Sallimmeko sanoilla liitelyn?

Ensimmäisiä lukijakommentteja ystäviltä ja blogeista :) Linkit jäkimmäisiin löydätte sivupalkista. Tutustumisen arvoisia blogeja ne ovat muutenkin!

Viime päivinä minua on askarruttanut, olenko nyt onneton kirjoittanut liian vaikean kirjan. Ajatus johti sisäiseen pohdintaan siitä, millaista kirjallisuuden tulisi olla ja onko taiteen ensisijainen tehtävä olla helposti sulavaa. Miten tämä on sovellettavissa elämään yleisesti? Pelkäämmekö mysteeriä, myyttiä?

Saako esimerkiksi ruoka maistua usealle mausteelle samanaikaisesti, vai pitääkö sen julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, selkeää opinkappaletta? Täytyykö tarinan olla kaarevasta viivasta kahdella pisteellä erotettu suorahko jana? Voiko monitahoinen ja haastellinen olla nautinnollista? Onko sillä lupa?

Kotka voi olla myös toteemieläin.

Sallimmeko sanoilla liitelyn? 

 

Kirjoitin jo Avaimen Kuukauden jutussa siitä, miten ihmiset suhtautuvat Kalevalaan pelon sekaisella kunnioituksella. Ihan turhaan. Kansakoulunaikaiset opit Kalevalan arvokkuudesta ovat valitettavasti jättäneet meihin jälkensä. Tämän lisäksi alan arvella, että rationalismin, hyödyllisyyden ja tehokkuuden aikausi on syönyt kykymme heittäytyä pyhään ilman pelkoa. Lukea myyttejä sellaisenaan, ilman tarvetta selittää tapahtumat järjen avulla. Haluamme analysoida rakkauden, surun ja suuttumuksen. Yritämme ymmärtää asiat oikein, vaikka sellaista oikeaoppisuutta ei ole olemassakaan.

Kuten mainitsin Lily-verkkolehden haastattelussa, mielestäni kirjailijan tehtävä on astua outoon aliseen, ottaa siitä pieni pala mukaansa ja tuoda reissulta lahjaksi muille. Tai ainakin se on minulle kirjoittajana luontevaa ja nautinnollista; muilla on omanlaisensa, itsensä näköiset tehtävät. On terveellinen ajatus, että on monia kutsumuksia, monia jumalia ja monia pyhiä. (Siitä taisin puhua Raymondissa. Hauskaa sinänsä, että sain olla haastateltavana pokerinpelaajien lehdessä!)

Mutta takaisin blogeihin.

Kuva on Annamaija Ruuttusen Maantyttäret-blogista.

Sannan Luettua: "Minä en valitettavasti tunne Kalevalaa sen tarkemmin, joten en tiedä kuinka samanlaisia tarinat olivat. [...] Välillä pysähdyin ihmettelemään, ymmärsinkö tapahtumat oikein vai en."

Mari A.: "Välillä olin epävarma, että ymmärsinkö oikein, tulkitsinko juuri niin kuin piti, mutta luulen ja uskon, että lukijana minut palkittiin, kun kärsivällisesti jaksoin loppuun asti."

Riina lukuisissa kissanpäivissään: "Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan." 

Peikkoneito upposi hetkeen: "Tämä oli kyllä niin moniulotteinen tarina, että taisi muutama ulottuvuus mennä ohi ymmärryksen tälle vähän päälle 20-kesäiselle lukijalle. Vähän samalla tavoin kuin itse Kalevala, tämäkin muodostui kiehtovaksi lukukokemukseksi, vaikken ihan koko ajan ollutkaan kartalla. Mutta, toisin kuin Kalevalan, tämän sain luettua ihan loppuun asti."

Kalevalakorun Runoratsuja

Ei Pohjan akka oikeasti ole hankala kirja, enkä usko kenenkään sitä tarkoittaneenkaan. Mielenkiintoista kuitenkin, että olen saanut niin paljon palautetta (myös suoraan ystäviltäni) siitä, että lukija pelkää joskus "ymmärtävänsä väärin".

"Mutta kun tämä on kirja, jolla on monia merkityksiä!" kirjailija-parka parahtaa. "Miten sen voi ymmärtää väärin?"

