Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirjailijana. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esikoiskirjailijana. Näytä kaikki tekstit

lauantai 5. helmikuuta 2011

Onnea kuusikymppiselle!

Uusimmassa Parnassossa oli puhe poetiikasta.  Kolme kriitikkoa pohti sitä, mihin kritiikkiä ylipäätään tarvitaan. Kritiikki on selkeästi muutoksen tilassa, tai ehkä se on ollut sitä aina. Se ei ole koskaan valmista, toteaa Virpi Alanen.

Viime aikoina kritiikistä on puhuttu paljon, ja kriitikot pistetty ahtaalle. Ehkäpä on niin kuin artikkeli toteaa Mervi Kantokorven haastattelun yhteydessä: "Suurten makutuomarien aika on ohi." Kukaan ei enää kaipaa auktoriteetteja opastamaan valinnoissa. Tämä on totta niin kirjallisuudessa kuin vaikkapa uskonnossa tai terveydenhoidossa. 

Ammattitaitoisella kritiikillä on kuitenkin paikkansa. Siitä "ei kerta kaikkiaan ole varaa luopua" (sanoo Aleksis Salusjärvi), mutta myös kritiikin on uudistuttava. Hyvä esimerkki oli kriitikkojen pilkkaava suhtautuminen Ranskan modernismiin. Pikku hiljaa arviot muuttuivat ja uusi suuntaus sai ansaitsemansa arvostuksen. Sama kritiikki, joka lopulta avasi uusia ikkunoita taiteeseen, oli aluksi ollut epäileväistä, vähättelevää ja jopa loukkaavaa.

Jossain luin (enkä nyt löydä lehdestä suoraa siteerausta), että suomalaiset kirjailijat puhuvat pikemminkin teostensa teemoista kuin taiteenteosta itsestään. Tämä ei mielestäni pidä täysin paikkaansa. Kyllä kirjailijat haluaisivat puhua kirjoittamisesta ja poetiikasta laajemminkin, mutta heiltä harvemmin kysytään niistä. Itsekin olen lehtihaastatteluissa kertoellut viisaita kieleen liittyvistä valinnoistani, intertekstuaalisuuden käytöstä, kiinnostuksestani pastisseihin ja tyylikeinojen hiomisesta kirjan muokkausvaiheessa. Mutta eivät ne filosofoinnit lehteen asti päädy. Se nyt vaan on sellaista, ja sekin on hyväksyttävä. Mutta ei se minun vikani ole.

Mutta miksi me luulemme, että kriitikot haluavat olla suuria makutuomareita, jos he kerran itsekin puhuvat mieluummin kesskustelun herättämisestä kuin tuomitsemisesta ja palkitsemisesta. Ehkäpä muistelemme kouluaikoja, kun opettaja rustasi sivun laitaan punaisia merkkejään. Kantokorpi sanoikin viisaasti, että kritiikkiä ei kirjoiteta tekijälle. Ei hyvä arvio sisällä kirjailijalle suunnattuja neuvoja vaan analysoi teosta ja aukaisee sen eri puolia lukijalle. Minusta jopa rakentavasta kritiikistä puhuminen kirja-arvioiden kohdalla on epäilyttävää. Se on kustannustoimittajan hommaa; hänen sitä rakentavaa kritiikkiä pitää osata antaa. Kriitikko pysyköön lestissään, ei hän ole mikään guru tai opas. Korkeintaan filosofi, jonka viisauksista tarkkaavainen lukija saattaa jopa hyötyä ja kenties peräti nauttia.

Vaan kyllähän kirjailijat lukevat tarkkaan teostensa saamia arvosteluja. Parnasson blogissakin kysyttiin,  miltä kritiikki tuntuu, ja itse pohdin samaa aiemmassa blogitekstissäni, toivottavasti lukijoiden mielestä kuitenkin asialliseen ja arvostavaan tyyliin. Luulen, että esikoiskirjan kohdalla tekijä on herkempi kritiikille. Minä ainakin pohdin paljon myös sitä, hyväksytäänkö minut ylipäätään kirjailijaksi vai huitaistaanko vain sivuun. Identiteettipohdintaa. Ehkä kaikki esikoiskirjailijat joutuvat samanlaisten epäilysten ja pelkojen äärelle? Ja ehkäpä siksi toisen romaanin kirjoittaminen tuntuu helpommalta. On helpottunut olo, kun ei tarvitse enää etsiä hyväksyntää omalle paikalle maailmassa.





