Nyt se on sitten pokkarina!

Mangopuun alla pokkariversio on tullut painosta. Kannen värit hohtavat kirkkaammin kuin kovakantisessa versiossa ja romaani selkeästi odottaa keittokirjaa kaverikseen. Sekin on tulossa pian, lokakuun ensimmäinen päivä Turun ruokamessuille. Nyt vain pitää päättää, mitä ruokalajeja valmistan messukeittiössä. Jotain pientä, helppoa ja herkullista joka tapauksessa.

Jännittävää saada valmis kirja käteen!

Mangopuupokkaria voi tilata vaikkapa Adlibrikselta. Tai kysellä paikallisesta kirjakaupasta.

Ei mitään häpyä!

Luen  parhaillaan Paavo Kettusen kirjaa Kätketty ja vaiettu, joka kertoo suomalaisesta hengellisestä häpeästä. Kettusen teos ja tutkimus perustuu yli 400 "häpeäkirjeelle", ja keskittyy häpeän kokemuksiin pääasiassa kristinuskon piirissä. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon tuttua ja muun muassa selkeimmän selityksen minua aiemmin kovasti vaivanneelle huijari-syndroomalle.

Kaupassa iskee huijariolo. Myyjä näkee, että luottokorttini on silkkaa valhetta. Oikeasti minulla ei kuuluisi olla sentin pyörylää; lieneekö kortti ollenkaan omani. Yritän kovasti näyttää normaalilta. Samankaltaiselta kuin neloskassan parrakas mies, jolla on kärryssään meetvurstia, kalapuikkoja ja piimää. Tai kutosen nainen, jonka huulissa on kiiltoa ja ostoskorissa rennon huolitellusti asetellun luomusalaatin alla kylmä keskiolut.

(Mangopuun alla, s. 220)

Yhdessä Kettusen saamassa häpeäkirjeessä kuvataan samoin: "Usein tunnen olevani huijari ja syyllistyn, jos osoitan olevani pätevä jossain." Kettunen selittää, miten "sisäinen vertailija" itsessä vartioi, miten sisimmässämme saattaa kamppailla kokemus itsestä mitättömänä ja tarve osoittautua täydelliseksi, jotta jotenkin kelpaisi muille. Kaiken kukkuraksi häpeää tunteva ihminen pelkää ajattelevansa itsestään liian myönteisesti. Huijarihan se sellainen on, joka itseään pätevänä pitää! Varsinkin, jos on oikeasti täysin mitätön ja kelvoton.

Syyllisyys liittyy tekoihin, häpeä silkkaan olemiseen. Kaikesta voi jäädä kiinni.

Joskus uskonnollinen yhteisö ruokkii ja vahvistaa (tai suorastaan synnyttää) häpeäntunteita. Autoritaarinen uskonto voi myös vaatia uusilta jäseniltään entisen uskonnollisen identiteetin häpeämistä: siitä ei saa puhua tai sitä vastaan pitää "todistaa", kertoa miten väärässä aikaisemmin olikaan ja miten oikeassa nyt. Vaan ehkäpä sisäisen häpeänsä kanssa kamppaileva ihminen solahtaa helposti sellaiseen yhteisöön jo siinä vaiheessa, kun hän tiedustelee mahdollisuudesta liittyä jäseneksi:

Jos heittäytyisin liian esoteeriseksi, Pamppu voisi luulla minua huijariksi. Tuijotin lattiaa ja mietin, mitä sanoisin. Halusin asua lattian alla avautuvassa kellarikerroksessa ja palvella Krishnaa.
”Olen kurja aloittelija tällä tiellä”, suunnittelin vastaavani. ”Tuskin yhden askelen olen astunut Krishnaa kohti, kun jo kuvittelen olevani muiden hänen palvelijoidensa veroinen. Mutta aiheettoman armon voimin saatan kuitenkin edistyä, jos sinä ja muut tässä temppelissä hyväksytte minut joukkoonne. Voisin vaikka pestä vessoja ja hinkata kurkumatahroja ovenpielistä.”

(Mangopuun alla, s. 22-23)

Enää en ihmettele, miksi koin vielä pitkään Krishna-liikkeestä lähdettyäni, että olen oikeasti huijari. Kaiken maailman luottokortteja muka vingutin, valhetta kaikki tyynni! Kurkumatahroja olisin joutanut hinkkaamaan, ei minusta muuhun ole.

Häpeä voi myös olla tervettä, sen perimmäinen tarkoitus on suojella ihmisen rajoja. Intiimit asiat pidetään piilossa, jotta ei oltaisi liian haavoittuvaisia muiden edessä. Tästäkin Kettunen kirjoittaa, ja paljon muustakin. Mielenkiintoinen kirja.

Muita häpeää käsitteleviä kirjoja ovat esimerkiksi Salman Rushdien Häpeä, Tiina Pystysen Mä tahdoin paratiisiin ja Häpeähäkki sekä useat Helena von Zweigbergkin kirjat.