Minulle näiden kommenttien avulla avautui uusi näkemys tekstiin, jonka kanssa olen elänyt viime vuodet. Tai ehkä sitäkin enemmän jäin miettimään suhdettamme tarinankerrontaan, sillä se lienee kirjoittamiseni taustalla piilevä teema, minua kiinnostava aihe. Se on tekstistä toiseen seuraava, minua jahtaava kummitus. Mari A. totesikin Pohjan akasta: "nykyinen ja myyttinen sekoittuvat toisiinsa, ja elämät kietoutuivat toisiinsa, samoin kuin tarinat, sillä kirjassa on kyse nimenomaan tarinoiden kertomisesta".

Ehkäpä kirjailija on nykypäivän shamaani? Niin haluaisin ajatella. Mutta ei voi olla shamaani, jos on tiedemies. Tutkija ja tieteilijä kertoo, miten asiat ovat. Shamaani luo elämää, eikä elämä ole aina helppoa tai lyhyessä hetkessä ymmärrettävää. Hetkeen on upottava kaulaa myöten kuin Joukahainen suohon.

Pohjan akka käsittelee myös kuolemista. Sekin on suuri mysteeri. Seisomme sen edessä hämmentyneinä ja hiljaa. Ei kuitenkaan sanoja vailla, vaan kuvia sanoihimme kutoen. Tämä koskee myös erilaisten asioiden (rakkauksien, surujen, suuttumusten) kuolemista ja loppumista elämässämme. 

Tuollaiset loput ja niistä syntyvät tarinat ovat aina mahdollisuuksia uusille aluille.

Bengt valokuvasi Tuonelan joutsenen.

Seikkailu Savossa

Matkustin Iisalmeen junalla ja siitä Kiuruvedelle kiskobussilla. Tapasin matkalla Michelin-asuisen miehen. (Juu, älkää kysykö... Tämä on todellakin seikkailu Savossa.)

Ajatelkaapa vain sitä, että siirtelin ja siemensin lehmiä! Tai ainakin pitelin elukan häntää, mikä onkin ehdottoman tärkeä tehtävä. 

Naapurin poikamieskin sattui navetalle ja jotakin näyttääkseen paini hiehon kanssa, sai sen kyllä karsinaankin lopulta. Isäntä meinasi, että mikä piru siihen jätkään meni, sillä viisiin urheili ja reiän polveensa puhkoi. Kirjailijatar jäi kerrankin sanattomaksi: on niin monta tapaa kuin miestäkin tehdä vaikutus naiseen, ja tämä rooliodotuksiin perustuva kosioriitti lienee peräisin jo ammoisilta ajoilta, kun lehmä kotikarjaksi kesytettiin.

Vain Savossa, vain Savossa... ;)


Perjantaina liftasin Iisalmeen ehtiäkseni ajoissa 

Loviatar louheva lyyli

Suomalaiseen kirjakauppaan puhumaan Pohjan akasta: bussi kun ei ottanut tullakseen, mutta onneksi ei sentään ollut saepäivä. Eipä tarvinnut jalkoja kastella siinä pysäkillä vartoissa. Heti ensimmäisen auton kohalla lykästi: nuormies se oli, kakskytä lypsävää navetassa, Remes-kylältä. Kirjallista seutua, senhän kertoo jo kylän nimikin. Iisalmen suunnalta löytyy myös Juhani Ahon museo.

Ohella navettatouhujen tai vaikkapa sen hilpeän taksikyydin, jonka aikana huomasin istuvani Ilmarisen ja Kullervon välissä, keskityin toki muuhunkin: keskustelin hulluviimaisten naisten ja miesten sekä muiden kirjastonkävijöiden kanssa Pohjan akasta, mikä olikin matkani varsinainen tarkoitus. Tai tarkoitus ja tarkoitus: oikeasti halusin nähdä Hulluviiman  Kalevala-näytelmän Kiuruveden kulttuuritalolla.  

Aino

Huikea elämys: kaunis, vaikuttava, itkettävä ja hauska. Jaatisen Heidi on moninainen nero, kirjailijan työn lisäksi teatteriohjaaja vallan.

Pääsin pussaamaan Pohjan akkaa!

Tarinankertojan kotona oli sitä paitsi ihmeellistä yöpyä. Nyt tiedän vähäsen, mistä Heidin tapa kietoa sananvyyhtiä on peräisin. Kiuruvesi oli yksi kansanrunojen merkittävimmistä keruupaikoista, ja savolainen sanailu elää paikkakunnalla yhä. En enää ymmärrä, mitä minä sinne Hämeeseen joskus haikailinkaan, kun Suomesta löytyy näin lupsakkaa seutua.