maanantai 3. tammikuuta 2011

Tämän päivän Hesarissa

Helsingin Sanomissa on nyt sitten vaimon & minun parihaastattelu, Kuutti ja Nappi-kissa ovat myös mukana. Juttu on tosi valoisa ja myönteinen. :)

Kirja-arvioiden lisäksi lehdissä näkyy siis silloin tällöin myös kirjailijan naama. Olen miettinyt paljon sitä, miten media luo jostain kirjailijasta tietynlaisen kuvan, ja mitä itse voimme tehdä tasapainottaaksemme vaikutelmaa. Yksi tämän blogin tarkoituksista onkin luoda kanava, jonka kautta saan puhua myös taiteellisista intohimoista ja kirjallisista kiinnostuksenkohteista. Pitemmän päälle se taitaa olla lukijoillekin antoisampaa, vaikka mukavahan se on ihmissuhteistakin lueskella.

Minun tai oikeammin Mangopuun kohdalla media on nostanut kaksi aihetta yli muiden: lesbouden ja hihhuliuskonnon. Esimerkiksi MeNaisten kevään haastattelussa keskityttiin juuri julkaistun romaanin uskontoteemaan, syksyn artikkelissa olikin jo mukana vaimo ja vastasyntynyt Kuutti-poika. Kirjallisuudenopintojani ei ole erityisesti painotettu, paitsi tietenkin Ylioppilas-lehdessä.

Varsinaista kirjailijahaastattelua Hesari ei ole pyytänyt. Ehkäpä lesboudella on enemmän uutisarvoa. ;) Itse kyllä koen kirjailijantyöni asiana, jonka eteen olen tehnyt enemmän töitä ja joka on mielestäni kiinnostavampi kuin seksuaalinen suuntautumiseni. Mutta kiva, että tekivät jutun. Haastattelija ja kuvaaja olivat mukavia, tarjosimme heille kahvitkin. Eikä ihmissuhdejuttuja tulisi tietenkään vähätellä, elitismiähän se sellainenkin nenännyrpistely on.

Olen iloinen, että maakuntalehdet ovat halunneet haastatteluja, ja erityisen onnellinen Tehy-lehden kansikuvajutusta. Kirjamessuilla olen tavannut useita ihmisiä, jotka muistavat minut Voimala-ohjelmasta. Mediahuomiolla on merkityksensä: jollain laillahan ihmisten pitää kuulla siitä, että tällainenkin kirja on julkaistu. Semminkin, kun kirjakaupat usein keskittyvät muutamaan suureen nimeen ja odottavat lukijoiden tilaavan muut kirjat erikseen. Mitenkäs tilaat, jos et ole edes kuullut?

Pitkissä haastatteluissa tutustuu myös toimittajaan. Avun ja MeNaisten juttujen ansiosta seurailen nykyään Eve Hietamiehen ja Taina Latvalan töitä. Molemmat hyviä kirjoittajia ja miellyttäviä ihmisiä. Latvalan Paljastuskirjan luin heti ja pidin paljon; Hietamiehen Yösyöttö on vielä lukematta, koska aihe saa minut yhä epäterveen liikuttuneeksi: ajatelkaa nyt pientä vauvaa, jonka äiti hylkää noin vain! Ajatuskin itkettää. Äiti-tytär Hirvisaari-Hietamiehen käsikirjoittaman, erinomaisen Tauno Tukevan sota –televisioleffan katselin ja sekin itketti, kun Tauno joutui lähtemään rintamalle ja jättämään lapsensa ja raskaana olevan vaimonsa kotiin.

Mietin, mistä seuraavan romaanini ilmestyttyä kirjoitetaan, vai kirjoitetaanko enää mistään. Tai ehkäpä sitten keskitytään enemmän romaanin kieleen ja rakenteeseen – asioihin, joita onkin käsitelty paljon kirjablogeissa. Kiitos siitä!


torstai 16. joulukuuta 2010

Esikoisvuoden summausta: lukijoita tapaamassa

Lauantaina on vuoden viimeinen kirjailijavierailu: kolmelta menen Helsingin Postitalon myyjäisiin haastateltavaksi, ja samalla ostan muutaman joululahjan.