Hatunnosto

Pekka Haaviston kirjoittama esseekokoelma Hatunnosto (Kirjapaja, 2010) sisältää tarinoita matkapäiväkirjan lehdiltä, Afrikan taivaan alta, kaukaa ja lähempääkin menneestä. Olipa virkistävä kokemus lukea teos, joka avasi kansantajuisesti Darfurin kriisin, entisen Jugoslavian alueen kuviot, Israelin ja Palestiinan kiistan sekä Somalian tapahtumat ilman, että olisi sorruttu liialliseen selittelyyn, alentuvaan lässyttämiseen tai kiihkomieliseen populismiin. Luettuani ymmärrän taas hitusen paremmin, miksi esimerkiksi Lähi-idän rauhalla on kiire. Alueen selkkauksia kun käytetään tarkoituksellisesti lisäämään länsimaiden ja islamin välistä jännitettä.

Somaliassa Haavisto törmäsi toistuvasti suomalaisiin, jotka olivat palanneet sukujuurilleen perustamaan pizzerioita ja yliopistoja. Maan parlamentin puhemieskin oli Haaviston vierailun aikaan käymässä Mellunmäessä. Tekstistä välittyy myös se, miten kaunis kaupunki Mogadishu kerran oli.

Kirja on täynnä tällaisia  kohtaamisia. Erityisen koskettava oli Tölö Gymnasiumin lahja darfulilaisille koululaisille.

Haavisto kertoo myös omasta menneisyydestä, alkuajoista Vihreiden aktivistina ja myöhemmin puolueen ensimmäisenä ja silloin myös ainoana ministerinä. Ajatuksia herätti muun muassa nuoruuden matka Pietariin, kun Rosa Liksom joutui toimimaan pikaoikeudenkäynnissä tulkkina. Muutama venäläismies tuomittiin vuosikausien pakkotyöhön, ja suomalaisten bussi jatkoi kohti Suomea. Toisella Pietarinmatkalla Haavisto jää katsomaan Hare Krishna -liikkeen jäsenten tanssimista, jonka miliisi pian pysäyttää. Joku väkijoukossa kuitenkin kuiskaa Haavistolle, että tämän pitäisi tulla Veteranov-metroasemalle illalla kuudelta. Haavisto menee - mikä yllättää minut: kuiskaajahan olisi voinut olla ties mikä vaarallinen rikollinen. Veteranov-asemalta salaiseen temppelikämppään kuljetettu Haavisto saa hare krishnoilta Suomeen vietäväksi listan Neuvostoliiton vankiloissa olevista aseistakieltäytyjistä. Sen hän toimittaa kotiin palattuaan Amnestylle Lontooseen. 

Vaikka olen kirjoittanut ja puhunut paljon omista kokemuksistani Hare Krishna -liikkeessä - liikkeen vallankäytöstä ja epätasa-arvosta - en kuitenkaan halua sulkea silmiäni siltä, että sen jäsenet kokivat Neuvostoliitossa syrjintää ja heidän ihmisoikeuksiaan loukattiin  hyvinkin räikeästi. Aivan kuten minkä tahansa muun vähemmistön. Muistan, kuinka liikkeen venäläiset jäsenet vierailivat ensimmäistä kertaa Intiassa ja kertoivat kokemuksistaan. Yhdeltä oli mielisairaalavankilassa leikattu oikean käden peukalo, jotta hän ei enää "chanttaisi" (mietiskelisi rukoushelmiä apunaan käyttäen), toinen käveli pahasti ontuen, koska hänet oli pakotettu nukkumaan sementtilaverilla. Sydäntä riipaisevin oli tarina äidistä, jonka vauva riistettiin kirjaimellisesti sylistä. Kolkatan temppelin jäsenet tekivät tästä kertomuksesta myös näytelmän, joka esitettiin Mayapurin festivaaleilla. Moni katsomossa itki.

Mangopuun lukijat ovat joskus ihmetelleet, miten pystyn tarkastelemaan menneisyyttäni Hare Krishna -liikkeessä ilman katkeruutta. Ehkäpä syynä on juuri tällaiset  muistot ja kohtaamiset. Siitä huolimatta, että temppeli ei ollut minulle sopiva paikka ja liikkeen sisäiset syrjivät käytännöt satuttivat minua ja muita, ymmärrän myös, ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Uskonnonvapaus on yhä mielestäni tärkeä arvo.

Tällainen henki on myös Haaviston kirjassa. Hän on uransa aikana ollut niin kiperissä tilanteissa, että hänen kokemuksesta kumpuavia sanojaan kannattaa kuunnella. Tämän kirjan luettua tuntuu kornilta edes ajatella, että televisiostudioissa pääsevät kaiken maailman mutu-politiikot ja bodaajat laukomaan totuuksiaan muka suurinakin yhteiskunnallisina totuuksina.

Lopuksi (ja täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni johtuen) minua miellytti Kalevalan läsnäolo kirjassa. Mitä yhteistä on Kalevalla ja darfulilaisella zaghawat-heimolla? Mikä sammontulkinta viehättää Haavistoa eniten, ja miksi sammon arvoitusta yhä kannattaa pohtia?

Kannattaa lukea tämä kirja.

Lootin vaimo

 Tuli pöytä siivottua.

Järjestellessäni katalogeja, laskuja ja teepussinroikaleita omiin kasoihinsa - mikä työhuoneeseen vietävään pinoon, mikä kompostiin tai tiskikoneeseen - kuuntelin Radioteatterin Lootin vaimoa. (Viereinen kuva on kuunnelman alkuperäisestä teatteriversiosta.)