Kyllikki ja Louhi

 Enkä tiedä, mitä Heidi tästä tuumaa: aion heille kesällä heinäntekoon, vaikka heinää ei kuulemma enää ”tehdäkään”! Vai ei muka tehdä? Varmast huijaa vain. Katselin jo hökkelin paikkaa siitä pihamaalta, ja ihan vaikka kanahäkkikin kelpaisi. Eijan kanssa lähden sitten Saareen tyttöjen tanssiloihin tai ainakin ajamaan sillä veneellä, jolla hän niin kehuskeli. Saavat tulla sinne sitten säilärautojaan esittelemään, Savon uroot. Jos kehtaavat.

Mie tässä Kyllikille lirkutan.

Saattapi olla niin, että Jono on seuraavaksi esittelylistalla, kun se on nyt siirtynyt sieltä virtuaaliyöpöydältä ihan konkreettisesti luettavakseni ja näen kaikenmoisten jonojen tässä vartoissa ilmestyvän ovilleni. Malttakaapa hetki, niin kirjoitan siitä blogiini. Jaatisen Jonosta meinaan.

Sormet sonnin suussa

Iisalmi ja Kiuruvesi

Perjantaina 16.maaliskuuta:

Iisalmen Suomalaisessa kirjakaupassa kello 14-15:30 ja

Kiuruveden kirjastossa alkaen kello 17:00

Tulkaa kaikki! :)

Tässä lupaamani linkki Avaimen kuukauden juttuun

Miksi me pelkäämme Kalevalaa?

Olisihan se nyt vallan Jumalanpilkkaa, jos joku vääntelisi ja kääntelisi kansalliseeposta ilman virallista lupaa ja leimaa! Tuommoinen tytönhuitukka varsinkin, vai mikä lie kirjailija olevinaan.

Minulta on kysytty, eikö yhtään arveluttanut tarttua johonkin näin suureen, kansalliseepokseen...

Mikä tässä on totta?

Ensimmäisiä lukijakommentteja Pohjan akasta. Kirjoittava ihminen rakastaa niitä: mahtavaa, että teksti synnyttää kysymyksiä ja keskustelua! Nämä ensimmäiset aatokset ja aatoksenpoikaset tulevat siskoltani ja lapsuudenystävältäni.

Mangopuusta kyseltiin usein, mikä tässä on totta ja mikä fiktiota. Tuolloin pohdin paljon autofiktion merkitystä ja sitä, miten oma elämäkin voi olla taideteoksen aiheena. Lisäksi meillä ihmisillä on juonellistamisen tarve; haluamme rakentaa summittaisista tapahtumista merkityksellisen ja kauniin kokonaisuuden. Kirjoitin aiheesta blogiini käytyäni kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta. Luulin, että tämä keskustelu liittyy vain esikoiseeni - seuraava romaanihan on täysin fiktiivinen.

Väärin luulin.

Kyllä ihmisiä kiinnostaa, mikä on totta ja mikä ei. "Totuus" vain ottaa erilaisia muotoja. Usein se mielletään joksikin auktorisoiduksi ja arvokkaaksi, kun taas sepitelmät ovat arveluttavia ja siksi niin kovin kiehtovia. Pohjan akkaa lukeneet haluavat tietää, mikä kirjassa perustuu todelliseen Kalevalaan ja minkä olen keksinyt itse. Esimerkiksi syliperillisen käsite, löytyykö se Kalevalasta? Ei löydy. Sen keksin ihan itse. Minusta on mukavaa liikkua todellisuuden ja sepitteen rajamailla. 

On kiihottavaa koskea värisevällä varpaalla enkelten polkua, jonka narrit niin hyvin luulevat tuntevansa. Meistä kaikista löytyy hiven kumpaakin, enkeliä ja tuota hiippalakkista hullua.

Pohjan akan maailmassa on Pohjolan yhteiskuntajärjestelmän lisäksi muutakin itse keksimääni. Erityisesti uusien sanojen luominen oli nautinnollista. Monet erikoiset ja nykykorvaan oudoilta kaikuvat sanat ovat kyllä peräisin kansanrunoista, mutta paljon syntyi omasta päästänikin. 