Kun Mangopuun alla julkaistiin, en tiennyt, miten elämä muuttuu kirjan  myötä. Helmikuussa minulla oli vakituinen työpaikka dementiakodin tiiminvetäjänä ja kuvittelin, että kirjailijavierailuiden, kirjallisuustieteen opintojen ja uusien kirjaprojektien ohella ihminen pystyy tekemään 80% työviikkoa. Ei pysty.

Lukijatapaamiset ovat olennainen osa kirjailijantyötä, nautin niistä suunnattomasti. Vuoden aikana olen matkustellut etelä- ja länsi-Suomessa; ehkäpä seuraavan kirjan kanssa pääsen itään ja pohjoiseenkin.

Lukupiirit
Lahti, Helsinki
Höyryävä glögikattila Vuosaaressa: keskustelua siitä, miten Mangopuussa on paljon tuoksuja muttei juurikaan hajuja. Siideriä, sipsejä ja kipeitä aiheita Karhupuiston lukupiiripiknikillä. Limua ja paikallista historiaa Lahdessa. Ravintolaillalliselle kokoontuneiden fyysikkonaisten vihastus, kun päähenkilö ei saanut pitää esitelmää temppelissä. Lukupiireissä saan kuulla, mikä kosketti tai ärsytti. Kysymykset menevät syvälle, koska suurin osa on jo lukenut kirjan.

Kirjamessut
Tampere, Lahti, Jyväskylä, Turku, Helsinki
Joskus penkkirivit täynnä, toisinaan vain muutama kuulija. Usein joku tulee juttelemaan haastattelun jälkeen. Helsingissä eräs lukija kertoi riihimäkeläisten veikkauslistasta. Olin päässyt heidän varjokirjallisuuskilpailuehdokkaakseen, ja lupasin vierailla Riihimäellä mikäli oikeakin ehdokkuus rapsahtaa. Ei rapsahtanut, mutta kyllä minä Riihimäellä silti voin vierailla. ;)

Kirjastovierailut

Helsinki, Espoo, Päijät-Häme, Pori
Rakastan kirjastoja! (Siitä enemmän Kirjastokaistan videolla.) Kirjastotapaamiset voivat olla tunnelmallisia ja keskustelevia (kuten Kirjasto Kympissä) tai mikrofonihaastatteluja, joita hyllyjen välissä hipsivät ihmiset salaa kuuntelevat (kuten Sellossa). Henkilökunnan koulutuspäiville valmistelen yleensä puheen jostain erityisteemasta, vaikkapa autofiktiosta.

Signeeraustilaisuudet kirjakaupoissa
Turku, Kokkola
Jollet ole Suuri Nimi, signeeraustilaisuudet tuntuvat vaikeilta. Istut kynä ojossa ja odotat. Ehkäpä kirjakauppavierailujen tarkoitus ei piilekään siinä, signeerauttaako joku sinulla kirjan, vaan yleisessä näkyvyydessä. Kirjakauppa mainostaa tilaisuutta julisteilla ja kauppakeskuksen kaiuttimen kautta, laittaapa vielä kirjankin näkyvästi esille. Joku sen huomaa ja ehkäpä ostaa kotiin luettavaksi. Joskus paikalle saapuu kiinnostuneita ihmisiä, koska signeeraustilaisuuksissa yleensä haastatellaan kirjailijaa.

Koulut
Vääksy
Kävin entisellä ylä-asteellani puhumassa kasiluokkalaisille. Siellä oli ainakin yksi kirjoittajanalku, joka kyseli mielenkiintoisia. Näitä kouluvierailuja voisi tehdä enemmänkin.

Yliopisto
Helsinki
Kutsu kävi PutKaan, kirjallisuudenopiskelijoiden klubille. Siellä sai puhua sydämen kyllyydestä kerronnan rakenteesta, kielen sävyistä ja tyylikeinoista! Yliopistolla vierailee usein kirjoittajia ja kirjallisuudentutkijoita, ja luennot ovat yleensä avoimia yleisölle. Otanpa tavakseni ilmoitella niistä täällä blogissani.

Paneelikeskustelut
Helsinki
Yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittava ihminen napataan paneeleihin. Pride-viikolla osallistuin monipuoliseen esikuvakeskusteluun, ja Sosiaalifoorumissa vedin paneelin rauhantaiteesta., jossa puhujina oli minun lisäkseni Sami Hilvo ja Jani Saxell.