Alkuperäismyytissä sodomalaisnainen muuttui suolapatsaaksi, kun katsoi taakseen. Kuunnelma käsitteli kipeitä aiheita, ja välillä unohduin pöydän ääreen maistelemaan italialaista olutta.

Mitä muutakaan tämä siivoaminen on kuin taaksepäin katselemista? Pöydällä lojuvat vanhat laskut muistuttavat kiireisestä viikosta, jolloin en jaksanut kirjautua verkkopankkiin tuskailemaan rahatilannettani. Teekuppien runsaus kertoo päätöksestäni vähentää kahvinjuontia, ja pöydän kulmalle unohtunut omega3-purkki siitä, että tämä talvi selvittiin ilman kaamosmasennusta. En tiedä, voiko siitä kiittää kalaöljykapseleita, anopin lahjoittamaa terapialamppua vai sitä, että kerrankin tein koko pimeän kauden vain rakastamiani töitä: kirjoitin ja maalasin. Tai ehkäpä uuden vauvan syntymä ei antanut tilaa (aikaa!) edes huomata hämärtyvää maisemaa. Ennen kuin ehdin tuskastua, oltiin jo helmikuussa.

Miira Sippolan ohjaama Lootin vaimo kertoo yksinhuoltajasta. Näytelmä yhdistää uskomattoman taitavasti raamatullisen miljöön ja suomalaisen "hyvinvointi"yhteiskunnan. Se liikkuu maailmassa, joka ei ole niistä kumpikaan mutta on samalla molemmat. Yhdessä kohtauksessa raskaana oleva Loviisa, Lootin lapsen äiti, istuu saunassa miettimässä synnyttäisikö lapsen sittenkään. Kuuluu kiukaan sihahdus. Toisessa kohtauksessa, toisia ongelmia kohti kuljettaessa, jalan alla narskuu lumi. Välillä kuulen kirkolliseen tyyliin laulettuja argumentteja puolesta ja vastaan.

Joskus on aivan välttämätöntä vilkaista olan yli, saada jotain tolkkua menneestä. Minkä tähden Lootin vaimoa rangaistiin? Miksi taakse jätetyn kaupungin katselu haurasti hänet? kirjoitin Mangopuun alla -romaaniinkin. Mietin tätä paljon silloin, kun itse toivuin vaikeasta ihmissuhteesta ja päätin pärjätä yksinhuoltajana.

Matkustin Manalaan, pelastin kauniin neidon hirviöltä. Unohdin, ettei taakseen saa katsoa ennen kuin on turvassa. Valonsäde ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta nenälläni, kun jo vilkaisin selkäni takana kulkevaa kammotusta. Jätin sille oven auki tähän maailmaan.
   Olio oli ovela. Se nakersi minua pikkuhiljaa, näkymättömänä. Ohut vaijeri työntyi verisuonen sisään, ja kirurgi ojensi kätensä. Olio etsi lisää ruokaa. Paukamia sääressä. Verihyytymiä. Ojensin kirurgille sakset. Silmieni edessä vyöryvä nauha pyrki ulos, mutta onneksi suutani suojasi maski. Riensin kotiin ja soitin taas suin päin vanhaa leluani, totuuden torvea. Sen ääni kauhistutti ja iljetti.
   Suolakiteitä nousi jo iholleni.

   (Mangopuun alla, s. 224)

Patsaaksihan sitä muuttuu, jos kaivelee menneitä ennen kuin on turvassa. Ennen kuin jaksaa kohdata hirviöt takanaan. Muuten nuo iljetykset paisuvat jokaisesta kertomasta ja yhteenlaskusta yhä vaikeammin hillittäviksi, melkein kuolemaksi. Serotoniinin ainakin syövät hermopäätteistä.

Nämä pienemmät hirviöt - serpentiinin ja vessapaperin palaset - jaksan kyllä sortteerata pöydältä pois. Katso, tuossa on myttyyn jäänyt sideharso, siinä mustikkatahroja. Vaimo kuvasi oikein videokameralla, kun Kuutti söi ensimmäisen kerran mustikkaa. Minulla on joku, jonka kanssa jakaa tällaiset pienet, muiden ihmisten mielestä joutavanpäiväiset ilot.

Kuunnelman Loviisalla ei ollut ketään. Hän pohti omaa kaipuutaan tehdä patsaita Sodoman kaduille. Se oli hänen työtään, hänen paikkansa maailmassa. Mutta saako äidillä olla muita toiveita kuin omistautua lapselleen?

Heitän tahraisen sideharson pyykkikoriin ja menen halaamaan vaimoa. Avaan Kamala Markandayan romaanin ja tiedän, että elän juuri nyt sellaista elämää, jossa olen oikealla paikalla tässä maailmassa.

Ja ruokapöytäkin on siisti. 

Esikoisvuoden summausta: kirja-arviot

Vuosi lopuillaan, eli aika tilittää kokemuksia. Pläräsin Mangopuun kirja-arvioita, joista Parnasson oli viimeisin. Siinä Kaisa Neimala pohti ”oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien” ja päätyi toteamaan, että ehkä oli: ”kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata.”