Larin Paraske

Seuraan vanhaa perinnettä: suomalaiset laulajat (kuten kuvassa poseeraava Larin Paraske) esittivät runoista omia, yksilöllisiä versioitaan. Niin kuin tarinankertojat aina, he maustoivat runon omasta yrttipussista kauhaistuilla mausteilla, eikä tarkoitus ollutkaan ikuisesti identtisen Totuuden välittäminen oppilasketjua pitkin eteenpäin. Tarina oli ja on elävä olio, joka muuttaa muotoaan ja näyttäytyy milloin perhosena, milloin toukkana. Myös Lönnrot seurasi tätä traditiota kokoamalla Kalevalaan tietyt versiot tarinoista ja jättämällä osan pois, yhdistelemällä runot mielensä ja taitonsa mukaan. Lönnrotin kokoamaa teosta pidetään nyt jonkinlaisena mittatikkuna sille, mikä kansamme taru on ja miten siitä pitää puhua.

 Höpsis. Kyllä siitä saa puhua monella tapaa. Kyllä totuutta saa muuntaa. Eikä Kalevala oikeasti ole edes totta vaan satua. 

Vai onko se? Totta nimittäin?

Ehkä taru onkin totta ja totuus käsitteenä jotain ihan muuta kuin miksi sen olemme tottuneet ajattelemaan. Ehkä koskematonta totuutta ei ole edes olemassa, ja kaikessa on aina ripaus satua.

Ihania ihmisiä!

Ihania ihmisiä kokoontui eilen juhlistamaan Kalevalan päivää Taverna Pohjan Akkaan! Eli nyt se on sitten ilmestynyt, toinen romaanini Pohjan akka. Kyllä on epätodellisen euforinen olo. 

Taverna täyttyi ihmisistä, jotka olivat saapuneet paikalle kamalan lumimyräkän läpi. Se lämmitti kovasti kirjailijattaren sydäntä - ajatella, ihan varta vasten tänne asti tulivat! Koko ajan sain nousta halaamaan jotakuta. Saha soi, ruoka ja juoma tekivät tehtävänsä, pöydissä sorisi vilkas keskustelu ja minun oli kerta kaikkiaan hyvä olla.

Kirjoitan parastaikaa Avaimen nettisivuille Kuukauden juttua siitä, millaista oli kirjoittaa Pohjan akkaa. Kun juttu on luettavissa, linkitän sen tänne.

Facebookissa oleilevat ystäväni ovat viime aikoina kyselleet minulta, että kuka kumma on se epämääräisen näköinen Ilkka Kivinen, joka halajaisi heidän kaverikseen. Uskaltaako sellaisen miehen hyväksyä ystävälistalle? Kyllä uskaltaa. Häneen voi tutustua lähemmin lukemalla Pohjan akkaa. Myös Ilkan vaimo ja pomo ovat Facebookissa.

Ilkka on sisäinen äijäni. ;) Alla olevien kuvien myötä voimme jäädä pohtimaan sitä, mitä ulkonäkö lopultakin merkitsee. Miten paljon sitä voikaan muokata, millaisia rooleja sen avulla elämässään toteuttaa ja mitä viestejä välittää muille? Onko se, miltä näytämme, todellista vai lopultakin vain illuusio? Minun mielestäni se on ihanaa, humalluttuvaa harhaa: sen kanssa on kiva leikkiä mutta orjaksi ikävä joutua.

Minä mieluummin leikin, koko ikäni.

Ilkka

Tytti

Harri

Tässä kuvassa Ilkka juottaa kirjailijattarelle valkosipulivodkaa. Mainio flunssalääke, muuten. Vaan ehkä kannattaisi hankkia elämä, jotta ei tarvitsisi bilettää omien henkilöhahmojen kanssa. Hmm?

Tervetuloa!

 ”Täällä on ruokaa ja juomaa summassa Sariolassa. Mustassa Pohjassa on maailman kaikki värit: kuivaliha, herukka ja tummaksi keitetty kalja.”'

 

Pohjan akan ilmestymistä kilistetään siiderimaljalla ja kotikaljalla Taverna Pohjan Akassa (Pohjolankatu 2, Helsinki) tiistaina 28. helmikuuta kello 17-20. Tarjolla on lohikeittoa ja karjalanpiirakkaa joutuisimmille, ja baaritiskiltä voi ostaa pakkasvoidetta kielenliukasteeksi. Vieraita viihdyttää Aarne Laasonen sahallaan ja lauluyhtye Inehmo myyttisillä biiseillään. Paljastamme myös pienen salaisuuden ja avaamme Facebookiin Pohjan akka -ryhmän.

Humalankukka huhuaa pellon ohraa ja syvän kaivon vettä: milloin yhtehen yhymme? Se haluaa toinen toisiinsa, koska yksin on elämä ikävää ja kaksin, kolmin jaettuna kauniimpaa.