Markkinat
Vääksy, Helsinki
Voiko Pride-puistojuhlaa kutsua markkinoiksi? Kirjailijan kannalta joka tapauksessa samankaltainen tapahtuma kuin Anianpellon markkinat. Avaimen ja Maaran yhdistynein voimin seisoimme myyntipöydän takana, tapasimme paljon ystäviä ja myimme kirjoja ja hampputekstiilejä. Maara on muuten lopettamassa, mutta vuoden loppuun asti ehtii loppumyyjäisiin! Kauppa löytyy Tapiolan Heikintorin yläkerrasta.

Kirjailija-ilta
Hämeenkoski
Hämeenkosken VPK:n naiset järjestivät seuraintalolla tapahtuman, jonne tuli ihmisiä naapurikyliä myöten. Heijastin seinälle valokuvia elämästäni Intiassa ja luin otteita Mangopuusta. Se oli ihana ilta. Maakuntatapahtumat ovat lukupiirien ohella ehdottomasti lemppareitani! Ensi kesäksi olemme suunnittelemassa jotain todella hienoa ja suurta kotikylääni Iso-Äiniölle.

Kustantamon tiloissa
Lauttasaaressa
Avain organisoi paljon pienimuotoisia tilaisuuksia, joissa lukijat, kirjailijat ja kirjallisuusalan ammattilaiset pääsevät kohtaamaan. On ollut kirjallista salonkia, kirjabloggaajien tapaamista ja kirjakauppojen yhdistyksen Libro ry.n ilta. Muut kirjailijat ovat tavanneet muun muassa äidinkielen opettajia kustantamon tiloissa. Tämä kaikki pitää kirjallisuusilmapiiriä virkeänä. Ja onhan se aina mukava istua punaviinilasilliselle juustolautasen ääreen keskustelemaan kirjoista ja kirjallisuudesta.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Esikoisvuoden summausta: kirja-arviot

Vuosi lopuillaan, eli aika tilittää kokemuksia. Pläräsin Mangopuun kirja-arvioita, joista Parnasson oli viimeisin. Siinä Kaisa Neimala pohti ”oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien” ja päätyi toteamaan, että ehkä oli: ”kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata.”

Neimala sentään analysoi mahdollisia syitä sille, miksi olen kirjoittanut esikoiskirjani monitasoisesti. Enhän ole hakemalla hakenut lineaarista tai tyylillistä tasapaksuutta. Sitä paitsi ihmisen muisti liikkuu hyppien. Tekstini on tarkoituksella assosiatiivista.

Minua kuitenkin kummastuttaa monissa muissa arvioissa (huom! myös muiden kirjojen kohdalla) esiintynyt helppouden vaatimus. Miksi kummassa kaiken pitäisi sopia laiturinnokalle? Jotkut kirjat vaativat keskittymistä, mutta moniulotteisessakin romaanissa saattaa olla tunnelatausta tai vetävä juoni. Olin ylettömän iloinen siitä, että kirjani oli arvioitu nimenomaan Parnasson kokeellisen proosan teemanumerossa.

Kirjablogeissa julkaistuista arvioista olen nauttinut kaikkein eniten. Ne menevät usein syvemmälle tekstiin kuin lehdissä julkaistut, koska niitä ei rajoita ylärajat merkkimäärien suhteen. Niissä paljastetaan myös subjektiivisia tunnekokemuksia, joista kirjailija tietää teoksen koskettaneen lukijaa. Se on ihanin kiitos!

Mutta kun tämä nyt on tilitysanalyysi ja itsenäisyyspäiväkin oli eilen, keskitynpä suomalaiskansallisen luonteenlaatuni mukaisesti Mangopuun saamaan kielteiseen kritiikkiin. Suurin osa arvioista niin lehdissä kuin blogeissakin nimittäin kommentoi yhtä haastavaa elementtiä esikoisessani, sen ”hankalaa rakennetta”. Hesarin kriitikko sanoi minulle Avaimen bileissä, että kirjani on vaikea, ”niinku Monika Fagerholm”. (Onnittelut muuten Fagerholmille Pro Finlandia palkinnosta! Enpä kyllä rohkenisi itseäni häneen verrata.)

Mikä siinä on, että jokaisen kirjan pitäisi olla helppo? Onneksi on blogit – niiden kirjoittajat pohtivat haastellisuuttakin useammalta kantilta kuin ammatikseen arvioita kirjoittavat kollegansa.