Neimala sentään analysoi mahdollisia syitä sille, miksi olen kirjoittanut esikoiskirjani monitasoisesti. Enhän ole hakemalla hakenut lineaarista tai tyylillistä tasapaksuutta. Sitä paitsi ihmisen muisti liikkuu hyppien. Tekstini on tarkoituksella assosiatiivista.

Minua kuitenkin kummastuttaa monissa muissa arvioissa (huom! myös muiden kirjojen kohdalla) esiintynyt helppouden vaatimus. Miksi kummassa kaiken pitäisi sopia laiturinnokalle? Jotkut kirjat vaativat keskittymistä, mutta moniulotteisessakin romaanissa saattaa olla tunnelatausta tai vetävä juoni. Olin ylettömän iloinen siitä, että kirjani oli arvioitu nimenomaan Parnasson kokeellisen proosan teemanumerossa.

Kirjablogeissa julkaistuista arvioista olen nauttinut kaikkein eniten. Ne menevät usein syvemmälle tekstiin kuin lehdissä julkaistut, koska niitä ei rajoita ylärajat merkkimäärien suhteen. Niissä paljastetaan myös subjektiivisia tunnekokemuksia, joista kirjailija tietää teoksen koskettaneen lukijaa. Se on ihanin kiitos!

Mutta kun tämä nyt on tilitysanalyysi ja itsenäisyyspäiväkin oli eilen, keskitynpä suomalaiskansallisen luonteenlaatuni mukaisesti Mangopuun saamaan kielteiseen kritiikkiin. Suurin osa arvioista niin lehdissä kuin blogeissakin nimittäin kommentoi yhtä haastavaa elementtiä esikoisessani, sen ”hankalaa rakennetta”. Hesarin kriitikko sanoi minulle Avaimen bileissä, että kirjani on vaikea, ”niinku Monika Fagerholm”. (Onnittelut muuten Fagerholmille Pro Finlandia palkinnosta! Enpä kyllä rohkenisi itseäni häneen verrata.)

Mikä siinä on, että jokaisen kirjan pitäisi olla helppo? Onneksi on blogit – niiden kirjoittajat pohtivat haastellisuuttakin useammalta kantilta kuin ammatikseen arvioita kirjoittavat kollegansa.

Arkiterapeutti Kops huomauttaa, että osa Mangopuun muistoista on oikeasti tapahtunutta, osa kuvitelmaa, mutta hän ei edes halua selvittää mikä on mitäkin. Tähän yhtyy Lukutikku, ja samoilla linjoilla on Inahduskin: ”Outoa kyllä se ei paljon haitannut – jotenkin se sopi kirjan teemaan. Entä sitten, jos ei koko ajan tajua?” Niin juuri! Virtaan on uskallettava hypätä!

Kokemus on samanlainen kuin runoutta lukiessa. Ehkäpä siksi Mangopuun kieltä on kuvailtu lyyriseksi?

Kirjailijan häiriöklinikalla lukukokemusta tosin verrataan modernin tanssiesityksen katsomiseen. ”Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.” Tämä oli mielestäni todella hyvä huomio. Palautteen perusteella tuntuukin siltä, että kirjasta ovat nauttineet eniten ne, joilla on ollut aikaa lukea se yhdeltä istumalta tai ainakin tarpeeksi pitkissä pätkissä. Jotkut kirjat nyt vain ovat sellaisia.

Muutamat bloggaajat ovat vallan villiintyneet puolustamaan teosta. Se on hauskaa luettavaa! :) K-blogi ja Kirjapeto painottavat, ettei kyseessä missään nimessä ole tilityskirja, ja Kirjapedon mukaan ”ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa – ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.” Miksi, oi miksi, ammattikriitikot lehtijulkaisuissaan sitten uhraavat juonikuvaukselle niin paljon rajoitettua palstatilaa! En ymmärrä. Juonen pääpiirteet kun saa selville muualtakin, esimerkiksi henkilöhaastatteluista tai kirjan takakannesta.

Pidän siitä, että ihmiset ovat blogeissaan rehellisiä. Kirjasieppo toteaa, että Mangopuun kieli on ”raskaasti runollista”, ja hän itse on ”aivan liian realisti tykätäkseen sellaisesta”. Susan kirjastossa mainitaan, että ”vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vain voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa." Fair enough. Eivät kaikki kirjat ole kaikille.

Tekstini monitasoisuus on tietenkin tarkoituksellista, minkä Mari A. tavoittaa blogissaan: ”Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin.” Hän myös onnistuneesti liitti romaanin laajempiin yhteiskunnallisiin ja inhimillisiin viitekehyksiin.

Rauha Kejosen arviossa, joka julkaistiin useammassa maakuntalehdessä, kaipailtiin karumpaa kieltä kirjan loppuun, jotta loppuratkaisu nousisi uljaammin esiin. Mielestäni se oli aivan pätevä kommentti. Mari A. jäi kuitenkin pohtimaan, että toisaalta silloin ”kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut.”

Tämän blogitekstin kirjoitettuani arvostan näitä kirjabloggaajia entistä enemmän!