Tulkaa siis yksin, tulkaa kaksin tai vaikka kolmin! Ilmoittautuakin saa, vaikkapa tämän blogitekstin alle, tuonne kommentteihin.

Kirjailija ei jäänyt odottamaan uutta, rapeankuivaa vaippaa ja pesunesteen tuoksua ilmassa. Hän käveli ulko-ovelle luullen, ettei uskaltaisi palata enää ikinä takaisin. Tämä kirja tekee hänen kynästään sulan, mielestään täysin hullun. Louhi taikoo muinaiset haltiat eloon ja nostaa haudasta pihlajan.

Kuvassa ihanaiset inehmoiset

Ajatukset Kiinassa

Avaan verhot, näen uuden kuun,

kiirehdin portaita alas jakamaan iloni;

arkoja sanojani ei kuule kukaan,

suvun suusta puhaltaa pohjatuuli.

Yllä oleva on 700-luvulla eläneen kiinalaisen Li Tuanin runo, jonka on suomentanut Pertti Nieminen. Sain äidiltäni lahjaksi Niemisen käännöskokelman 1980-luvun alussa. Lapsena tutuksi tulleet sanat säilyvät mukana usein koko elämän ajan.

Kun Satu Ketola lähetti minulle ensimmäisen version Mangopuun kannesta vuonna 2010, järkytyksekseni kuvan reunassa ei lukenutkaan Seija Vilén vaan Pertti Nieminen. Graafikko oli unohtanut kysyä kirjailijan nimen kustantajalta (tai kustantaja kertoa sen graafikolle) ja aikaa säästääkseen heitti kanteen ensimmäisenä mieleen tulevan sanaparin...

Tuo Sadun luoma Niemisen Pertti jäi viipyilemään mieleeni ja putkahti esille uudestaan Pohjan akassa. Kun graafikko kerran teki Pertistä esikoiseni kirjoittajan, niin kirjoittakoon nyt sitten tämän toisenkin, perhana. Pertti on siis kirjailija, joka tallentaa Pohjan emännän tarinaa dementiakodissa. Samanaikaisesti kirjani Pertti on kunnianosoitus runoilija-suomentaja Pertti Niemiselle, sille alkuperäiselle.

Mutta takaisin kiinalaisen runouden pariin.

Lampun kylmässä valossa tulevat mieleen muistot.

Eksynyt villihanhi huutaa alakuloisena uneeni.

Nyt on lohikäärmeen vuosi; haluaisin pienen lohikäärmeen. Toisiko joku minulle sellaisen Kiinasta?

Uni vie kulkijan kotiin kunnes säälimätön aamu koittaa.

Unissa minun ei ole niin ikävä, siksi aamu on julma. 

Calgaryn China Town oli paikka, jossa kävelin, kun etsin lohtua. 

Nyt luen uutisia: Kiinalaiskirjailija sai lyhyestä runosta seitsemän vuotta vankeutta.  Surullinen olo.

Jatkan 800-luvulla eläneen Tu Mun sallittujen säkeiden lukemista.

Kylmän virran yllä usvassa kuu,

portin luona rannassa kalastajan vene ankkurissa.

Kuinka monta vuotta, vuosikymmentä vielä menee ennen kuin Zhu Yufun runoja saa siteerata vapaasti myös Kiinassa? Eikö pian pitäisi olla sen aika?

Akka on mennyt painoon!

Totta se on: Pohjan akka on lähtenyt painoon. Kalevalanpäivänä kilistellään!

Hetkeksi iski paniikki. Entä jos tekstiin jäi joku hirmuinen virhe? Tai jos koko teksti on virhe! Julkkarikutsussa siteeraus: "Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tätä nyt killistelen, jotta olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa, että kuunkierron verran lensi pitkin maita ja kutsui pitoihin väkeä? Kutsui väkeä pitoihin? Kuunkierron ajan? 

Rytmissä on jotain outoa.

Luojan kiitos, kirja on painossa!

Pohdin täydellisyyttä. Voimmeko sanoa, että joku asia on täydellinen? Kirja, ilma, rakkaus tai kanelipulla? Lumimaisema? Ainahan kaikesta jotain korjattavaa löytyy, jos oikein suurennuslasilla tihrustaa. Ja joskus ei edes tarvitse sitä suurennuslasia. Tulin siihen lopputulokseen, että kyllä asiat voivat olla epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne ovat täydellisiä sellaisenaan, eikä niitä tarvitsekaan ronkkia, korjailla loputtomiin korjailemisen ilosta. Olkoon tuollainen, minä rakastan sitä sellaisena kuin se on.