Arkiterapeutti Kops huomauttaa, että osa Mangopuun muistoista on oikeasti tapahtunutta, osa kuvitelmaa, mutta hän ei edes halua selvittää mikä on mitäkin. Tähän yhtyy Lukutikku, ja samoilla linjoilla on Inahduskin: ”Outoa kyllä se ei paljon haitannut – jotenkin se sopi kirjan teemaan. Entä sitten, jos ei koko ajan tajua?” Niin juuri! Virtaan on uskallettava hypätä!

Kokemus on samanlainen kuin runoutta lukiessa. Ehkäpä siksi Mangopuun kieltä on kuvailtu lyyriseksi?

Kirjailijan häiriöklinikalla lukukokemusta tosin verrataan modernin tanssiesityksen katsomiseen. ”Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.” Tämä oli mielestäni todella hyvä huomio. Palautteen perusteella tuntuukin siltä, että kirjasta ovat nauttineet eniten ne, joilla on ollut aikaa lukea se yhdeltä istumalta tai ainakin tarpeeksi pitkissä pätkissä. Jotkut kirjat nyt vain ovat sellaisia.

Muutamat bloggaajat ovat vallan villiintyneet puolustamaan teosta. Se on hauskaa luettavaa! :) K-blogi ja Kirjapeto painottavat, ettei kyseessä missään nimessä ole tilityskirja, ja Kirjapedon mukaan ”ansio piilee itse tekstissä ja kerronnassa – ei tarinan sinänsä värikkäissä käänteissä.” Miksi, oi miksi, ammattikriitikot lehtijulkaisuissaan sitten uhraavat juonikuvaukselle niin paljon rajoitettua palstatilaa! En ymmärrä. Juonen pääpiirteet kun saa selville muualtakin, esimerkiksi henkilöhaastatteluista tai kirjan takakannesta.

Pidän siitä, että ihmiset ovat blogeissaan rehellisiä. Kirjasieppo toteaa, että Mangopuun kieli on ”raskaasti runollista”, ja hän itse on ”aivan liian realisti tykätäkseen sellaisesta”. Susan kirjastossa mainitaan, että ”vaikka hyppelehtivä kerronta sopikin kirjaan mainiosti, en vain voi sietää kirjoja, joiden kerronta ei ole sujuvaa." Fair enough. Eivät kaikki kirjat ole kaikille.

Tekstini monitasoisuus on tietenkin tarkoituksellista, minkä Mari A. tavoittaa blogissaan: ”Nainen vailla varjelusta saa myös aviomiehen: tutustuminen aviomieheen vertautuu nuoruuden poikiin tutustumisiin. Samoin syntyy koko teoksen kerronta: siinä eri aikatasot kietoutuvat toisiinsa, yhdistyvät ja kertovat tarinaa eteenpäin.” Hän myös onnistuneesti liitti romaanin laajempiin yhteiskunnallisiin ja inhimillisiin viitekehyksiin.

Rauha Kejosen arviossa, joka julkaistiin useammassa maakuntalehdessä, kaipailtiin karumpaa kieltä kirjan loppuun, jotta loppuratkaisu nousisi uljaammin esiin. Mielestäni se oli aivan pätevä kommentti. Mari A. jäi kuitenkin pohtimaan, että toisaalta silloin ”kirjoitustyyli, jossa asiat ja tapahtumat kuin ihan ohimennen mainitaan, ei olisi toiminut.”

Tämän blogitekstin kirjoitettuani arvostan näitä kirjabloggaajia entistä enemmän!

Anmmattikriitikoilta olisin toivonut mainintoja käyttämistäni pastisseista (Eikös pastissi ole nykyajan kirjallisissa keskusteluissa kovinkin pinnalla?) ja intertekstuaalisuudesta. Ei ole suinkaan juonellisesti tai symbolisesti sattumaa, mihin kohtaan tekstiä sijoitin jonkin tyylijäljitelmän tai viittauksen toiseen tekstiin. Esimerkiksi Sapfon runoihin viittaan hyasinteilla ja tillin tuoksulla. Mutta ehkäpä kaikki kriitikotkaan eivät ole lukeneet Sapfoa? ;)

Pakko kuitenkin mainita näin lopuksi, että monet virallisemmatkin kirja-arviot olivat oivaltavia ja pohdiskelevia. Kritiikkiäkin on silti uskallettava kommentoida. Muutenhan kirjailija-tekijän Jumalainen Auktoriteetti tekstin tulkinnassa on vain korvattu kriitikko-tuomarin Absoluuttisella Äänellä, jota ei sovi epäillä.

