Apuraha se tulla tupsahti

Kiitos Taiteen keskustoimikunnalle kirjastoapurahasta! On iloinen, huojentunut olo.

Lönnrotin mallilla aion tosin jatkaa myös tästä eteenpäin. ;)

*****

 

Tänä aamuna katselin muuten Juha Vuorisen ja Otavan Minna Castrénin haastattelua. Edellinen tuumasi, että suuria kustantamoja ei oikeasti tarvittaisi lainkaan. Kirjailijat voisivat aivan yhtä hyvin kustantaa omat kirjansa. Niinhän Vuorinenkin on tehnyt.

Mikä passaa yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille. Jokaisenko tässä olisi pienyrittäjäksi lähdettävä? Entäpä jos kirjailijalla on alaikäisiä lapsia elätettävänä? Entäpä jos hän on kirjoittamisensa ohella vaikkapa maatalon emäntä - pitäisikö hänen myydä tilansa tai jättää perheensä, muuttaa lähimpään suureen kaupunkiin (tai mieluiten pääkaupunkiin) ja aloittaa elämä ihan alusta vain saadakseen kirjansa kauppojen hyllyille? Tai entä jos kirjailija odottaa vauvaa, jonka laskettu aika on vain muutama kuukausi kirjan julkaisun jälkeen? Kukas teoksen markkinoinnista huolehtisi sillä aikaa, kun  kirjailija itse olisi äitiyslomalla, vai pitäisikö kirjan julkaisua lykätä muutamalla vuodella?

On hienoa, että kirjoja voi myös kustantaa itsenäisesti. Joillekin se sopii mainiosti. Minäkin mielelläni osallistun oman kirjan markkinointiin, mutta en kuitenkaan haluaisi ikimaailmassa kantaa siitä vastuuta yksin. 

Elina Jokisen Vallan kirjailijoissa (josta kirjoitin blogiini viime syksynä) on mielenkiintoinen analyysi erilaisista kirjailijatyypeistä. Vuorisen ehdottama yksityisyrittäjyys sopisi Jokisen tutkimuksen perusteella niin kutsutuille "postmodernisteille ammattikirjailijoille".

Kaltaiseni tutkimusmatkailija sen sijaan on aina kovin kiitollinen kaikista saamistaan apurahoista.

Minä niin tykkään Lönnrotista

Siksi, että hän oli ihan tavallinen lääkäri ja onnistui silti kirjoittamaan paljon. Hän kiersi pitkin Vienan-Karjalaa ja keräsi runoja, hahmotteli niistä eepoksen.

Ei, ei tämä siitä johdu, että olen kohta juoksemassa Kalevala-kurssin lopputenttiin. Todellisuudessa Lönnrot saa sympatiani sen vuoksi, että palasin itsekin taas pitkän tauon jälkeen sairaanhoitajan hommiin, tosin osa-aikaiseen pestiin. Ihmettelen, miten aika tulee riittämään kaikkeen - kirjallisuuskurssit ainakin täytyy jatkossa karsia minimiin.

Olen aikaisemminkin ehtinyt kirjoittaa apurahaelämästä ja aivan ensimmäisessä postauksessani kerroin heittäytyneeni täysin kirjoittamisen varaan: 

"Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja!"

Riemastuttavaa hulluutta tämä vajaa vuosi onkin ollut. Luovaa vapautta ja lähes rajoittamatonta aikaa hillua pyjamassa. Ihanaa. Mutta nyt tuntui hyvältä palata sairaalan käytäville, on hienoa kohdata oikeita ihmisiä ja huokaista helpotuksesta kuun lopussa, kun tilillä on takuuvarmasti rahaa. Free-lancerin töitäkin jatkan, ja pidän yhä itseäni päätoimeltani kirjailijana. Leipäni joudun kuitenkin tienaamaan muualta. Ihan niin kuin Lönnrot.

Siksi minä hänestä niin pidän. Vaihtaessani ylleni hoitajanasua ajattelen usein vanhaa Eliasta ja hänen työtään. Jos Elias, niin miksen sitten minäkin?

*****

(Kuvan linkitin Museoviraston sivuilta: mieltäni lämmittää sekin, että Eliaksella oli perhettä. Jaamme jopa leipätyössä puurtamisen perimmäisen motiivin. ;)

Missä ovat apurahat? Missä palkinnot?

Eino Leinohan se sellaisia kyseli. Kuuntelin Radioteatterin kuunnelman Löysäläisen laulu. Olipa hyvä! Toinen osa tulee ensi sunnuntaina.