Täydellisyyteen sisältyy särö.

"Tiainen kiikkuu kourunreunalla, se on lentänyt pitkin maita kuunkierron verran ja kutsunut pitoihin väkeä." Tiaisen pyrstön kiikkuu, keinuu, keinahtaa kerran isommin: lentänyt pitkin maita kuunkierron verran. Sitä kun olisi hionut loputtomiin, tiainen olisi ehtänyt lentää pois. Siinä olisin sitten ollut, tyhjää kourunreunaa tuijottanut.

Eilinen lumimaisemakin oli täydellinen, ja ilma, vaikka varpaita kipristi pakkanen ja eksyimme kulkemaan oudon rakennusmaan halki. Siellä törrötti rakennushampaita maassa, harmaita hampaita kurotteli taivaita kohti. Juttelimme niistä, koska niilläkin on tarkoituksensa. Ne pitävät liikehtivää hiekkaa kasassa, jotta ihmiset voivat pystyttää vajoamattoman talon. 

Tolpat ovat sormia maassa, hammassormia - sitovat maan jotta talon on hyvä siinä olla, ja ihmisten talon sisällä.

(Valokuva on otettu vuosia sitten, ja siihen liittyy aivan erilaisia muistoja, mutta hampaat ovat samanlaisia)

Vedenrajassa on kivennokka, jolle istahdan mielelläni. Monesti olen ajatellut, että vien sinne jonkun kanssani istumaan. Nyt lumi oli peittänyt rannan eikä merta sormeilevan särkän päässä sijaitsevalle kivennokalle viitsinyt rämpiä istumaan. Silti kävelylenkki oli täydellinen, enkä muuttaisi siitä mitään.

Kylliksi käveltyämme voimme palata takaisin Tapiolaan, Kaisan kahvilaan kupilliselle teetä ja korvapuustille.

Kustannustoimittajani Hanna Pudas huomasi, että Pohjan akan läpi kulkee pullamotiivi. Se liittyy kirjoituskursseihin, sairaalan arkirutiineihin, työmaiden taukoihin, kaikkeen yksinkertaiseen. Symboloiko se tavanomaisuutta, arkea? hän kysyi. Joskus joku muu näkee tekstistä sen, mitä kirjailija itse ei huomaa. 

Arjessa on paljon hyvää. Kanelintuoksua. Erä shakkia. Kävely kuulaan lumimaiseman läpi. Nämä asiat merkitsevät minulle paljon, näistä syntyy tarinoita.

Kaikenlaisia Pohjan akkoja

Pohjan akka lähtee tällä viikolla painoon! Lähetin juuri kustantajalle viimeiset korjaukset taittoversioon. On se kyllä kumma, miten sitä korjattavaa aina vain löytyy! Mutta hyvä juttu: olin perusteellinen, ja nyt on aika väliaikajuhlistaa.

Julkkareita juhlitaan 28.helmikuuta Taverna Pohjan Akassa Helsingissä. Tervetuloa kaikki blogia lukevat ja muutkin bloggaajat! Laitan lisätietoja tänne piakkoin.

Romaanissa on yksi luku, johon sain inspiraation työskennellessäni eräässä dementiakodissa, jossa Tapiolan seurakunnan pappi-Laasonen kävi soittamassa sahaa. Laasonen on ystävällisesti lupautunut esiintymään myös Pohjan akan julkkareissa, joten jotain kaunista ja erikoista on tiedossa:

Pappi soitti sahaa kuin Uduttaren valitusta. Seuloi sumua sormien välitse, ääni lipui leppälintu, vedestä nousi usva ja pienen pienet paljaat varpaat liukuivat pitkin järven pintaa, kävelivät vetten päällä ja viini levisi huuruksi, lastu minun suussani ehtoollisleipä.

Etsiessäni julkkaripaikkaa huomasin, että Pohjan akka on läsnä monessa:

- Helsingin Käpylässä on tietenkin tuo taverna,

jossa julkkarit pidetään:

- Kaapelitehtaalla on kankaanpainopaja:

- Frantsilalla yrttiuute, joka auttaa muun muassa kuumiin aaltoihin ja ärtyneisyyteen. :D

- Eurooppanaisilla lehti

- Villavyyhdissä villalankaa

- Alajärvellä kansallispukuliike, Vaasassa kotipalveluja tarjoava yritys, ja löysinpä yhden ennustajankin. Sauna Aitasta ja muun muassa Tampereen Luontokaupasta löytyy tämä upea saunahattu:

Suustani soljuu

...sanoja.