Heidi Herala sanoi Seitsemäs taivas –ohjelmassa, että jotkut taiteilijat eivät itseään suojellakseen lue saamiaan arvioita, toiset taas lukevat, mutta valehtelevat korvat heiluen, etteivät edes vilkaise niitä, ei kiinnosta. Ja sitten on myös taiteilijoita, jotka kommentoivat kritiikkiä varsin avoimesti. Meitä on moneksi. :)

torstai 11. marraskuuta 2010

Finlandia-kohu

Jotenkin tuntuu kovin epäreilulta tämä tilanne. Kesken kisan sanovat, että olkoon nyt sitten tämän kerran. Ei korttipelissäkään niin saa tehdä.

Jo vuonna 2007 Pentti Saarikoskesta romaanin kirjoittanut Douglas Robinson kommentoi Avain kustantamon Kuukauden jutussa:

”Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella, missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei voi missään vaiheessa lähettää millekään amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. [...] Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille (Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä, etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.”

Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisan sääntöjä tulisi muuttaa. Meidän pitäisi pohtia, mikä on suomalaista kirjallisuutta – sillä aivan varmasti Finlandia-ehdokkaaksi valitun, slovakialaisen Alexandra Salmelan romaani sitä on. Säätiö voisi istua alas ja miettiä, miten korjata ohjeistustaan kustantamoille.

Mutta takaisin Robinsoniin. Avain seurasi sääntöjä, eikä edes lähettänyt Pentinpeijaisia Finlandia-raadille. Se oli varmasti harmillista, mutta minkäs sille voi. Ehkäpä sääntöjä voisi viilata kisan jälkeen? Finlandia-instituutio on kovin kankea, mutta joskushan sen laivan on käännyttävä reitiltään.

No, nyt se laiva sitten kääntyi. Kesken kisan. En tiedä, miten monta "maahanmuuttajaromaania" tähänkin kisaan olisi lähetetty, jos kaikki kustantajat olisivat viis veisanneet selkeistä ohjeista. (Kyllä he niistä säännöistä tiesivät, turha väittää muuta.) Tuntuu ikävältä, että joku saa poiketa säännöistä noin vain. Ehkäpä se on tämän maailman luonne.

Olen tietysti jäävi kirjoittamaan tästä aiheesta – olihan oma esikoiseni mukana niiden reilun sadan kirjan joukossa, jotka raadille lähetettiin. Salmela sattui viemään juuri sen esikoisille osoitetun slotin, josta salaa haaveilin. En toki julkisesti: sehän olisi ollut vähän noloa. Onhan tässä maassa kuluneen vuoden aikana ilmestynyt monia todella hienoja (esikois)kirjoja. Miksi juuri minun tekeleeni olisi valittu?

Mutta kun se ei omasta mielestäni ole mikään tekele. Se on parasta, mitä osaan. Vähän niin kuin lapsena, kun näytin muille kaikkein hienoimman kukkapiirustukseni. Vähän isompana opin, että pitää piilottaa ilo omista taideteoksista. Sillä lailla ei tarvitse hävetä, jos muut pitävätkin niitä rumina ja niitä kikatuttaa ihan hirveästi ja sitten minä menen Härkämäen huipulle potkimaan kiviä yksikseni.

Ja sitten, jos joku fuskaa pelissä (vaikka sen kukkapiirustus olisi tosi hieno tai vaikka paras), ei saa valittaa. Sillä silloin näyttää tyhmältä ja lapselliselta ja semmoiselta, joka luulee omaa kukkaansa nätimmäksi ja on varmaan vaan kateellinen.

Ja lopulta kaikki pysyvät hiljaa, eikä kukaan puolusta ketään.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Hyväksytyksi tulemisen tarpeesta (ja hiukan kissanhännän nostoa)

YLE Radio Ykkösen Esikoiskimarassa esiteltiin loppuviikosta 13 tämän vuoden esikoiskirjaa. Ohjelma on kuunneltavissa myös netistä. (Mangopuusta puhuu Jarmo Papinniemi noin 45 minuutin kohdalla, mutta kannattaa kyllä kuunnella koko ohjelma! Hienoista kirjoista siellä puhutaan.)