Anmmattikriitikoilta olisin toivonut mainintoja käyttämistäni pastisseista (Eikös pastissi ole nykyajan kirjallisissa keskusteluissa kovinkin pinnalla?) ja intertekstuaalisuudesta. Ei ole suinkaan juonellisesti tai symbolisesti sattumaa, mihin kohtaan tekstiä sijoitin jonkin tyylijäljitelmän tai viittauksen toiseen tekstiin. Esimerkiksi Sapfon runoihin viittaan hyasinteilla ja tillin tuoksulla. Mutta ehkäpä kaikki kriitikotkaan eivät ole lukeneet Sapfoa? ;)

Pakko kuitenkin mainita näin lopuksi, että monet virallisemmatkin kirja-arviot olivat oivaltavia ja pohdiskelevia. Kritiikkiäkin on silti uskallettava kommentoida. Muutenhan kirjailija-tekijän Jumalainen Auktoriteetti tekstin tulkinnassa on vain korvattu kriitikko-tuomarin Absoluuttisella Äänellä, jota ei sovi epäillä.

Heidi Herala sanoi Seitsemäs taivas –ohjelmassa, että jotkut taiteilijat eivät itseään suojellakseen lue saamiaan arvioita, toiset taas lukevat, mutta valehtelevat korvat heiluen, etteivät edes vilkaise niitä, ei kiinnosta. Ja sitten on myös taiteilijoita, jotka kommentoivat kritiikkiä varsin avoimesti. Meitä on moneksi. :)

Kieli poikki!

Helsingin kirjamessujen ensimmäisen päivän päätteeksi puhuin PENin järjestämässä iltatilaisuudessa. PEN eli Writers in Prison Committee on maailman vanhin sananvapausjärjestö, joka täyttää tänä vuonna 50 vuotta.

Keskustelimme luokittelusta. Siitä, miten hienovaraisin mekanismein ihminen tai hänen tekstinsä voidaan vaientaa. Joskus keinot ovat järeitä, ja kirjailija joutuu vankilaan tai hänet tapetaan. Useimmiten kyse ei ole mistään niin räikeästä. Jäin miettimään sitä, miten naiset, seksuaaliset tai etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, lapset tai iäkkäät ihmiset saatetaan pitää hiljaisina yhteisön sisällä. Siihen ei välttämättä tarvita suorasanaisia sääntöjä, vaikka niitäkin toki löytyy. Nainen vaietkoon seurakunnassa, esimerkiksi.

Kaikilla ei ole lupa esiintyä. Kirjani lukenut fyysikkonaisten lukupiiri tuohtui siitä, että Mangopuun päähenkilö ei saanut pitää valmistelemaansa esitelmää:

    Monen vuoden päästä sain tilaisuuden puhua isommallekin joukolle, mutta silloin minulla oli jo aviomies. Hän syöksyi temppelihuoneeseen juuri kun olin ottanut muistiinpanot esille ja sanoi: ”Mene sinä vain kulta kotiin. Lapsetkin jo odottavat siellä. Minä voin pitää tämän luennon.” Olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen useammin ennen kuin  solmin sarini miehen lannevaatteeseen. Piti tunkea basilikakaaviot sastra-laukkuun ja kävellä kostean nurmikon halki asunnolle, jossa tuhisivat maitokahvin väriset lapset. Puolijumalat vilkuttivat heille, ja pienet kasvot levisivät hymyyn unen keskellä.
   Otin muistiinpanot ja kaaviot polvelleni. Pyhä basilika kasvoi pienestä teräväkulmaisesta käsialastani taivaalliseksi neidoksi nimeltä Tulasi. Hän, joka on vertaansa vailla.

(s. 74)

”Ihan vihaksi pisti!” kirjani lukeneet fyysikot puhisivat.
   Mangopuun sivuilla 75-77 kerrotaan Tulasin eli pyhän basilikan tarina, joka on samalla myyttinen intro päähenkilön lähdölle Intiaan, hänen avioliitolleen ja sen sisältämälle väkivallalle. Ylistetty Tulasikin sai osakseen iskuja, häntä vartioitiin ja hänet vaiennettiin: yhden version mukaan Tulasin mies leikkasi vaimonsa kielen poikki.

Valtaa käytetään väärin muissakin kuin uskonnollisissa yhteisöissä. Mitä hierarkisempi organisaatio, sitä helpommin valta vääristyy. Auktoriteetit arvioivat muiden ihmisten tekstejä ja punnitsevat samalla kukkakaalejaan kuin valtavia aivokasvaimia. Niin kuin silloin, kun sairaanhoidon opiskelija odotti palautetta lopputyöstään:

   Mango kulkeutuu yläoksalta alas asti. Turha mennä haukkaamaan hedelmää, jos papukaija on jo nokkinut sitä puun latvassa. Anna vain mango eteenpäin ja ole kiltti tyttö.
   ”Et sinä tiedä mitään hermeneuttisista kehistä ja spiraalinmallisesta tiedonnälästä. Sairaanhoitaja tekee käytännön työtä. Hänen pitää tietää, missä on lääkekaappi ja happipommi. Siinä kaikki.”
   Tyttöset eivät saa popsia maaliskuiselta hangelta poimittuja löydöksiä miten sattuu, liian ammolleen suuta avaten. Kuin yrittäisivät nielaista koko maailman tai purra sitä pippeliin. Terävähampaiset vaginat.