Tänään ystäviä kylässä ja valkosipulivodkaa. Sellainen ilta. Keskustelimme kirjoittamisesta, vaaleista, kärsivällisyydestä, rakkaudesta ja sovintoseksistä (joka on muuten erinomainen idea). Illoista keskellä viikkoa ja junan jytkeestä. Pian se vie ihmisen jonnekin, vaikkapa jonkin linnan kupeeseen, ihanaan kaupunkiin. Ferrarin kyytiin. Kosken pauhuun, raudan tuoksuun. Pullotettuun yöhön.

Mitä tapahtuikaan, kun Pohjan akka oli hyllyllä kypsymässä? Entä sinä aikana, kun vietin taas muutaman päivän sen parissa? Olen liian kiivas kuulemaan, liian malttamaton, mutta onhan tämä minun tarinani.

Tiedän, että joskus on hyvä olla hiljaa ja antaa suunnitelmien hioutua rauhassa. Silloin kannattaa salvata suu ja sitoa sormet sinisin sitein, vaikkakin vain päiväksi tai pariksi. Ei ole aika tarinoiden, haavekuvain tai harhojen. Eipä auta kuin odottaa. Vartoa milloin aurinko nousee ja tänne tulee taas kevät.

Polun suunta on nähtävä, jotta sitä pitkin uskaltaa kulkea. Määränpäästä viis: on vain tiedettävä, mihin suuntaan tarina vie, vaikka sen loppuratkaisu ei vielä viipyilisi edes ilmassa, tuoksunhäivänä.

Mutta ikävähän noiden kirjoitustaukojen aikana tulee. Helvetti soikoon, miten kirjailija kaipaakaan tarinaansa! Riistävä ikävä se on, kamala kaipuu sanojen pariin. Onneksi pienikin tauko kirjoittamisessa riittää: pian huomaamme taas, mikä siinä olikaan tärkeää ja miksi sitä niin rakastamme.

On se siunaus, kun saa pukea ajatukset saduiksi eikä tarvitse huutaa niitä ilmiauki, kuuna kullan valkeana kuultavaksi kaiken kansan. Silloin ei haittaa, vaikka miten olisi salpa suulla ja sinisiteitä sormien ympäri. Silti sitä vain kirjoittaa sanoja, sylejä sivun täyteen. Sopusuhtaisia, suuhun soljuvia, suloisen tuttuja kielelläni.

Pohjan akan viime metrit

Viikonloppu Pohjan akan parissa. Se onkin ollut ajatushyllyllä monta kuukautta, muhinut siellä ja murissut. Perjantaina sain kustantajalta viimeisimmät kommentit, ja kirja ilmestyy ajallaan Kalevalanpäivänä.

On se vain ihmeellistä. Että saa tehdä tätä työtä.

Välillä keskeytän kirjoittamisen ja puhun puhelimessa. Tällä hetkellä osaan keskustella lähinnä verbeistä: "Mitä autot tekee? Joo, kurvaa on hyvä, kiitos." 

Välillä vaalikampanjoin. Kuopuksen vaunuihinkin hankin kampanjapallon, jolle hiukan hymyiltiin rappukäytävässä. Hyvä hymy se oli, vaikka hymyilijä tituleerasikin minua "vihreäksi tytöksi"... Vihreys näemmä nuorentaa. Olen sentään moisia hymyilijöitä vanhempi.

Haaviston ilmapallo on muuten vaaleanlila, tietääkseni hymyilijän lempiväri.

 

Istuin muutama viikko sitten kapakassa. Vanhempi mieshenkilö mittaili minua katseellaan ja sanoi ykskantaan: "Biaudet'a sitten äänestät?" Ennen kuin ehdin edes vastata hän huomasi käsilaukkuni (kuva 1, vasemmalla) ja julisti voitonriemuisesti: "Ei kun ihan selvästi Haavistoa!" En tiedä, miten kassini voi olla niin paljastava ja miksi muutoin näytän Biaudet'n kannattajalta. :D

En tiedä, mitä vanhempi mieshenkilö olisi sanonut toisesta lempparikassistani (kuva 2, oikealla). Äänestymiskäyttäymiseeni se ei silti olisi vaikuttanut.