Papinniemi toi esille mielenkiintoisen ja oivaltavan pointin: hyvin keskeiseen asemaan Mangopuussa  nousee hyväksytyksi tulemisen tarve. Päähenkilö hakee hyväksyntää ensin muilta nuorilta ja myöhemmin uskonnon papeilta ja seurakunnalta. Toisaalta puoliso ei osaa häntä hyväksyä. Papinniemi pohtii, onko se päähenkilön inhimillisyys, jota mies ei vaimossaan hyväksy.

Jokainen meistä hakee hyväksyntää muilta. Joka toisin väittää, valehtelee. Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että voisi elää ilman toisten ihmisten huomiota ja välittämistä. Patologiseksi tämä tarve muuttuu, jos hyväksyntää lähdetään hakemaan narsistisesti muiden kustannuksella tai pakkomielteisesti ahdistuneena sieltä ja täältä, aivan vääristä suunnista.

Hyväksyntä liittyy myös olennaisesti Suomessa viime aikoina käytyyn uskontoa ja homoseksuaalisuutta koskevaan keskusteluun. Vähemmistön edustajana hyväksyntää kaipaa ehkä hiukan kipeämmin kuin siinä tilanteessa, että kuuluu muiden kanssa samaan lokeroon. Ja tästähän on kyse: nuoresta ihmisestä, joka tiedostamattaan piilottaa osia identiteetistään jopa itseltään. Etsii tapaa olla tässä maailmassa, jossa ei ole vielä tavannut ketään kaltaistaan.

Näin ainakin seksuaalisen suuntautumisen suhteen. Oli kuitenkin mukava kuunnella Papinniemen ja Puttosen keskustelua siitä, että tämä(kään) kirja ei ole mikään yhden asian romaani. Mukava kuulla, että he näkivät tarinan sisältävän laajempia merkityksiä ja pitivät sen rakennetta jännittävänä. Vaan mitäpä muuta sitä kirjallisuuden ammattilaisilta voisi odottaa? Totta kai he lukea osaavat.

Hyvältä se hyväksyntä silti tuntui.

Entä te muut? Milloin kaipaatte hyväksyntää?

perjantai 8. lokakuuta 2010

Olen heräilevä tutkimusmatkailija

...ja vain hitusen postmoderni.

Oli pakko saada oma kappale Elina Jokisen Vallan kirjailijoista siinä vaiheessa, kun huomasin piilottelevani lyijykyniä, jotten tekisi merkintöjä kirjaston kirjan marginaaleihin. Aineistohan koostuu 200 kirjailijan kommenteista kirjailija-identiteettiin ja apurahoitukseen liittyen. Kyllä niin monen vanhemman kollegan viisaista sanoista jotain tukea saa!

Kirjailija voi olla vaikkapa ”viimeinen romantikko”. Kenpä ei haluaisi olla taiteilijanero, joka on saanut lahjansa ties miltä taivaalliselta taholta ja voi sen vuoksi elää boheemisti rommia kitaten? Todellisuudessa viimeiset romantikot ovat lähes kadonneet. Maksa on poksahtanut, tai sitten pää. Taiteilijamyytti elää, mutta se pilkistää esiin vain kohtuullisin väliajoin, joskus harvoin Kallion kuppilassa tai silloin, kun PMS äityy pahimmilleen.

Väitöskirjan toinen kategoria, ”moderni kirjailija”, on itselleni tutumpi identiteettityyppi. ”Moderneille” oman kirjailikuvan pohtiminen on luonteva osa työtä. Heidät on jaettu kolmeen alalajiin: herättäjiin, tutkimusmatkailijoihin ja sivullisiin. Voi, kunpa Jokinen olisi laatinut testaa-itsesi-testin, jonka avulla voi tutkia itseään kampaajalla istuessa! Laskea pisteet ja lukea tiivistelmä omasta kirjailijatyypistä. Nyt on vain pähkäiltävä yksikseen lyijykynä sivunreunassa suhisten, jotta mikä identiteetti itselle parhaiten osuisi.

Herättäjä opettaa, vaikuttaa ja siirtää hiljaista tietoa. Hänen teoksensa ovat kantaaottavia. Voisin heti nimetä monta herättäjää. Sofi Oksanen nyt ainakin, mutta myös Elina Hirvonen ja Jani Saxell. Minäkin haluaisin olla sellainen. Puhua tärkeistä asioista ja koskettaa lukijaa.