(s. 218)

Vaientaminen voi olla sanomisten vähättelyä ja vääristelyä. Nelikymppisen tädin näköiseksi tyttöseksi koen itseni silloin, jos romaanini leimataan sitä lukematta taas yhdeksi semmoiseksi keski-ikäisen naisen kirjoittamaksi selviytymistarinaksi. Vähän terapiaa, ripaus skandaalia ja roimasti päiväkirjamerkintöjä. Enkä edes ole ainoa naispuolinen esikoiskirjailija, jota on epäilty omien päiväkirjamerkintöjen ujuttamisesta tekstiin. Kieli poikki sellaisilta! Eivät ne kuitenkaan mitään älykästä osaa sanoa.

Vaientaminen voi tapahtua myös ennakkoluuloja lietsomalla. Jos toinen on eri näköinen, ikäinen tai uskoinen, on helppo iskeä leimalla päähän. Tai jättää kokonaan noteeramatta. Sekin on yksi tapa käyttää valtaa: asetella rautakankia ajatusten esteeksi, pysäyttää niiden kulku ihmisten korviin. Tuo toinen erivärinen tai sukupuoltaan väärin edustava huutaa kurkkunsa käheäksi pimeässä kopissa, mutta kukas häntä vankilasta kuulisi? Ja kun vaientaminen toteutetaan tarpeeksi tehokkaasti, ihminen itsekin alkaa uskoa rautakankiinsa, pitelee niitä näennäisen vapaaehtoisesti päänsä päällä ja pysyy annetulla paikallaan.

”Miks kautta helvetin sä lähdit johonkin uskontoon?”

Mangopuun alla on kirja lähdöistä. Se on muutosten kuvaus, eikä sen ole tarkoitus auttaa lukijaansa kapuamaan taivaisiin. Minulta kysytään usein, misi ylipäätään liityin uskonlahkoon. Olen itse huomattavasti kiinnostuneempi uskonnon jättämisen syistä kuin siihen liittymisen motiiveista.

Varsin ajankohtainen aihe, sanoisinko.

Hiljattain luin Elina Kaukosen gradun Kääntyminen ja poiskääntyminen: tapaustutkimus Hare Krishna –liikkeeseen liittymisestä ja siitä eroamisesta (2008).

Kaukonen kuvailee erilaisia ”poiskääntymisen” teorioita. Muuan James Beckford huomasi, että poiskääntyneet ihmiset kertovat tarinansa usein pirstalemaisesti, empien. Mangopuussa olen tietoisesti kuvannut uskosta erkaantumista pienin vihjein, tarinan lomaan asettuvin epäilyksin ja edestakaisin liikkein nykyhetken, mytologian ja kaipuun kohteeksi asettuneen lapsuuden välillä. Prosessi oli asteittainen, epäkronologinen ja suunnittelematon niin elämässä kuin kirjassakin. Romaania kirjoittaessani suunnittelin tietenkin draaman kaaren ja kiinnitin huomiota tekstin rytmiin, mutta se on lukijalta piilotettu prosessi. Joten yhtäkkiä minäkertoja onkin astunut uskonnon ulkopuolelle, ja kirjan helpottavat loppuluvut vaikuttavat tulleen kovin äkkiä. Tämä siksi, että eroamisprosessin oivaltaa vasta sitten, kun se on käyty läpi.

Koen erään toisen teoreetikon, Janet Liebman Jacobsin, ajatukset läheisiksi. Hänen mukaansa tyytymättömyys johtuu uskonnollisen hierarkian säännöistä. Ne häiritsevät ihmisen luonnollisia läheisyyden ja intiimiyden tarpeita. Ero antaa tilaisuuden rakentaa tasapainoisia, tasa-arvoisia suhteita. Lähdettyäni Krishna-liikkeestä koin oloni vapaaksi:.

   Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta.
   Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.
   (s. 248)

Tarviiko ihmisen tämän enempää elämässä oppia?

Jacobsin mukaan poiskääntymisen lopullinen vaihe on emotionaalinen sopeutuminen. Ihminen on sinut menneisyytensä kanssa. Entinen uskonnollinen yhteisökään ei enää vaikuta täysin pahalta, jos kohta kirjailija uskaltaa sitä myös kritisoida. Monet lukijat ja kriitikot ovat kiitelleet romaania siitä, ettei se ole katkera tai kyyninen. Kirjallisessa salongissa tuumattiin, että kenties sen kirjoittaminen olikin minun tapani sanoa hyvästit Krishna-liikkeelle. Lähdöstäni oli kulunut tarpeeksi aikaa, ja sain onneksi akuutissa vaiheessa mahdollisuuden käsitellä kokemuksiani terapiassa. Se vapautti minut kirjoittamaan ilman tarvetta keskittyä itsen parantamiseen.

Nyt olen vihdoinkin vapaa määrittelemään (tai olemaan määrittelemättä) identiteettini myös ilman menneisyyteni uskonnollisuutta. En ole vain ex-uskova tai lähisuhdeväkivallasta selviytynyt naisihminen.