Pudistelin leivänmuruja paahtimen sisältä ja siivoilin nahistuneita kurkunpätkiä jääkaapista. Pitäisi ostaa lisää juustoa, ajattelin. Tällaista tämä on, apurahojen odottelu ja pienellä pennillä elely. "Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies". Tai enhän minä nyt sentään kirjaton ole. ;)

Löysäläisen laulu kertoo Leinon elämästä, dialogin lomaan on sijoitettu hänen runojaan. Hienoa kuunneltavaa.

Leino sai 20 000 markan kansalaispalkinnon, jolla hän perusti säätiön tukemaan suomalaisia kirjailijoita. Jatkuvissa rahavaikeuksissa elävä runoilija taisi ottaa säätiöltä omiin tarpeisiinsakin. Ja miksei olisi ottanut? Onhan se nyt piru, että runoilijaa ei omana aikanaan osattu arvostaa! "Onko tarkoitus tappaa minut nälkään?" hän kysyi.

Leino otti kantaa. Totta kai. Jotta edes hautakummulla ei päästäisi sanomaan: "Hän vaikeni. Hän hyväksyi."

Kuunnelman jälkeen pakkasin vauvan vaunuihin ja kävelin lähikauppaan. Sain maksettua ostokset bonuksilla. Nyt on taas pöydässä juustoa. 

(kuva on Otto Mannisen ottama, SKS:n kokoelmat)

Apurahaa, ihanaa!

Kiitos paljon Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta! Sen turvin saan taas hetken keskittyä kirjoittamiseen ilman suurempia taloudellisia huolia. Apuraha on iso asia pienessä maassa, jossa harva kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkillä kirjoittamistuloilla.

Saimme vaimon kanssa apurahaa myös ensi vuonna ilmestyvää keittokirjaa varten Suomen Tietokirjailijoilta. Kiitos paljon heillekin! Tuen vuoksi pystyin tekemään koko kesän vain osa-aikaista  sairaanhoitajan keikkaa ja siten varaamaan aikaa reseptien kehittelylle ja kuvaamiselle. Keittokirjaamme tulee reseptien lisäksi kirjailjaesittelyjä ja kirjallista pohdintaa. Haastattelin  muun muassa bangladeshilaissyntyistä lontoolaiskirjailijaa Tahmima Anamia Helsingin kirjamessuilla.

Anamin romaani Kulta-aika ilmestyi suomeksi tänä syksynä. (Suosittelen!) Juttelimme pitkään siitä, mitä kirjailijat kertovat, kun he kirjoittavat ruuasta. Näitä ajatuksia voi lukea  Anamin esittelytekstistä ensi syksynä, kun kirja ilmestyy. ;) Sain myös hänen lempiruokansa reseptin, jota testataan tänä viikonloppuna kotoväen kesken.  Ainakin paperilla se näyttää ja tuoksuu ihanalta!

Jossain vaiheessa lounaan jälkeen mainitsin Tahmimalle saaneeni apurahaa. Tein selkeästi vaikutuksen. Hänen mukaansa Britanniassa kirjailijoiden on vain pyristeltävä eteenpäin tekijänoikeuspalkkioiden ja satunnaisten keikkatöiden tai muun palkkaduunin avulla.

Suomalaisilla nykykirjailijoilla on varsin erilaisia suhtautumistapoja apurahoitukseen, kirjoittaa Elina Jokinen Vallan kirjailijoissa. (Teosta käsittelin aikaisemminkin blogissani.) Vaikka jotkut uhoavat kilpailutalouden diskurssin mukaisesti, että julkista tukea pitäisi antaa vain huipputekijöille (eli eniten myyville) ja oikeastaan veronmaksajien rahaa ei pitäisi syytää taiteeseen taiteen vuoksi, uusin näkemys  on pehmeämpi. Haetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tuloksellisuuden tasapainoa. Perinteisemmän, eli hyvinvointivaltion diskurssin mukaan apuraha on kirjailijan sosiaaliturva ja elinehto, ja kaikkien pitää tukea taiteilijaa, mutta 2000-luvulla on ryhdytty kyseenalaistamaan tätä näkemystä. Kaikissa puhetavoissa on kuitenkin ongelmansa, niinkuin ihmisyhteisöjen keskinäisissä kysymyksissä yleensäkin. Ei mikään ole absoluuttisen oikea tapa tehdä asioita. 