Haastatteluissa usein mainitsen, että esikoisteokseni Mangopuun alla antaa toivoa väkivallasta toipuville ihmisille. Se käsittelee myös sitä, miten selviydytään hierarkisesta yhteisöstä ja totaalisesta muutoksesta elämässä. Kaikesta tästä huolimatta huomaan räpisteleväni lukiessani Jokisen kuvausta herättäjän motiiveista. Kaikki tuo ainainen jankkaus ”opettamisesta” tuo mieleen vanhat ajat temppelissä, kun yksilön tärkein tehtävä oli saarnata muille. Minähän en enää priitsaa kenellekään, eikä romaanieni tarvitse sisältää opetuksia! Ne ovat taidetta, eivät pamfletteja.

Silti salaa uskon, että kirjoillani (Mangopuulla ja kaikilla niillä, jotka ovat vasta ideoita tai käsikirjoituksen ekoja versioita) on myös yhteiskunnallista sanomaa. Minussa piilee pieni herättäjä.

Siinä missä herättäjä toimii vaikuttajana ja opettajana, tutkimusmatkailija on korkeintaan matkaopas. Hän kulkee yhdessä lukijan kanssa, eikä kumpikaan ole saapunut vielä päämääräänsä.  Hänen katseensa on suunnattu ulos ja sisäänpäin: hän tutkii itselleen tärkeitä asioita välittämättä ideoidensa sen hetkisestä ajankohtaisuudesta. Sellainenkin kirjailija olen. En valitse ideoita jokaperjantaisesta Vihreästä Langastani.

Vallan kirjailijoissa hahmoteltu kolmas tyyppi, ”postmoderni ammattikirjailija”, edustaa valtavaa paradigman muutosta aikaisempiin. Onpa itsessäni hitunen tätäkin lajia. Jotain kyynisyyttä ”postmoderneissa” kuitenkin on, joten jätän heidät myöhempään kertaan. Näin paksua opusta ei hetkessä nielaista.

(Niin. Ja vauva-arjessa heräilyä taas ei voi välttää millään.)

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Miksi kirjailijablogi?

Tässä blogissa pohdin kirjoittamista ja kirjailijuutta, luomisprosessin konkretiaa ja mielen pohjalla kiemurtelevia päämääriä. Identiteettiäni näppäinten äärellä. Vaikka eihän se siihen rajoitu: taiteen tekijä kantaa työtään mukanaan kaikkialla, jopa työntäessään vauvaa vaunuissa espoolaisella pellolla. Koivujen kellertyneet lehdet ovat upeita, ja puutarhatilkuilta kohoaa timjamin tuoksu. Tuolla on intialainen perhe, heidän palstansa tunnistaa vahvasta korianterin aromista.

Tänä syksynä päätin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Silkkaa hulluutta? Monien apurahahakemusten rustaamista ainakin, ja toimeentulon noukkimista pieninä murusina maailmalta. Tavattomasti kysymyksiä risteilee mielessä. Eihän aikuinen ihminen voi vain päättää, että enpäs menekään järkevään ansiotyöhöni vaan kirjoitan tästä lähin kirjoja! Ja eihän yhden kirjan julkaissut ihminen saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi.

Höh. Miksi ei? Onhan yhden lapsen äitikin äiti. (Ja lapsiahan minulla on jo kolme.)

Vaan hukkaan eivät menneet sairaanhoitajaopinnotkaan. Siellä keskusteltiin erityisesti näyttöön perustuvasta hoitotyöstä. Liekö sillä vaikutuksensa vai onko syy kirjallisuustieteen opintojen, mutta blogissani haluan kaunokirjallisuuden ohella tuoda esille tietoteoksia ja tutkimuksia. Tarkastella kirjojen lisäksi kirjallisuutta ilmiönä. Tökkiä ja kyseenalaistaa. Pohtia sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee ja miten kuka tahansa voi osallistua kirjallisuuskeskusteluun.

Jokunen viikko sitten löysin Elina Jokisen väitöskirjan Vallan kirjailijat (Avain 2010). Ihan  sattumalta vain, kirjaston uutuushyllyltä, vaikka teos onkin oman kustantajan syksyn satoa. Miten se olikin päässyt livahtamaan silmien ohi? Tästä(kin) teoksesta aion puhua. Seuraavaan kertaan siis!