Lempeän itseironisesti: Tällaista tuli tehtyä ja nähtyä, mutta minkäs voit.

Ainakin siitä syntyi taidetta.

BUSSILLA SATAKUNTAAN JA SELLOON

Olen kierrellyt kirjastoissa puhumassa omaelämäkerrallisuudesta.

Huomasin hauskoja paikannimiä (kuten Kukonharja), hirvivaaramerkkejä ja tuulimyllyjä. Pääkaupunkiseudulla elävälle eksoottisia asioita. Satakunnassa näin pienen aitan, jonka pihalla olevassa kyltissä mainostettiin nahkiaisia ja tyrnimehua. Karkkilassa oli paljon pieniä kahviloita ja kaunis punainen puukirkko. Mistäpä muualta kirjailija repisi aiheita kuin omasta elämästään? Kirjoihin putkahtaa aina jotain bussin kyydistä katseltua, muilta matkustajilta kuultua. Väläykset kukonharjoista ovat lahjoja, joista olen kiitollinen.

Porin kirjaston koulutuspäivillä pohdittiin motivaatioita. Muistelmiaan kirjoittava poliitikko haluaa yhä ottaa kantaa, olla julkisessa roolissa kirjoittamisen kautta. Kirjeisiin ja päiväkirjoihin tallentuu yksityisiä tunteita. Perinteisessä omaelämäkerrassa on usein kyse tunnustamisesta (esim. Augustinus, Rousseau), tapahtuipa se sitten ihmisten tai jumalten edessä. Viimeisen sadan vuoden aikana kehittynyt omaelämäkerrallinen romaani sen sijaan keskittyy yksilön kasvuprosessiin ja identiteetin etsimiseen. Siihen, että ihminen voi olla oman elämänsä subjekti. 2000-luvun autofiktio taas liikkuu todellisuuden ja sepitteen rajamailla. Kuin muistot. Kuin lohikäärmeet.

Ennen kuin Mangopuun alla ilmestyi, päätin olla täysin avoin romaanin omaelämäkerrallisuudesta. Eipä tarvi sitten kenenkään arvailla, onko tarinassa jotain totta. Otin tietoisen riskin: kirjahan saatettaisiin leimata miksilie hörhöuskonnon uhrin paljastuksiksi. Sitä ehkä verrattaisiin TV:n keskusteluohjelmien tarinoihin. Niihin, joissa joku on päässyt eroon huumeista tai selättänyt syövän. Meninpä jopa Voimalaan (juuri sellaiseen TV-ohjelmaan, korkealaatuiseen kylläkin) kertomaan kirjastani. Joku saattaisi tuhahtaa, että kuka nyt tuollaisen tuntemattoman Seijan elämästä jaksaisi lukea, kun kaupasta saa julkkistenkin elämäkertoja. Kriitikot ainakin epäilisivät teosta kirjoittajalleen terapeuttiseksi angstiesikoiseksi. Täytyi vain toivoa, että kirjalle annettaisiin mahdollisuus. Että se avattaisiin ja sitä alettaisiin lukea.

Miksi sitten otin moisen riskin?

Minua suututtaa se, että omakuvan kirjoittaminen leimataan automaattisesti tilitykseksi. Kyllähän taiteilija voi halutessaan ottaa minkä tahansa elementin – ruusun, uunin tai oman elämänsä tarinan - ja rakentaa siitä taideteoksen. Kuvataiteen puolella omaelämäkerrallisuuteen ei suhtauduta niin epäluuloisesti. Esimerkiksi Helen Schjerfbeckin omakuvia pidetään taiteellisesti hyvin merkittävinä. Kirjallisuudessa esimerkkejä oman elämän innoittamasta taiteesta löytyy yllin kyllin, mutta viime aikojen tunnustuksellisuusbuumin myötä tämä on päässyt unohtumaan.

Astuin ulos omaelämäkerrallisuuskaapista.

Ja huomasin puolustavani toisaalta Mangopuun kaltaisen kirjan oikeutta tulla luetuksi taideproosana, toisaalta autofiktion asemaa kirjallisuuden kentällä. Kirja on muistojen ja haavekuvien vyyhti, ihmisyyden ja kasvun kuvaus. Ei kukaan kasva niin kuin kone tai halkopino. Eikä Mangopuun kuulu olla ”helppo”, kronologisesti etenevä tunnustusromaani.

Temppelissä oli pakko laulaa.

Mangopuun alla on saanut paljon lukijapalautetta aloituslauseestaan. Anopin mielestä siinä tiivistyy koko kirja. Että jokin niin kaunis on pakollista. Vapaasta, ihanasta tulee dogma ja rajoite. Kertoja liukuu pian temppelin pakkolaulusta peruskoulun musiikkitunneille, joilla vallitsi sama sääntö. Oli pakko laulaa, vaikkei laulattanut. Monet uskonnollisessa yhteisössä kohtaamani outoudet tulevat vastaan valtakulttuurissakin – sitä vain ei niin helposti huomata. Eksoottisesta marginaaliliikkeestä kertova kirja paljastaa piilomöröt tutussa ja tavallisessa.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen tänä syksynä ilmestynyt teos, Aloittamisen taito, esittelee 400 kirjan aloitusta. Bongasin sieltä heti kaksi kirjaa, joiden aloitukset koukuttivat: Eeva-Liisa Mannerin Oliko murhaaja enkeli? ja Maila Pylkkösen Arvo. Tämä tietää retkeä kirjastoon!