Ulkona näyttää talvelta. Nyt lepuutan ääntäni, koska olen lukenut Pohjan akkaa ääneen useamman tunnin, ihan vain tekstin rytmin takia. Lähden ihan kohta ulos. Mietiskelen mielessäni, miksi joudun aina kävelemään yksin lumisateessa ja näissä kimaltelevissa postikorttimaisemissa, kun se olisi ihaninta tehdä tassu tassussa? Vaan ehkäpä tämä on kirjailijan osa: pitää olla jostain haikea niin saa kosken pauhinaa ja jonkinmoista murinaa tekstiin. Kuka sitä pelkästä kermakakusta ja eroottisista aamiaisista jaksaisi lukea? Välillä on sanottava, että nyt perkele.

Sitä kutsutaan kaiketi särmäksi. (Mutta oli se nyt vähän vihjekin.)

No niin.

Pohjan akka on ylpeä kotka, satapäinen peto ja graniittipylväs. Jatkan kohta kässärin parissa.

Hedelmiä kirjoissa

Jokaista kirjaa kirjoittaessani jokin hedelmä, marja tai mauste muuttuu erityisen merkittäväksi ja mietin sitä paljon niin hereillä kuin unissanikin. Se saa uusia makuja ja usein hyvin aistillisiakin tuoksuja pintaansa. 

*****

Keittokirjassa puhuin sahramista. Se on "jumalten ja kuninkaiden ruoka, persialaisten hautakaapujen lanka ja antiikin auringonnousun jumalattaren sekä aasialaisen munkin kaavun väri. Intian lipussa se symbolisoi uhrautumista. Persialaisille sahrami oli lemmennostattaja, ja Kashmirissa sitä käytettiin melankolian hoitoon."

Ja Mangopuun alle tippui tietenkin mango. Kielletty, mehua tihkuva hedelmä.

*****

Keväällä ilmestyvässä Pohjan akassa vilahtelee tyrnimarjoja:

"Sanat palaavat hitaasti: tyrnipensas, päivänpaiste, soraranta ja kaukainen saari. Keskikesä."

"Istumme vedenrajassa, juomme sormista tihkuvaa tyrnimehua. Kyllikki nauraa hampaat hedelmänlihassa. Hän kertoo poikatyrnistä ja kuudesta tyttötyrnistä, miten ne imevät kosteutta maasta ja paisuvat öljymarjoja."


(Kuva Vinkkilän luomutuotteen sivuilta.)

*****

Nyt luokseni on tullut pomegranaatteja. Latinaksi pomum granatum, monisiemeninen omena. Proserpine/Persephone palaa joka kevät maan päälle kantaen sylissään yltäkylläisyyden ja kasvun punaisia hedelmiä. Kristillisessä symboliikassa pomegranaatti kuvaa uskon moninaisuutta. Juutalaiset syövät pomegraatinsiemeniä Rosh Hashanan eli uuden vuoden aikaan, koska heille ne edustavat oikeamielisyyttä.  Profeetta Muhammedin mukaan pomegranaatti puhdistaa mielen kateudesta ja vihasta.

Minulle se on hedelmä, jonka murran kaksin käsin - mehu vain valuu sormiani pitkin - ja asetan aamiaiskulhoon odottamaan.

*****

Alla Botticellin Pomegranaattien Madonna ja Heikki W. Virolaisen Kalevalan Marjatta, pomegranaatti käsissään.

Pohjan akka

Pohjan akka ilmestyy ensi keväänä. :)  Tässä linkki esittelyyn Avaimen nettisivuilla.

Kannen suunnitteli hovigraafikkoni Satu Ketola. Satu on tosi hyvä!

Näin kannen.

Näin tähtitaivaan ja pohjoisen yön. 

Satu Ketola on taas tehnyt ihmeitä. Odottakaapas vain - pian näette, millaisen kannen hän loihti Pohjan akalle!

Alunperin suunnittelimme, että jatkaisimme Mangopuun linjalla ja kanteen tulisi oma maalaukseni. Mutta jostain (ja monestakin) syystä se ei onnistunut - kesällä tekemäni työ ei vain asettunut kannen pohjaksi. Hyvä näin. Jos kaikki olisi mennyt alkuperäisten suunnitelmien mukaan, en olisi koskaan nähnyt eteeni aukaistua yllätystä.

Avaimen esite ilmestyy näillä näkymin ensi viikolla. Voisin hehkuttaa siitä moniakin teoksia, mutta jäävihän minä sellaiseen hommaan olen. Riittää, kun sanon seisovani monien hienojen kirjailijoiden joukossa. 

Ja kenties riittää, jos sanon olevani juuri nyt uskomattoman onnellinen ja samalla uteliaan jännittynyt siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan.