivätkä ne kirpaisseet lainkaan! :D
Sitä ennen kuitenkin tapaan sosiaalipalvelujen adoptioneuvojat perheen sisäisen adoption käsittelyä varten. Hermostuttaa, ärsyttää, kirjoitan siitäkin lisää myöhemmin.

Apurahaa, ihanaa!

Kiitos paljon Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta! Sen turvin saan taas hetken keskittyä kirjoittamiseen ilman suurempia taloudellisia huolia. Apuraha on iso asia pienessä maassa, jossa harva kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkillä kirjoittamistuloilla.

Saimme vaimon kanssa apurahaa myös ensi vuonna ilmestyvää keittokirjaa varten Suomen Tietokirjailijoilta. Kiitos paljon heillekin! Tuen vuoksi pystyin tekemään koko kesän vain osa-aikaista  sairaanhoitajan keikkaa ja siten varaamaan aikaa reseptien kehittelylle ja kuvaamiselle. Keittokirjaamme tulee reseptien lisäksi kirjailjaesittelyjä ja kirjallista pohdintaa. Haastattelin  muun muassa bangladeshilaissyntyistä lontoolaiskirjailijaa Tahmima Anamia Helsingin kirjamessuilla.

Anamin romaani Kulta-aika ilmestyi suomeksi tänä syksynä. (Suosittelen!) Juttelimme pitkään siitä, mitä kirjailijat kertovat, kun he kirjoittavat ruuasta. Näitä ajatuksia voi lukea  Anamin esittelytekstistä ensi syksynä, kun kirja ilmestyy. ;) Sain myös hänen lempiruokansa reseptin, jota testataan tänä viikonloppuna kotoväen kesken.  Ainakin paperilla se näyttää ja tuoksuu ihanalta!

Jossain vaiheessa lounaan jälkeen mainitsin Tahmimalle saaneeni apurahaa. Tein selkeästi vaikutuksen. Hänen mukaansa Britanniassa kirjailijoiden on vain pyristeltävä eteenpäin tekijänoikeuspalkkioiden ja satunnaisten keikkatöiden tai muun palkkaduunin avulla.

Suomalaisilla nykykirjailijoilla on varsin erilaisia suhtautumistapoja apurahoitukseen, kirjoittaa Elina Jokinen Vallan kirjailijoissa. (Teosta käsittelin aikaisemminkin blogissani.) Vaikka jotkut uhoavat kilpailutalouden diskurssin mukaisesti, että julkista tukea pitäisi antaa vain huipputekijöille (eli eniten myyville) ja oikeastaan veronmaksajien rahaa ei pitäisi syytää taiteeseen taiteen vuoksi, uusin näkemys  on pehmeämpi. Haetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tuloksellisuuden tasapainoa. Perinteisemmän, eli hyvinvointivaltion diskurssin mukaan apuraha on kirjailijan sosiaaliturva ja elinehto, ja kaikkien pitää tukea taiteilijaa, mutta 2000-luvulla on ryhdytty kyseenalaistamaan tätä näkemystä. Kaikissa puhetavoissa on kuitenkin ongelmansa, niinkuin ihmisyhteisöjen keskinäisissä kysymyksissä yleensäkin. Ei mikään ole absoluuttisen oikea tapa tehdä asioita. 

Itse suljen taas toistaiseksi Jokisen väitöskirjan ja nautin lasillisen cavaa. On syytä juhlia rahallista luottamuksenosoitusta ja tätä ihanaa mahdollisuutta tehdä elämässä juuri sitä, mitä rakastaa ja on aina halunnutkin tehdä. Kirjoittaa. 

Se ei ole mikään itsestäänselvyys.