Aloittamisen taito ryhmittelee kirjanaloitukset 27 kategoriaan. Sijoittaisin Mangopuun ainakin viiteen niistä. Ei ole yhtä oikeaa totuutta tässäkään, eikä yhtä ainoaa tapaa aloittaa kirja. Oman tekstin analysoiminen on mielenkiintoista - ota mikä tahansa itse kirjoittamasi tarina ja pohdi sen alkua Aloittamisen taito toisessa kädessä.

Mangopuun alla alkaa näin:

Temppelissä oli pakko laulaa. Mieluummin olisin liikuttanut huuliani kuten musiikkitunnilla. Hampaaton kala suu ammollaan.
    ”Me emme mietiskele ääneti”, minua ojennettiin. ”Korvienkin pitää palvella.”
    Suun pitää palvella. Äänihuulten. Keuhkojen. Pallean.
    Minulla ei ollut nuottikorvaa. Vain tavalliset korvat, jotka kuulivat sanoja ja rokinrämpytystä. Silmätkin minulla oli ja sormet, joilla opettelin soittamaan nokkahuilua ja bassokitaraa nuoteista, kun olin nuori. Ennen kastetta, ennen nimeä. Ennen ikuisuutta. Jos suu on huilunpäässä tai sormet kitarankaulalla, ei tarvitse teeskennellä laulavansa.

Väite, miete
”Väitettä vastaan voi väittää, jos väitättää.” Jonkun muun mielestä temppelissä ei ehkä ollutkaan pakko laulaa, vaan teimme sen rakkaudesta, vapaaehtoisesti. Minäkertojan väitteen jälkeen tuleekin vastaväite: Ei täällä ääneti mietiskellä. Ihmisen on opittava palvelemaan.

Aate, usko, uskonto
”Mieluummin tutustutetaan lukija ensin paikkaan, jossa aate elää, tai ihmiseen, jonka elämässä usko tai uskonnon vastustaminen vaikuttaa.” Mangopuun alla heittää lukijan suin päin keskelle temppeliä. En vastaile alustaviin kysymyksiin siitä, miksi kirjan kertoja liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, mikä siinä viehätti. Se kyllä selviää myöhemmin sanojen ja rivien lomasta, vaikkei se oikeastaan edes ole tässä romaanissa oleellista.

Esittäytyminen
”Mies, tosiaan: kaikki tämän luvun yhdeksän esittäytyjää ovat miehiä.” Olisiko pikemminkin niin, että kun nainen astuu yksin näyttämölle ja alkaa kertoa itsestään, häntä ei edes huomata? Mangopuun minäkertoja paljastaa heti, ettei hänellä ole nuottikorvaa. Hän olisi mieluummin hampaaton kala suu ammollaan kuin laulava hare krishna. Ja jatkaa itsestään puhumista, myös niistä ”arkirutiineistaan tai salaisista tunteistaan, uskonnollisuudestaan tai itsetunto-ongelmistaan”. Vaikkeivät ne olisikaan yhtä erikoisia kuin se, että sattuisin muuttumaan vaikkapa naisen rinnaksi.

Muisto, muistelo
”Neljästätoista muistoaloituksesta vain kaksi välttää värin mainitsemisen.” Muisto menneestä. Mitäpä muuta omaelämäkerralliselta romaanilta voisi odottaa? Muistikuva temppelistä, ääniä lapsuudesta. Yhteen kietoutuneina, toisiinsa vaikuttaen. Ei värejä (vielä), mutta ääniä, kyllä. Laulua, rokinrämpytystä, huilunsoittoa. Värit ilmestyvät sivuille hiukan myöhemmin, hehkuvina, paahteisina.

Ahdinko
”Perinteinen satu lähtee usein liikkeelle ahdingosta.” Yhdessä Mangopuun arvioista (KirjaIN 8/2010) Riitta Vaismaa nostaa esille romaanin sadunomaisuuden sekä runsaasti fabuloiden piirtyneet ajalliset ja ajatukselliset kaaret. (Kirjailijat rakastavat tällaisia analyyttisia kritiikkejä teoksistaan!) Ahdingosta aloitetaan. Kyllähän se luovuuden tukahduttaa, jos on pakko laulaa, kun suusta tulee pelkkää nuotinvierestäulinaa. Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että nykyisin ahdingosta selviydytään poistumalla tilanteesta. Ja niinhän siinä lopulta kävi. Mangopuun alla on monella tavalla lähtöjen kuvaus.

Monen kirjan alku sopii useampaan kategoriaan kuin yhteen.

*****

Kirjasta poimittuja hienoja esimerkkejä unohtumattomista aluista.

Väite, miete: Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
Aate, usko, uskonto: Karen Blixen: ”Sukeltaja” teoksessa Kohtalotarinoita
Esittäytyminen: Philip Roth: Rinta
Muisto, muistelu: Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Ahdinko: Franz Kafka: Oikeusjuttu