Itse suljen taas toistaiseksi Jokisen väitöskirjan ja nautin lasillisen cavaa. On syytä juhlia rahallista luottamuksenosoitusta ja tätä ihanaa mahdollisuutta tehdä elämässä juuri sitä, mitä rakastaa ja on aina halunnutkin tehdä. Kirjoittaa. 

Se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Olen heräilevä tutkimusmatkailija

...ja vain hitusen postmoderni.

Oli pakko saada oma kappale Elina Jokisen Vallan kirjailijoista siinä vaiheessa, kun huomasin piilottelevani lyijykyniä, jotten tekisi merkintöjä kirjaston kirjan marginaaleihin. Aineistohan koostuu 200 kirjailijan kommenteista kirjailija-identiteettiin ja apurahoitukseen liittyen. Kyllä niin monen vanhemman kollegan viisaista sanoista jotain tukea saa!

Kirjailija voi olla vaikkapa ”viimeinen romantikko”. Kenpä ei haluaisi olla taiteilijanero, joka on saanut lahjansa ties miltä taivaalliselta taholta ja voi sen vuoksi elää boheemisti rommia kitaten? Todellisuudessa viimeiset romantikot ovat lähes kadonneet. Maksa on poksahtanut, tai sitten pää. Taiteilijamyytti elää, mutta se pilkistää esiin vain kohtuullisin väliajoin, joskus harvoin Kallion kuppilassa tai silloin, kun PMS äityy pahimmilleen.

Väitöskirjan toinen kategoria, ”moderni kirjailija”, on itselleni tutumpi identiteettityyppi. ”Moderneille” oman kirjailikuvan pohtiminen on luonteva osa työtä. Heidät on jaettu kolmeen alalajiin: herättäjiin, tutkimusmatkailijoihin ja sivullisiin. Voi, kunpa Jokinen olisi laatinut testaa-itsesi-testin, jonka avulla voi tutkia itseään kampaajalla istuessa! Laskea pisteet ja lukea tiivistelmä omasta kirjailijatyypistä. Nyt on vain pähkäiltävä yksikseen lyijykynä sivunreunassa suhisten, jotta mikä identiteetti itselle parhaiten osuisi.

Herättäjä opettaa, vaikuttaa ja siirtää hiljaista tietoa. Hänen teoksensa ovat kantaaottavia. Voisin heti nimetä monta herättäjää. Sofi Oksanen nyt ainakin, mutta myös Elina Hirvonen ja Jani Saxell. Minäkin haluaisin olla sellainen. Puhua tärkeistä asioista ja koskettaa lukijaa.

Haastatteluissa usein mainitsen, että esikoisteokseni Mangopuun alla antaa toivoa väkivallasta toipuville ihmisille. Se käsittelee myös sitä, miten selviydytään hierarkisesta yhteisöstä ja totaalisesta muutoksesta elämässä. Kaikesta tästä huolimatta huomaan räpisteleväni lukiessani Jokisen kuvausta herättäjän motiiveista. Kaikki tuo ainainen jankkaus ”opettamisesta” tuo mieleen vanhat ajat temppelissä, kun yksilön tärkein tehtävä oli saarnata muille. Minähän en enää priitsaa kenellekään, eikä romaanieni tarvitse sisältää opetuksia! Ne ovat taidetta, eivät pamfletteja.

Silti salaa uskon, että kirjoillani (Mangopuulla ja kaikilla niillä, jotka ovat vasta ideoita tai käsikirjoituksen ekoja versioita) on myös yhteiskunnallista sanomaa. Minussa piilee pieni herättäjä.

Siinä missä herättäjä toimii vaikuttajana ja opettajana, tutkimusmatkailija on korkeintaan matkaopas. Hän kulkee yhdessä lukijan kanssa, eikä kumpikaan ole saapunut vielä päämääräänsä.  Hänen katseensa on suunnattu ulos ja sisäänpäin: hän tutkii itselleen tärkeitä asioita välittämättä ideoidensa sen hetkisestä ajankohtaisuudesta. Sellainenkin kirjailija olen. En valitse ideoita jokaperjantaisesta Vihreästä Langastani.

Vallan kirjailijoissa hahmoteltu kolmas tyyppi, ”postmoderni ammattikirjailija”, edustaa valtavaa paradigman muutosta aikaisempiin. Onpa itsessäni hitunen tätäkin lajia. Jotain kyynisyyttä ”postmoderneissa” kuitenkin on, joten jätän heidät myöhempään kertaan. Näin paksua opusta ei hetkessä nielaista.

(Niin. Ja vauva-arjessa heräilyä taas ei voi välttää millään.)